maanantai 30. tammikuuta 2012

Raincurl

Olen taas suunnitellut blogiin kirjoittamista ikuisuuden, mutta en sitten kuitenkaan ole saanut aikaiseksi, vaikka muka jotain asiaakin oli. Ja nyt en sitten tiedä onko enää asiaa. Availen omaa konettani nykyään aina vain harvemmin, koska tosiaan tuntuu, että se vetelee viimeisiään. Ja kun elektroniikka ei pelaa kunnolla, mieli mustuu. Tiedätte varmaan. Joten ei tule niin paljon roikuttua netissä, mikä on ollut tarkoituksenikin, jeii!

Rekisteröidyin Poupéegirliin, enkä oikein osaa käyttää sitä vielä. Enkä tiedä miksi oikeastaan rekisteröidyin, mutta kokeillaan nyt, ihme paikka... Ostin huuto.netistä uuden ponin jokin aika sitten, sellaisen, joka on minun mielestäni aivan erityinen. Se nousi heti yhdeksi suosikkiponeistani, sai bestiksen ja muutti asumaan kunniapaikalle tietokonepöydälleni josta nostan sen vähän väliä hyppysiini ja kanniskelen ja ihastelen sitä. Sen nimi on Raincurl (sen bff on Confetti), ja Poupéeni sai saman nimen, koska SilverSwirl oli (törkeää kyllä) liian pitkä. Minulla on jonkinlainen erityinen lämmin paikka kylmässä syömmessäin valkoisia poneja kohtaan.

Kuva netistä, omallani ei ole yhtä täydelliset kiharat enää.
Mitähän värit oikeastaan kenellekin merkitsevät? Minulla ei ole ihan käsitystä siitä, miksi ja milloin tietyt värit alkavat miellyttää minua, ne vain tulevat ja riipaisevat minulta tukan päästä tullessaan. Ehkä se on kevät, kun alkaa pastellit miellyttää. Ehkä niin kävi viime keväänäkin. Ehkä se on tulossa taas. Mieleeni juolahti vaaleanpunainen Bodylinen mekkoni, jota aloin vihaamaan jo aikoja sitten (vaan en siksi että se on vaaleanpunainen), mutta joka yhä roikkuu kaapissani. Niin juolahti. Että miltähän se näyttäisi taas päällä, olisikohan se sittenkään niin järkyttävää...

Ja vuosikausia lempivärini oli vihreä. Minulla oli melkein aina päällä mustaa ja vihreää. Mutta nykyään vaikkapa entinen lempitoppini, ihanan myrkynvihreä, lojuu vaatekaapin perukoilla hylättynä nyyhkyttämässä. Mikä siinä vihreässä oli, ja miksen oikein tahdo sitä enää päälleni? Ja niin edelleen, kaikki ne värit joita joskus on vain pakko saada ympärilleni ja lakata kynnet ja värittää värityskirjaa. Tämä violetin kausi, kun kaikilla värityskirjojen tyypeillä oli siniset ja violetit elämät.

Enivei, päivänä muuanna löysin kirpparilta hameen, jonka ajattelin sopivan lolitaan mainiosti. Kas, merkkilapussa luki H&M. Sitten kylmänä ja myrskyisenä päivänä kokeilin teoriaani. Kuvia olisi voinut saada parempiakin, mutta ei kai sitten. Sekä tausta, salama että ilme ovat taas kauniita. Mutta näinhän se menee.

Not amused!
Taidan pitää tuosta hamosesta. Se on varsin classic, tilaa olisi isommallekin alushameelle, se on ohuempaa vakosamettia, ja maksoi kolme euroa.

Nyt kyllä kone alkaa taas takkuamaan niin pahasti, että pitäisi varmaan mennä nukkumaan...

Ajattelin jättää tästä postauksesta tavanomaiset valitusvirret pois. Ensi kerralla sitten tuplasti, eiks je?

Ja ainiin, huomenna täytän 21.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Infinite Legends


Aina silloin tällöin alan miettimään, miksi elämä oikeastaan on niin ärsyttävän kurjaa. Miksi ihmeessä? Ei se kaikilla tunnu olevan kurjaa, miksi minulla (ja monilla muilla)? Ja joskus, ihan vain joskus harvoin, tiedän miksi. Olen alistunut siihen. Mielessäni jokainen uusi päivä tulee kuitenkin vain olemaan kurja, ahdistava, pelottava ja tylsä. Minä itse aiheutan sen odottamalla pelkkää huonoa, kun päivästä voisi tulla hyväkin. Minä itse piiskaan itseni siihen mielentilaan.

Joskus ennen, kun en vielä ollut näin hölmö, suuri osa elämästä oli hauskaa, vähän niin kuin seikkailua. Kun valvoin koko yön, käkättelin yksikseni, musiikki oli eeppistä, tai elokuvat, tai metsä, tai leikit. Kun menin väsyneenä kouluun ja se oli sen arvoista. Nyt kun valvon, minä vain valvon, ja pelkään huomista, koska huominen on kuitenkin kurja. Mutta ehkä, ehkä sittenkin, huominen voisikin olla kiva?


