perjantai 25. marraskuuta 2011

Jealous ≠ Envious

Tasan 30 lukijaa! Olen aika otettu.

On mennyt taas yli viikko, enkä ole saanut aikaiseksi kirjoittaa blogiin. En ole juuri edes ajatellut asiaa, enkä istunut tietokoneella, enkä jaksanut muutenkaan mitään. Olen yrittänyt lukea taas, mutta jotenkin ajatus harhailee. En osaa lukea enää niinkuin ennen, vaikka koko päivän saatoin istua helposti kirjan ääressä varsin tyytyväisenä. En jaksa enää. En osaa enää. En pääse siihen tilaan enää. Olen tyhjä.



Syvää violettia näkee lolitassa aivan liian harvoin.
Jos koskaan.


Ikuisen syksyn kirous. Talvi ei tule enää ikinä. Harmaat päivät jotenkin liukenevat toisiinsa, päivä toisensa jälkeen, ihan turhaan kai. Tarve näyttää nätiltä mutta miksi? Olen kai jo kadottanut musiikin. Ja tunteet.  Kauhean vaikea tuntea, ottaa tunteita vastaan. Ihmismäisyys menee siinä mukana. Roskikseen vain.

Eikun. Aika nukkua.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Wenn die Einsamkeit dein Herz zerbricht Und der Schmerz in dir erwacht


Kello on neljä aamulla. En tiedä miten taas tultiin tähän. Olin seitsemältä valmis yöpuulle. Olin yhdeksältä yllättävän hereillä ja "valvonpa vielä hetken". Olin kahdeltatoista menossa nukkumaan V:n perässä.

Sitten kello oli yksi, kaksi, kolme, rupi näyttää läheltä katsottuna joltain, mikä ei kuulu kehooni, raavin sen pois, itken hetken alemmuuskompleksiani, kuuntelen Blutengelia, itken taas hieman jostain muusta syystä, kissa ei jaksa olla sylissä, voisin olla onnellisesti unessa nyt. Sen sijaan kuuntelen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan tämä kappaleen ja yritän olla ajattelematta mitään muuta kuin tätä tässä. Minua ja pientä kuplaani ja sitä mitä siellä on. Ette halua tietää mitä siellä on. Tai ehken halua kertoa.

Kauniita ihmisiä on niin mukava katsella. Mutta inhoan sitä, kun sitten tulee niin ruma olo. Ei aina, mutta aika usein. Pelkään, että näpyttelen liian äänekkäästi.

Miksi mikään ei ole niinkuin pitäisi? Vai onko sittenkin?

Voisin opiskella lisää saksaa. Saksa on kaunis kieli. Se kuulostaa minun korviini kovin herkältä kaikkien niiden konsonanttien takana. Tiedättekö, suomikin on sellainen kova ja terävä, eri tavalla vain. Mutta kaunis. En pidä sellaisista soljuvista latinansukuisista kielistä, kuulostaa hölöpölöhölöpölöltä. Kiina ja venäjä, siinä kanssa kielet, joita haluaisin hirmuisesti osata.

Millaistahan olisi olla ihan yksin? Aina. Loppuikä. Ihan yksin. Koko maailmassa. Kaikki vain katoaisivat puff ja jäisin miettimään iäkseni mitä tapahtui, eläisin ypöyksin suurensuuressa maailmassa. Ketä tulisi ikävä, ketä ei? Tulisinko hulluksi, vai oppisinko?

Toiset ihmiset ovat usein hyvin inspiroivia, mutta välillä taas niiiin masentavia.

How to be happy:
Stop comparing yourself to others.




Mulla ärsyttää hirveästi tumblr:ssa vähän väliä näkyvä poniporno, aivan karmeaa. Mulle ponit on jotain niin hyvää ja viatonta. Miksi kaikki pitää turmella. (Samoin jos eteen läjähtäisi jotain lolitapornoa niin olisin ihan naama pitkänä. Ei ole vielä läjähtänyt.) Ja nyt kun tuo uusi ponisarja on kovasti suosittu, ja en minä tiedä, olisiko ömm bronyt TÄH MITÄH KETÄ SYYTTÄÄ niin jostain syystä kaikkien mielestä on yhtäkkiä hieno idea piirtää hemmetisti ponipornoa. Ponikuvat, jeii, on kiva seurata tumblr:ssa poniblogeja, mutta sitten... Kaikki meneekin päin jotain puuta, leppää tai tammea varmaan. Kaktusta ehkä mieluummin.

