lauantai 25. helmikuuta 2012

Sairaalassa, jumissa

Osastolla yksi viikko.Yksi loputtoman pitkä viikko. En ole nähnyt kisuani, ja kaikki ihmiset ovat tylsiä ja kurjia. Veli, V ja äiti ovat käyneet kylässä, mutta sen jälkeen tulee vielä kurjempi olo aina. Tahtoisin lähteä mukaan. En osaa olla murehtimatta. En osaa rentoutua. Syön liikaa. Vessat ovat ahdistavia. Lääkeannoksia nostettiin. En silti nuku kunnolla. Mutta hassuja ja outoja unia olen nähnyt paljon. Yksi niistä oli kokonaan kiinankielinen, enkä minä osaa kiinaa.


Täällä on pikkuruinen miniläppäri. En ole koko viikolla uskaltanut koskea tähän, mutta nyt kun melkein kaikki ovat lomilla ja on - jos mahdollista - vielä tylsempää, päätin vilkaista. Ja sitten vilkaisin blogiani. Ja sitten ajattelin, kehtaisiko vähän kirjoittaa.


Ja taas mietin, ettei elämän tarvitsisi olla tällaista. Se voisi olla hienoa ja jännittävää. Kyse on vain ja ainoastaan minusta, omasta asennoitumisestani. Ainoa tapa muuttaa kaikkea, on uskaltaa päästää irti turvallisesta harmaasta usvasta, kuplastani. Ainoa tapa on muuttaa sitä, miten maailman näen. Mutta miten? Välillä en edes halua, miten voin uskaltaa?


Ainakin olen saanut luettua. Olen koonnut palapelejä. Toisaalta olen nassuttanut aika lailla karkkiakin. Eikä huvita mennä uloskaan. Mutta on jotain mitä odottaa, vielä viikko. Sitten pääsen käymään kotona, leipomaan, ja näen tyyppejä. Toivottavasti jaksan tulla takaisin.


Velipoika juuri soitti, tulee kohta käymään taas. Ottaa tyttökaverinsa ja minun ukkoni mukaan, ja  lautapelin. Tulevat tänne pelailemaan minun kanssani, jeii. Huomaan, että J on huolissaan minusta.  Heti on parempi mieli, kun tällekin päivälle sai jotain ohjelmaa. Tuli sellainen olo taas, että haluan laittautua nätisti ja mennä johonkin tekemään jotakin. Näkemään ihmisiä. Viikko vielä.


Kuvat tietysti tumblr.

torstai 16. helmikuuta 2012

I kissed the Seven Angels of Death

Pari päivää on soinut päässä Theatre of Tragedyn vanhempi tuotanto. Tässä ehkäpä lempparini, On Whom The Moon Doth Shine, jonka soitin kerran lukiossa levyraadissakin. Eivät jostain kumman syystä oikein arvostaneet, taisin saada huonoimmat pisteet.


Tämä päivä on tuonut tullessaan jotain pelottavaa. Akuuttiryhmän mielenterveystyöntekijät kävivät meillä kylässä taas, niin kuin viime perjantainakin. Tänään päätettiinkin peräti jotain. Minä menen sunnuntaina osastolle.

Olin siellä keväällä -09 vähän aikaa. Siellä oli positiivisia ja negatiivisia kokemuksia. Huomenna menen bussilla Muurolaan palaveriin lääkärin kanssa jutskaamaan, sitten lähden emon kanssa sukuloimaan. Ja sunnuntaina kun ajellaan takaisinpäin, äiti jättää minut sinne sairaalaan, ja jään sinne. Jännittää, surettaa ja pelottaa. Siellä ei istuta koneella, joten minusta ei sitten kuulu ainakaan kahteen viikkon, koska ensimmäisenä viikonloppuna ei muistaakseni pääse lomille. Katsotaan sitten. En ole koskaan ollut niin kauaa erossa ukostani, tai kisustani.

Olen tänään yrittänyt pakata, mutta ei oikein innosta.


Kuvat eiliseltä, kun pääsin vihdoin käymään siellä kaupungilla. Enpä ostanut mitään, paitsi hoitoainetta ja tarroja. Mutta tarkoitus olikin vain päästä ulos kämpästä, etten tule mökkihöperöksi. Ja käydä psykolla, ja viedä Kelaan lappu. Minulla oli kaunis olo. Pidän kovasti tuosta samettimekosta. Kun kuukausien etsinnän jälkeen sellainen tupsahti eteen kirpparilla jokin aika sitten, olin ihan innosta piukeana.


En oikein tiedä, mitä muuta kirjoittaa. Päässä pyörii vain se osasto ja jännitys.


Toivottavasti siellä olisi muita kivoja tyyppejä. Niinkuin viimeksi, minulla oli maailman paras huonekaveri. Äh, kaikki ajatukset ovat ihan sekavia.

Hyvää yötä maailma.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Yöt olivat turkooseja

(Kaikki kuvat minun ottamiani.)

