torstai 31. toukokuuta 2012

Pastellikuumotus!

Bittersweet lolitaa, ällömakeita sukkahousuja, hattarapilviperuukkeja, fairy keita, sikasokerisia herkkuja, kitschia, vitusti rusetteja ja muovikrääsää ja leluja, voi miksi aina pitää himoita kaikkea?







Löytäisinpä jostain Jem and The Holograms -nukkeja...

Popples @__@


Kynäkotelot.



Toisina päivinä sitä kaipaa jotain niin jööttiä niin jööttiä ettei mitään rajaa (niin ettei virastotalo huoli passikuvaa koska siinä on niin helvetin paljon meikkiä...), ja toisina taas värejä värejä värejä,  hupsutuksia, muovikoruja, hiekkalaatikkoleikkejä, kimalletta, jihuu! Lastenosaston kengät...

Tämä tauti taitaa olla vakava? Ehkä kuolemaksi?

*piip puup error regressio tiuuuuuuuuuuuuuuuuuuu...*

Riesan seikkailut

Olen yrittänyt V:n kanssa opettaa Riesaa valjaisiin. Yllättävän kivuttomasti sujunut, vituttaa ja pelottaa toki, mutta nätisti on poika kuitenkin ollut. Se varmaan auttaa kun paras kamu hurtta on mukana rohkaisemassa.




Pitää mennä matalana ja säikkyä kaikkia ääniä ja maastoutua 3cm korkeaan heinikkoon jos ihminen menee ohi.


Loppuun vielä sääli video, voi kisuparkaa... Ja se joka taustalla vikisee on Iikka, sitä harmittaa kun se joutuu odottelemaan Riesaa.

video

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Taistelua



Jotain kuvia nyt vain tumblr:sta. Haluan kirjoittaa. En tiedä mitä haluan kirjoittaa. Jotain, ja paljon.

Olen nähnyt paljon unia osastosta. Kai minä ajattelen sitä vieläkin paljon, ja sillähän se tulee uniinkin. Unet ovat välillä ihan normaaleja, välillä epämiellyttäviä, muttei painajaisia. Minulla ei ole muutenkaan tapana nähdä painajaisia jostain syystä. Tuntuu siltä että olen syönyt kauhean paljon muutamana päivänä, on ollut ikävä täysi olo vatsassa, mutta jälkeenpäin ajateltuna en ole kyllä syönyt paljon mitään. Söin juuri palan leipää ja vähän rahkaa, ja masu turposi ja ahdistus. Ei kai kenelläkään ole niin pieni mahalaukku? Kumma.

En ole tottunut lämpöön. Olen muutenkin enemmän pakkas- kuin helleihmisiä. Torstaina isän tykönä menin pihalle haravoimaan mansikkamaata, ja heti tuli ahdistus porottavasta auringosta. Tuli paha olo, tuskan hiki, heikotus, ja eikun sisälle taas istumaan hetkeksi. Isän luona on siitä ihana olla kesällä, että se vanha hirsitalo on pahimmillakin helteillä viileä paikka, sellaiset 19 astetta aina sisällä lämmintä, ja järvi lähellä. Jos oikein ahdistaa, voi polskahtaa hetkeksi veteen. Ei täällä kyllä vielä varsinaisesti ihan helle ole ollut, sellainen reilu 20 astetta, mutta tuumin jo itsekseni, ettei kesästä sen lämpimämpi tarvitsisi tullakaan. Helle on kauheata. Sille ei pysty tekemään mitään, on vain pakko lepäillä sisällä tai polskia vedessä, jotta pysyy tolkuissaan. Helteelle ei ole olemassa sopivaa vaatetusta, koska alastikin läkähtyy. Pakkaseen voi aina pukeutua sopivasti, oli sitä -10 tai -30. Se vaatii vain vähän vaivannäköä. Enkä hekilökohtaisesti ymmärrä lainkaan ihmisiä, jotka kaipaavat hellettä ja matkustavat talvella etelään käristymään, ja valittavat kun Suomessa on "aina niiiin kyyyyyylmä" ja haaveilevat muutosta kauas pois. Karseata. Tulipas pitkä tilitys helteestä. Mutta siis sitä piti sanomani, että kun ilmat lämpenivät niin yhtäkkiä, en ole vielä ehtinyt tottua, ja heti ahdistaa ihan hirmuisesti. Lyhyestä virsi kaunis...