Excuse me! Ponit eivät ole hot. Ei. Ei. Ja vielä kerran ei. Ihmiset on kuvottavia.

Nyt tulin vihaiseksi. Kaikki meni pilalle. Koko hienosti kasaan kerätty melankolia. Katosi halu kirjoittaa.

Haluan pyyhkiä koko tekstin pois ja unohtaa koko jutun.


Ehkä jos nukun unohdan. Ehkä jos nukun, minun ei tarvitse ajatella, eikä tuntea.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Madam Satan

Tänään kävin äitylin kanssa kirppareilla huonekalujen toivossa, ja kas! Sekä kirjahylly että lipasto löytyivät sopuhintaan, kahdelta eri kirpparilta. Äiti kustansi lipaston tuparilahjana, kirjahyllyn ostin itse. Lipaston saimme jo kotiinkin asti, mahtui autoon, kirjahyllyä pitää odotella. Mutta kuitenkin, olen hurjan tyytyväinen nyt tähän, koti alkaa vaikuttaa pikku hiljaa kodilta.

Siinä tuli mukana peili!
Aamu oli vaihteeksi taas sellainen ei niin hieno. Kaikenlaisen nahistelun ja harhailun jälkeen sain itseni ylös sängystä ja vaatteet päälle. Tältä näytin:

Äiti otti kuvan. Ei niin nätti mutta noh.
Kirpparilta tuppaa löytymään juttuja, vaikka olisi vain katselemassa huonekaluja. (Eli nyt minulla on 78 ponia!)

Kellolegginssit, omg.
Kuvakin on melkein laadukas.

Ja susitoppi, joku näköjään leikellyt, mutta iih.

Ihan mahtavan talvitakin satuin löytämään neljän euron hintaan.
Tuommoinen tekoturkis.

Toissayönä kun en nukkunut lainkaan (pakenin taas), ryystin teetä ja jännää oli.

Jotain lappiteetä jota myydään turisteille. Tuoksuu mustikalta.



Hudajaaaaa...
Iip, ei kulmakarvoja >.<
Nyt pitäisi nukkua, mutta johonkin se väsymys sitten katosi, vaikka seitsemältä nukutti niin pirusti. Jos vähän karkkia ja blogeja sen sijaan.


Äsken ottamani "ah ja voi tätä draamaa" -kuva jossa näkyy vyökin jonka tänään ostin. Jeii. Loppu.



maanantai 14. marraskuuta 2011

Unihalvaus

Minä koin ennen usein unihalvauksia. Muistelisin, että 18 vuotta täytettyäni ne loppuivat yhtäkkiä, mutta nykyään niitä tulee taas silloin tällöin. Unihalvaus on tila, jossa juututaan unen ja valveen välille, jolloin kroppa nukkuu yhä ja lihakset ovat täysin rennot, mutta mieli yrittää herätä. Siinä tilanteessa mieli on hyvin sekava ja seilailee unen ja todellisuuden välillä, jolloin todellisuuteen voi sekoittua outoja tai hurjia hallusinaatioita. Unihalvauksen aikana näen usein kummallisia unia, heräten välillä puoliksi tajuamaan makaavani sängyssä, toisinaan tiedostaen unessa nukkuvani, ja sen sellaista.

Unihalvaus ei ole mukava tila. Pakokauhu joka silloin iskee on usein jotain käsittämätöntä. Sitä yrittää herätä, yrittää liikkua, yrittää päästä taas itsensä herraksi. Yrittää kiljua ja kiljua ja kiljua. Näkee uudestaan ja uudestaan unta että nousee sängystä, vain herätäkseen siihen, että yhä makaa halvaantuneena. Sitä näkee inhottavia unia joissa on läsnä vain kauhu ja avuttomuus.

Tai toisinaan... sitä näkee unia, jotka ovat tärkeitä.

Tänään nukuin melko pitkät päikkärit, koska minulla oli paljon univelkoja (on vieläkin) ja siitä seurasi se, että nukuin hyvin syvästi. Unihalvaukseni ovat lähes poikkeuksetta esiintyneet pitkien päiväunien aikana. Jossain kohtaa uneni muuttui, yhtäkkiä minä tiedostin mieleni ja kroppani ja ympärillä olevan huoneen, mutta samalla astuin uuteen uneen. Tajusin, etten pysty liikkumaan, mutta keskityin ennemmin siihen uneen, sillä tiesin sen olevan tärkeä. Minä tunnistin missä olin. "Täällä minä olen ollut ennenkin. Minä tiedän mitä kellarissa on."

