sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Child of Glass

Kummitäti oli ostanut minulle synttärilahjaksi Maailman Ihanin Tyttö -kirjan. Olin ihan ihmeissäni. Olin selaillut sitä kirjakaupassa pariin kertaan, ihastellut, mutta hinnan takia unohtanut koko jutun. Miten kummitäti osasi, miten se tiesi, että juuri sitä tarvitsinkin? Juuri sellaista viestiä, että kyllä minusta välitetään vielä, kyllä minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka tietävät, kyllä minä oikeasti olen vielä tarpeeksi hyvä ja rakastettu.


Olen viikonloppulomalla kotona, kone tökkii, on ollut ihanaa nukkua omassa sängyssä. On ollut hauskaa nähdä paria kaveria, mutta samalla hiukan pelottavaa ja ahdistavaa. Koska kaikki on. Siksi koska tunteminen on vaikeaa, tunteet, kun ei tiedä mitä seuraavaksi. Vai tuleeko mitään. Pelkkää tyhjää yleensä.

Pullataikina on kohoamassa. En ole leiponut mitään aikoihin, varmaankin viimeksi jouluna. Tykkään leipoa, ja laittaa ruokaa. Äsken kun käteni olivat ihan taikinassa, alkoi yhtäkkiä ahdistaa hirveästi, toisin kuin ikinä ennen. Se, etten voinut liikutella sormia, se, että joka puolella oli tahmaa, se, ettei se irronnut millään. Tuli kuuma, melkein paniikki, hieroin taikinaa käsistä, yritin ottaa rauhallisesti. Kumma juttu.

Torstaina oli ukkoni synttärit. Käytiin kahvilassa syömässä leivokset ja kierreltiin vähän kaupungilla, ostin parit halvat leffat Anttilasta osaston tylsyyttä ajatellen.

Huoneeni, ponit ja värityskuvat piristävät vähän.
Väsähtänyt sairaala-look.
Eli lauantaina kuitenkin kävin kampsuja katsomassa, S:n luona oli M ja pari muuta tyyppiä. Leikittiin loistavilla reivitikuilla, syötiin porkkana- ja kurkkutankoja dipin kanssa, pelattiin Aliasta ja sen sellaista. Päivällä laiskotti ja ahdisti kovasti, en meinannut millään viitsiä lähteä, mutta lähdin lopulta kuitenkin. Ja hyvä niin. Sain M:lta myöhästyneen synttärilahjankin, jeii. Se oli soma kaulakoru.

Ja pimeässä vessassa tietenkin leikittiin.

Nyt pitäisi lähteä takaisin osastolle. Pullat leivoin tässä kirjoittamisen lomassa, kauhean vuoren, äitikin jo tuli, ja kohta ajellaan taas Muurolaan. Harmittaa mennä. Mutta menen. Koska niin on hyvä.

Ei sen kummempaa. Niin vain on tehtävä, jotta asiat menevät eteenpäin.