Luinpa Tieteen Kuvalehteä taas kerran isän luona. Sinne kun se tilataa, sekä sisarlehti Historia. Parhaat lehdet mitä rahalla saa. Luin tuosta Venetsian karnevaalikulttuurista, sen historiasta, kuinka tärkeää naamioituminen on ollut, ja yleistä, sen kirjoittamattomista säännöistä, kaikesta hassusta mitä karnevaalien aikaan tehtiin, ja sen sellaista. Naamiot ovat hirmuisen kiehtovia, niin tyhjän ilmeettömiä. Paitsi yleisesti Venetsiassa käytettiinkin enemmän sellaisia puoli naamaa peittäviä. Salaa henkilöllisyyden, mutta pystyy puhumaan ja syömään. Ihailin Pilailu-Puodissa useasti hienoja venetsialais-naamioita, muttei ikinä ollut kai sitten varaa ostaa. Ja nyt Rovaniemellä ei ole enää Pilistä. Olisipa hirmuisen hienoa käydä ihan Venetsiassa, tutustua siihen vanhaan karnevaalikulttuuriin, ostaa kauhea läjä naamioita kotiin viemisiksi. Olisi varsin hienoa käydä vaikka missä. Oih.

Mutta kahden viikon päästä lähdenkin Pietariin. Huuuu en ole mikään ulkomaanmatkaaja, olen käynyt vain Virossa ja kerran jenkeissä, niistäkin reissuista alkaa olla aikaa. Jännitän ihan hirmuisesti kaikenlaisia lyhyitäkin matkoja, ja varsinkin nyt kun suuri unelma on toteutumassa. Olen kyllä yhä varautunut siihen, ettei koko  reissu toteudukaan. Ihan vain jotten pettyisi niin kovasti. Koska passin ja viisumin kanssa on ollut säätämistä, ja vaikka kaikki on melkein valmista niin ei sitten kuitenkaan. Eikä minulle ole tullut vielä rahaa. Ja jännittää.



Äääh kello on taas vaikka kuinka paljon. Miksei tästä unirytmin korjaamisesta/pitämisestä tule mitään? Viime yönä kahdelta hiippailin pellolle katselemaan pienen porotokan touhuja. Ne makailivat ja seisoskelivat syömässä, ja yö tuntui taianomaiselta, kun joutsenet huusivat järvellä ja kaikki oli turkoosia ja hopeaa. Sitten ne tuijottivat minua. Ja lopulta kävelivät pois. Vilkutin. Menin rannalle tiirailemaan, josko ne joutsenet lentäisivät ohi, mutta jäivät sinne. Kyykistelin pihalla seuraamassa kuinka kisu rouskutti pois pyydystämänsä västäräkin. Kaikessa oli taikaa. Ja sitten menin nukkumaan. Enkä herännytkään aikaisin, yllättäen.

Mutta nyt minulla on suunnitelma! Menen maanantaina velipojan luo yöksi, koska J asuu ihan lähellä sitä Romotkea. Sieltä on toivottavasti... luultavasti huomattavasti helpompi lähteä Romotkelle, koska vaiva ei ole läheskään niin suuri. Ei tarvitse maksaa bussia, olla ihmisten keskellä suljetussa tilassa, kävellä sinne ja plaaplaa. Niin minä olen sen ajatellut. Toivottavasti pääsen tällä kertaa. Hävettää olla näin... näin... AVUTON HYÖDYTÖN VELTTO SÄÄLITTÄVÄ MIKÄVITTUMIEOON




Äh. En minä tiedä. Yritän nyt vain saada asioita aikaiseksi. Olen ihan säälittävän ylpeä siitäkin, että sain haravoitua sen mansikkamaan lopulta ihan kokonaan. Ja tyhjensin ja täytin tiskikoneenkin siellä isän luona. Enkä sitten muuta tehnytkään. Mutta jotain sentään. Yritän saada jotain muutakin aikaiseksi. Romotkelle tiistaina, Balanssiin perjantaina. Se olisi jo kova saavutus. Voi mammona kun inhotan itseäni taas. Vikivikiviki ei voi olla niin vaikeata! Vai voiko?

Kai nyt jokainen mielenterveyden kanssa kamppaileva tietää.






Loppu.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Stroll

Tänään ei ole ollut kauhean hyvä päivä. Äh. Olen ihan hyödytön ja turha, siltä tuntuu. Kaikille, yhteiskunnalle, perheelleni, ukolleni, taakka vain. Jauhan blogissani aina samaa vinetystä. No en ihan aina, mutta ehkä liikaa. Mutta kai tämä on juuri sitä varten, että saan purkaa, ei tarvitse kaataa toisten ihmisten niskaan kaikkea. Niinhän?