Olen ehkä nähnyt siitä valtavasta rakennuksesta unta ennenkin. Tai sitten minulla on joku muu muistijälki siitä. Tai sitten se symboloi minun mieltäni. Sillä tiesin, mihin minun on mentävä. Tiesin, ettei se tule olemaan mukavaa. Minulla oli mukana kaksi ihmistä, jotka luullakseni olivat vanhempani. Tiesin, että he odottavat minua, mutta eivät voi tulla mukaani alas. Tiesin myös sen, että ennen pitkää minun on käytävä läpi koko kartanon kaikki huoneet, kaikki kauhut ja unohdetut ullakot. Mutta tällä kertaa pelkäsin liikaa, ja päätin mennä huoneeseen, jonka sisällön suurin piirtein tiesin. Muistin kyllä, että siellä on nimetön kauhu, mutta koska olin kohdannut sen ennenkin, uskalsin avata oven ja astua sisään. Heti kun suljin oven takanani, lattialle alkoi kerääntyä vihreää usvaa, minkä tiesin tapahtuvan, ja ajattelin että tässä sitä nyt mennään, kohta se imaisee minut mukaansa. Mutta vaikka vetovoima olikin hurja, tällä kertaa pystyinkin vastustamaan sitä. Tunsin, että minun on käveltävä kauemmas huoneeseen, sellaiseen syvennykseen. Askeleeni olivat raskaita, sillä usva imi jalkojani kohti lattiaa. Tiesin, että jos pysähdyn, se tunkee taas mieleeni ja näyttää minulle kauhut joita en enää tahtonut nähdä. Muistin viime kerran. Muistin uima-altaan ja kasvit ja pelon. Mutta kävelin sen yli. Tulin toiseen päähän. Seinällä oli suuri peili. Romahdin lattialle kontalleni peilin eteen, aivan melkein nenä kiinni lasissa, ja tuijotin kasvojani.

Miten kuvailisin, mitä tapahtui? Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa kun vain muistelenkin sitä näkyä.

Kasvoni tummuivat, vääristyivät. Kaikki ympärillä pimeni. Minä näin sisälleni, sinne kasvojen taakse. Jonnekin niin syvälle. Se pelko ja kipu. Niin epämuodostunutta ja pimeää. Ja hetkessä se oli ohi.

Nousin seisomaan ja olin jo lähdössä, kun muistin toisella seinustalla olevan oven, ja ajattelin, että minun kannattaisi käydä etsimässä sieltä sitä mitä viimeksi etsin mutten löytänyt. Kävelin pikkuriikkiseen varaston näköiseen tilaan. En säikähtänyt, kun kattoon asti kohoavat hyllyt tärähtivät voimakkaasti kolme kertaa todella kovan ja korkean äänen säestämänä. Tiesin, että se tekee sen aina. Aloin etsiä, vaikken oikeastaan tiennyt mitä. Kaivoin laatikkoa jossa oli nauloja ja ruuveja. Aika loppui, tajusin vain että nyt on lähdettävä. Enkä vieläkään löytänyt etsimääni. Kävelin takaisin käytävään jossa nämä ihmiset, jotka eivät aivan olleet vanhempani, odottivat. Ja heräsin. Ainakin melkein.

Unihalvaus jatkui, leijuin takaisin uniin, näin lisää kauhuja, mutta en muista niitä tarkasti. Luulen, että ne ovat olleet lähempänä tavallisia unia. Muistan kyllä kartanon, ja sen isännän, joka kulki naamari kasvoillaan. Pikkuinen, kumara mies. Yhtäkkiä hän veti naamarin pois, kasvoi hurjan pitkäksi ja laihaksi, ja huusi minulle jotain. "Laihat miehet ovat pahoja, näetkö?!" tai jotain muuta yhtä hölmöä. Pakenin, ja yläkerrassa oli Homer Simpson, johon saatoin luottaa, koska noh, Homer on tunnetusti pullukka. Tässä vaiheessa kaikki muistutti jo enemmän tavallista sekavaa unimaailmaa. Mutta alkupuolen kauhuja en muista.