Ehkä aika kultaa muistot. Ehkä silloinkin oli inhottavaa lähteä aamulla nukkumatta välissä. Mutta ei sitä inhottavuutta muista, ja se on tärkeää. Hyvät asiat jäävät mieleen. Ne hassut jutut, eeppiset tunnetilat, yksin tai ystävän kanssa. Yöt ovat aina olleet parasta aikaa. Öistä jää parhaiten mieleen hienot hetket.



Ja nyt haluaisin listata joitakin lempiblogejani.
Mustaa pitsiä

The Ultimate Goth Guide

murderotic's blog

Like the sky I won't forever be blue

Luurankoja kaapissa

intergalactic radio station

Rosa Nitida

Through the Looking Glass


Seuraan paljon lolitablogeja, mutta kumma kyllä niistä suosikeiksi ei ole noussut muita kuin tuo Iiran Rosa Nitida, joka ei kyllä rajoitu pelkästään lolitaan sekään. Ja juu, goottiblogeja löytyy monia. En oikein tiedä, mitä noista sanoa. Lemppariksi nousee sellainen blogi, jossa on esimerkiksi (melko) paljon mielenkiintoista, hyvin kirjoitettua tekstiä. Tai sellainen, jossa on erityisen mieltälämmittäviä kuvia. Tai sellainen, jossa kirjoittajan tyyli, asenne tai ajatukset - tai ne kaikki - vain kiinnostavat jostain syystä.



Olin perjantaina ja maanantaina työpajalla. Kello on kolme keskiviikkoaamuna, ja tiistai jäi välistä. Se vain jäi. Taas. Maanantaina vedin valkoiset maalit kahden keskeneräisen taulun päälle, ja aloitin toiseen jotain ihan muuta. Inspiraatiokuvia taulua varten etsin tänään, ja löysinkin toistakymmentä. Vähän jotain erilaista kuin edelliset tauluni. Ehkä mukavampaa ja rennompaa.


Ideani on, ettei tarvitsisi nysvätä, ahdistua ja stressata maalaamisen kanssa niin kovasti.


En ole vielä täysin varma, mille linjalle sitten lähden. Mutta jotain tällaista.


Siihen toiseen kankaaseen aloitan sitten jonkin uuden kuvan velipojalle. Minun piti maalata J:lle taulu joululahjaksi, mutta se meni vähän plörinäksi. Ehkä sitten synttärilahjaksi, huhtikuulle.


Ja sitä rataa. Kirjoitan aina yöllä blogiin. Ja aika harvoin nykyään. Ehkä niin on parempi.

torstai 12. tammikuuta 2012

Servant of Sorrow

Olen tässä jonkin aikaa yrittänyt saada edes jonkinlaista blogitekstiä aikaiseksi. Monia päiviä jo, itse asiassa.

Olen miettinyt pelottavia juttuja. Olen saanut uusia lääkkeitä. Kahdet. Olen pakoillut peiton alle, hatun alle ja hupun alle. Leikkasin hiuksiani ja nyt ne lyhyet osat sojottavat. Ostin itselleni synttärilahjan, mutta saan avata sen vasta sinä päivänä. En ole lukenut blogeja päiväkausiin. Inhoan kaikkia itsestäni otettuja kuvia. Olen yrittänyt nukkua, korjata unirytmiä, siinä onnistumatta. Stressaan niin, että edes Atarax ei aina auta. Nukuin 20 tuntia putkeen maanantain ja tiistain  aikana. Tuolistani tipahti ruuvi enkä ole jaksanut ruuvata sitä takaisin.

Derp.
Ponihyllyni! Ylp.
Kuuntelin vielä pari vuotta sitten aika paljon erilaista musiikkia kuin nyt. Juuri tällä hetkellä kuuntelen Swallow The Sunia, joka kuului joskus suosikkeihini. En muista, koska viimeksi olisin ottanut ihan asiakseni kuunnella tätä. Esimerkiksi tätä. Muistui yhtäkkiä mieleeni, kuinka kehitin musiikilleni värit. Kuuntelin jotain, ja mieleeni tuli väri tai väriyhdistelmä joka kuvasi sitä parhaiten. Silloin kuuntelin eniten Black Metallia. Se oli usein mustalla ja vihreällä marmoroitua. Huomaan, miten musiikkini muuttuessa värini muuttuvat mukana. Miksen muista enää, miltä musiikki tuoksuu? Toinen metsälle, toinen vanhalle nahkatakille...

Kokeilin kolmijalan kanssa kuvaamista.
Järisyttävää kuvanlaaduttomuutta havaittavissa.
Eli kuva uuden vuoden aatolta. Hurjaa oli. Vuoden vaihtuessa seisoin pimeässä järvenjäällä liian suuressa kelkkahaalarissa, vaarojen takana välähteli, aivan kuin katselisi kohti rintamaa, oli hiljaista lukuun ottamatta kaukaista jylyä, en uskaltanut huutaa, mutta toivoin, että vuoden päästä asiani olisivat hieman toisin. Salaa pohdin, millaista olisi jäädä siihen hankeen makaamaan.


Ja vielä jokin kuva viime viikolta. Keskiviikko oli palaveri-päivä. Se ei ollut maanmainio päivä. Mutta sainpa meikattua ja puettua.