Haluan tanssia kuin Ian Curtis, unohtaa kaiken, pysäyttää ajan, jättää velvollisuudet, ulkonäköpaineet, stressit, tunteet, ihmiset, väsymyksen jonnekin ja... vain tanssia. Mutta nukuttaa. Eikä väsymystä loppujen lopuksi niin helposti vain viskata sivuun.

V ja Iikka

Tänään minun oli tarkoitus laittautua nätiksi ja tehdä jotain, koska se World Goth Day. Mutta toisin kävi. Olin pörröinen ja meikittä enkä jaksanut tehdä mitään enkä mennä mihinkään enkä hoitaa mitään. Ulkona käytiin V:n kanssa pitkällä lenkillä koiraa ulkoiluttamassa, koska nätti sää, Star Warsia katsottiin, enkä oikeastaan tiedä mihin päivän tunnit hupenivat sitten lopulta. Halusin kuitenkin olla mekossa ja nilkkureissa, vaikka vain kävelyllä käytiinkin. Halusin tuntea itseni vähän paremmaksi ja vähän nätimmäksi. 


Kuvia halusin ottaa. Mutta sitten kaikki kuvatkin olivat rumia ja huonoja, ja inhotus ahdistus iski. Toivotonta?







Jäätävä nälkä. En ole syönyt koko päivänä oikeastaan mitään, ja kello on taas jo ihan hemmetisti. Aamulla vähän rahkaa marjojen kanssa, illalla mukillinen nyponsoppaa. Hngh. Minun piti pitää unirytmi hyvänä. Minun piti pitää ruokailurytmi hyvänä. Scheiße.

Aloitin tämän blogitekstin tekemisen kahdentoista aikoihin, ja kello on nyt jo yli kolme. Mitä ihmettä? Jäin jumittamaan jonnekin internetin sokerisimpiin ja värikkäimpiin osiin.

Äää nyt ei teksti oikein solju.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Kotiutunut... kai

Perjantaina siis lähdin osastolta, toivottavasti lopullisesti. Jännitin vatsa kipeänä, pakkasin kaikki roinat mitä kolmen kuukauden aikana oli sinne kertynyt, istuin vihoviimeisen hoitokokouksen, vein lakanat pyykkiin, irrotin piirrokset seiniltä, tarkistin joka nurkan. Ja kävelin ulos. Outo olo.

Ostin apteekista tarvitsemani lääkkeet. Heihei 60€.

Viikonloppureissu, äiti ja Ylitornio. Metsäreissua, mökkielämää, keväistelyä, lintubongailua, tulvaa, rauhoittumista.





Vähän tuliaisia rajan takaa, ruattalaista leipää, nyponsoppaa, karkkia ja kahvia. Muistelua. Sekä Mataringin kaunis puukirkko ja hautausmaa.


Isän vanha takki <3

Kuka muistaa tarrakorvikset?
Mukana tuli 7 ihkua muovisormustakin.
Bongatkaa kisun tassu.
Miksei tätä enää myydä kotimaassa? ;_;

En ole käynyt Romotkella kolmeen viikkoon. Pahapahapaha! GAAH tunnen itseni niin huonoksi, täydellinen failure. Ja tietenkin aamulla on taas tarkoitus mennä sinne. Pelottaa. Haluan ja en halua. Pitäisi vain päättää, että nyt menen ja sillä selvä. Argh. Mikä ihme siinä edes on niin vaikeaa?

Viime keskiviikkona äitylin tykönä.
Lähdössä viimeistä kertaa bussilla osastolle.
Niiiiin komea kuva...

Muistakaa tälläytyä prameimpiin asuihinne tiistaina (eli niinkuin tänään, oho kello taas kerkesi), kun on:


Öitä.

tiistai 15. toukokuuta 2012

After all this...

Tänään minä...
  • Heräsin majassa.
  • Kävin Balanssin ryhmässä ensimmäistä kertaa, jännitti hirveästi mennä. Mutta menin kuitenkin.
  • En jaksanut lainkaan laittautua nätiksi, mutta olo oli silti ihan hyvä.
  • Kolusin kirpputorilla, ostin vaaleanpunaisen verhokapan, kukkamekon, pari leffaa ja ensimmäistä kertaa elämässäni mangaa. Neon Genesis Evangelionia.
  • Sain tililleni rahaa ja maksoin vihdoin psykoterapialaskut, mistä tuli hyvä mieli.
  • Tein mekahyvää ruokaa.
  • Ärsyynnyin ihmiseen, joka kohtelee minua huonosti.
  • Ostin kisulle ekstraspesiaaliherkkua muuten vaan.