Halusin vain kirjoittaa vielä tästä, vaikka kuvailinkin jo kaiken tarkasti muistikirjaani. Kokemus vain oli niin järkyttävä, ja samaan aikaan hieno. Paljon minulle itselleni tärkeää symboliikkaa.

Yritän etsiä tunnelmaan ja näkyihini edes jotenkin sopivia kuvia.








We are living in a material world and I am a material girl

My Little Pony meets metal. Ihan loistava. Tyypin ilme soittaessa on vähän huvittunut.


Ja tämä sopiikin päivän teemaan. Poneihin. On aika napsia uusia kuvia poneistani, ihan vain pysyäkseni itse kärryillä. Laskelmieni mukaan minulla on 77 ponia, tosin saatoin mennä sekaisin jossain kohtaa laskuja. Olen keräillyt niitä tässä nelisen vuotta hiljakseen, kausittain ahkerasti tai vähemmän ahkerasti. Siihen nähden kokoelmani on mielestäni vielä varsin pieni. Minulla on kuitenkin ihan tarpeeksi muitakin rahareikiä ja harrastuksia (ABJ-nuket ja lolitavaatteet eivät suinkaan ole harrastuksia halvimmasta päästä...), joten ponikokoelma saa varmaankin yhä karttua melko hidasta tahtia. Ponit ovat silti minulle hirmuisen tärkeitä, enkä voisi kuvitella myyväni kokoelmaani koskaan pois. Toisaalta, jos minulla joskus on lapsia, en myöskään oikein voi kuvitella antavani niiden leikkiä aarteillani, hihi. Nämähän ovat arvotavaraa, vanhimmat melkein antiikkia, kallisarvoista on! Ei kosketa!

Anteeksi hiaaaanot salamakuvat.

Ne hengailevat laatikossa vielä kun ei ole hyllyjä tarpeeksi :(
Kaikki G1-ponit eivät mahtuneet samaan kuvaan, joten ryhmissä.

Aloitetaan vanhimmista, niitä -82 ihka ensimmäisiä poneja.
Pegasokset ja yksisarviset, vain neljä!
Parasol on ainoa poni jota minulla on tuplana.
Tykkään nykyään kovasti keltaisista poneista.



Tein joskus kustomeita, tiedän pilanneeni ne. En tee enää.
Tuo vihreä on järkyttävän ruma.
Pikkuponit.
Minulla on aivan erityinen suhde G2-poneihin. Se johtunee siitä, että niin moni tuntuu karsastavan niitä ja haukkuvan tyhmän näköisiksi, ja itse pidän niitä aivan ihanina. Vaikka ne ovat hyvin erilaisia kuin aikaisemmat, mielestäni ne ovat kauniita ja niistä löytyy paljon hienosti suunniteltuja hahmoja.
Kaikki G2-ponit. 
Kaksi lempparia niistä.
Kaikki G3-ponit. Paitsi yksi pieni Ponyville-poni puuttuu.
Tein siitä kaulakorun ja se unehtui kuvasta.
Kolme lemppariani niistä, Kiinaponi on omatekemä kustomi myös.
Sitten seuraa hirvitykset, nimittäin surullisenkuuluisa G3.5, joita minullakin on kolme. Aivan käsittämättömän rumia.


Ja ne uusimmat, eli G4. Valitettavasti koukutuin sarjaan ihan täysillä, joten kummasti nuo lelutkin ovat alkaneet miellyttää, vaikka aluksi nyrpistelin nenääni niille. Ostin sitten My Little Pony -joulukalenterinkin, josta saa juurikin näitä. NO MITÄ, eikö ihmisellä saa olla harrastuksia?! Nämähän eivät muistuta enää hevosta sitten pätkääkään, enemmänkin hiirtä, mutta jokin niissä nyt kuitenkin viehättää...


Lopuksi täytynee vielä mainita, että ukkonikin omistaa poneja.

Eli hyväksyy minun kokoelmani hyllyjentäytteenä varsin hienosti.
Lisäksi löytyy pehmolelua, leikkisettejä, lakanoita, tarroja sun muuta ihme krääsää. Ja that's about it. Saas nähdä, koska riittää.

Tulipas tästä pitkä rivi kuvia. Kaikkia toki kiinnostaa meikäläisen ponikokoelma, tottahan toki! ^^ Ja pitkälle yöhönkin meni kuvatessa, huppista. Eikun unille, jos kerkeän.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Of Nothing in particular


















Jokohan kaikille tuli selväksi mitkä jutut tätä nykyään miellyttää...