Ei uutta. Tai ehkä jotain. Uusia ideoita.

Tai no. En ole ollut kahteen viikkoon työpajalla. Täällä on käynyt tyyppejä juttelemassa, ohjaajia ja psykoja. Joku tuumi, onko sairaalahoidon aika. Ehkei. Joku tuumi, pitäisikö lääkkeen annostusta nostaa. Tuskin. Joku oli sitä mieltä, että mistään ei tule mitään. Se olin minä. Kello on paljon, ja aamulla olisi tarkoitus lähteä käymään. Ihan pikkuisen. Käväistä katsomassa. Syömässä ehkä.

Poron luuranko jonka löysin vuosia sitten.
Olen luvattoman kateellinen ihmisille, jotka kertoilevat blogeissaan hienosta päivästään ystäviensä kanssa. Haluaisin huomenna (tänään) kaupungille, kahvilaan istuskelemaan, kauppoihin pyörimään, olemaan ja juttelemaan. Mutta joudun tekemään sen yksin. Ei ole ketään kelle soittaa. Olen katkera, kun kaikkien muiden kavereidenhankintataidot vaikuttavat niin hyviltä, vaikka eihän se oikeasti ole totta. 

Minun ja M:n muinainen oivallus.
Tänä viikonloppuna sentään näin E:tä, ystävää kymmenen vuoden takaa. Mutta tuntui, että sekin oli ohi liian pian, kun näen ketään niin harvoin. Oli oikein mukava jutskailla pitkästä aikaa. Missioni on ollut uusien kavereiden hankkiminen jo kauan aikaa, mutta ei siitä ainakaan vielä ole tullut yhtikäs mitään.

Varjokuva katossa.
Ryystän tässä yöllistä teetä ja haaveilen. Pirkan rooibosta isosta prinsessamukista. Ja haaveilen tavallisista typeristä jutuista. Kengistä, tulevaisuudesta, mekoista, omasta rauhasta, kauniista asioista, hauskoista hetkistä... Kello on puoli neljä ja tahdon olla jokin muu. Jokin hieno, jännittävä ja kaunis. Esine tai olento. Leikin poupeessa, hölmöä kyllä, olen aivan koukussa. Kissa häiritsee, talloo näppiksiä, jyrsii kaulakoruja, vaanii kursoria. Sulho pelaa.


Äiti kävi tänään kylässä. Olin oma itseni, ja äiti tahtoi piristää. Äiti tiskasi astiamme ja paistoi lättyjä, silitti päätäni, jutteli mukavia. Vain äiti osaa olla niin äiti. Vaikka äiti on raivostuttava olento kasvaville lapsille, äiti on emoni, kantajani, äitini, ylentäjäni. (Ja pisteet sille joka tietää, mistä lainaus on!)

Vanha navetta.
Kai minä huomenna kuitenkin menen sinne keskustaan. Käyn työpajalla. Tai ainakin jutskaamassa ohjaajan kanssa. En nuku. Istuksin ja kiertelen kirpparilla, tai jotain. Voisinpa kantaa kissaa mukana ystävänäni. Ehkä se olisi liian säälittävää. Ukon kanssa eläminen on varsin mukavaa, ja vaikka V on minulle sekä kumppani että ystävä, ei se ole sama. Ei se ole sitä kun tavataan kaveri jossain, kun pyydetään kaveri kylään, kun juoruillaan akkojen jutuista ja hupsutellaan. Äh, toistan itseäni.


Riesalla on yötytinät. Se juoksee ympäri kämppää ja resuaa ja maukuu. Teekupissa on jähtyneet litkut pohjalla.


Olisi hyvä mennä nukkumaan. Mutta liian myöhäistä. En pääse ylös, jos nyt menen. Varmaan ikinä. Lisää teetä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Laiskuus

Synttäripäivänä 31.1 en tehnyt mitään. En käynyt ulkona laisinkaan, enkä juhlinut. Sain itseltäni lahjan, pukeuduin nätisti ja katseltiin leffaa. Se oli ihan hyvä päivä kuitenkin.

Oudot asetukset kamerassa.

Pistin pitkästä aikaa the vaaleanpunaisen mekon. Se ei ollutkaan niin hirveää. Mutta halusin välttämättä siihen mustan paidan ja sukkahousut mukaan. Ja kotoisat pörrösukat, kun en kerta ulkona käynyt lainkaan. Ei siellä olisi tuossa asussa tarjennutkaan.


Viime keskiviikko.
Tänään korvani ovat yliherkät äänille, kaikki on ihan tyhmää, eikä tee mieli kirjoittaa (kysymys kuuluukin, miksi sitten tulin kirjoittamaan blogiin?). Pari kuvaa viikonlopulta iskälästä sen sijaan:



Löysin komeroista juttuja, muunmuassa soman turkoosinkirjavan villapaidan.
Pakko kai mennä syömään, ehkä siitä tulisi parempi mieli.