Kuvat ovat eiliseltä. Otin ensimmäistä kertaa käyttööni kengät, jotka ostin itselleni joululahjaksi. Ja oli kaunis olo. Äitienpäivän päivällistä, herkkuja, ja pakuriteetä. Ehkä liikaa suklaata. Illalla V:n kanssa päätimme rakentaa majan. Ihan kuin pentuna, lakanoita ja tuoleja ja kaikkea tarpeellista, sekä tietysti kaikki pehmolelut. Päätimme nukkua siellä yön. Alusta oli kova ja tunnelma kuin sillipurkissa, mutta silti mukavaa. Tuntui kuin olisi ollut ulkona teltassa. Riesa hyppäsi majan päälle ja romautti koko höskän niskaamme. Vakoili lakanoiden raoista. Hiippaili ympärillä. Järsi sormia.


V kuorsaa makkarissa ja minä lainaan V:n konetta, joka rullaa kuin unelma. Omani rullaa kuin... kilo paskaa.  Riesa makaa laatikossa ja mulkoilee minua. Aamulla olisi taas Romotkelle meno, aikomukseni on kyllä mennä. En tiedä miten käytännössä. Ensi perjantaina pitäisi lähteä osastolta pois. Kokonaan. Pelottaa.

Viikonloppu on ollut ihan mukava, mutta jotenkin kovin samanlainen kuin aina ennenkin. Elämä jotenkin palautuu samaan uomaan heti. Istun koneella, valvon, en välitä, möllötän. Miten estää kaikkea palaamasta vain vanhaan kun lähden osastolta? Balanssiin lähteminen teki niin tiukkaa tänään. Äiti sanoi puhelimessa "mene nyt vain" ja minua itketti ihan  vähän. Miten "mennään nyt vain"?

En muista ottaa lääkkeitä. Sitten illalla havahdun, ainiin aamulääkkeet. En tahdo tehdä mitään. En tahdo olla ihminen. Tahdon takaisin kohtuun lillumaan. Tai en minä tiedä.


Yöllä ajatukset ovat erilaisia. Sekavampia ja pelottavampia. Aamu kasvaa hirviöksi joka lähestyy ja lähestyy ja paniikki valtaa ja olo... olo ettei ikinä milloinkaan kuuna kullan valkeana voi enää mennä ulos tai tehdä jotain. Ja aina lopulta aamu nielaisee kitaansa, heittää todellisuuden päin kasvoja. Koska eihän yö koskaan kestä ikuisesti, vaikka teeskentelisin niin. Onko koko kolme kuukautta ollut turhaa työtä?


Kaikki tuntuu kovin... merkityksettömältä yöllä. Ei kai sillä oikeasti ole väliä, nythän on yö, hiljaisuus laskeutuu aution kaupungin ylle, sumupilvi painautuu maata kohti kuin peitto, ja hetken voin kuvitella, että kaikki on vain minua varten. Muut ovat poissa, tai ainakin liian pieniä huomattavaksi. Ei sillä ole väliä. Ei se haittaa. Saa olla heikko. Saa paeta todellisuutta, puristaa pehmolelua ja itkeä. Ei se haittaa.


Onko väärin olla sitä mitä on? Onko minun "parannuttava" jotta olisin parempi? Erilainen. Ihminen vailla tätä kaikkea. Traumaa.

Joku muu siis? Onko väärin käyttäytyä niin kuin käyttäydyn, eri tavalla? Miksi on paha, jos etsin aistituntemuksia kuin autistinen lapsi, jos menen lukkoon kuin nelivuotias, jos leikin ja haaveilen, jos keskittymiseni herpaantuu, jos kaipaan lohtua ja silitystä, jos itken kiukkuani, jos kannan pupua mukanani, jos tarvitsen - uskallanko sanoa - huoltajaa?

Mikä 21-vuotias nyt ei kykenisi hoitamaan asiansa omillaan, mikä 21-vuotias ei muka pystyisi huolehtimaan itsestään? Ellei sitten

jälkeenjäänyt.

Tuo sana kummittelee päässäni. Tiedän, etten ole jälkeenjäänyt. Mutta silti. Olen jäänyt sinne jonnekin, trauman aikoihin. Se on fakta. Nyt se on selvitetty.


Olen mitä olen, jotain. Onko se väärin?


Joskus ihmiset tuntuvat niin kamalan tuomitsevilta. Ja "kyllä tuommoisesta nyt pitäisi jo päästä yli" ja luulenkin päässeni, tai ei kai sitten. Olenko minä siksikin huonompi, koska olen niin herkkä? Siis heikko. Siis hyödytön.

Sukkahousutkin ensimmäistä kertaa jalassa, niin kauniit <3

Tuskin murehtiminen ainakaan asiaa auttaa. Saati tämä valvominen. En ole edes suihkussa käynyt. Ajattelin olla huomenna nättinä, ehkä värikkäänä, pirteänä. Nyt tuntuu, että turha toivo. Ei todellakaan onnistu.

Nyt pelottaa, että menen sänkyyn, enkä enää ikinä jaksakaan nousta. En enää ikinä jaksakaan puhua, hymyillä, tuntea mitään. Niin taas. Mutta onko sillä väliä?

Loppujen lopuksi?

Käperryn kuoreeni, ainakaan en tee pahaa muille. Ainakaan en pura pahaa oloani muihin ja karkoita kaikkia ympäriltäni. Ainahan voin yrittää muuttua näkymättömäksi.

Hemmetti. Lopeta itsesäälissä vellominen. Lopeta. Heti.

Ps: Jo yli 40 lukijaa! Kumma juttu. Kiitos.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Did you mean snake bitch?

Minulla on tasan yksi lävistys. Vasemmassa korvassa yksi reikä. Joskus vasemman korvan rustossakin oli, mutta otin sen pois, ärsyynnyin siihen. Olen miettinyt jo jonkin aikaa mahdollista lävistystä kasvoihin. Mihin, sitä en ole vielä päättänyt. Pohdin, millainen juuri minun pärstääni sopisi. Mietin tarkkaan, sillä aikomuksenani on ottaa vain yksi - tai kaksi jos päädyn snake biteseihin - ja se riittäköön. En näe itseäni tatuointien ja metallin peitossa, vaikka monien sellaisten tyyppien tyyliä ihailenkin.


Mutta halu koristaa itseäni jollain korulla kasvoissa on muhinut takaraivossa jo pidempään. Joopajoo, lävistykset ovat arkipäivää ja kaikilla on niitä, omg niin nähty juttu, aina pitää olla jotain räväkämpää ja suurempaa ja enemmän ja kummallisempaa.




Tarkoitus ei olekaan olla rebel ja special snowflake. Tahtoisin vain korun. Tahdon koristaa itseäni jollain pienellä ja nätillä. Niin kai monet tahtovat.


Lempparini ovat varmaankin septum ja snake bites. Toisaalta myös tämmöinen nose chain -juttu on aina miellyttänyt suuresti.




Pitää varmaan vääntää jokin metallirinkula huuleen tai nenään ja tiirailla peilistä, mikä näyttäisi parhaalta...


Taas näitä yöjuttuja kun pitäisi olla nukkumassa.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Voiko yksinäisyyteen kuolla?

Se tunne kun makaat mielisairaalassa yksin huoneessasi kolisevalla sairaalasängyllä ja tajuat, että kukaan läheisesi, kukaan rakkaimpasi, kukaan hoitohenkilökunnasta...

Kukaan ei voi auttaa

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Liika on liikaa

Aika kirjoittaa taas. Vielä kuvia Oulusta, niitä on niin paljon kivoja. Oli kiva Second Hand Store, oli värikäs olo, oli aurinkoinen ja tuulinen sää, oli pajunkissoja, oli lätäköitä, oli kamuja, oli hyvää syötävää ja oli kissoja.

Oli hauskaa.

Uusia kirpparilöytöjä hame, kengät ja laukku.
Huppari kamulta lainassa.
Kirpparilta myös keltainen hame.
Kevät tekee keltaiseksi, emt.

Huppari taas kamulta lainassa.


Järjestys kusee mutten jaksa tapella tämän kanssa...


Elämääkin iloisempi kuva




Syöpä ja Minttu.
Kyllä, M:n kisun nimi on Syöpä, luit oikein.
En edes viitsi selittää tätä...

Pyydän anteeksi liian pitkää kuvaoksennusta.


En taida enää pidentää tätä entisestään, vaan kirjoitan taas myöhemmin lisää asioita.