perjantai 31. elokuuta 2012

Lolita, srs bsns

Eräänä aamuna...








Sitten en enää halunnutkaan huulipunaa.

Jääkarhutossut! \o/







Yskitti juuri, ilme...











Valvoin koko yön nukkumatta silmällistäkään, aamuyöllä kolmen aikoihin päätin meikata ja pukeutua ja tällätä, sitten meikkasin ja pukeuduin ja tälläsin vähän lisää, kunnes aamupäivällä piti lähteä toimintaterapiaan eikä enää ollutkaan läheskään niin kivaa. Nukkuminen olisi hotsittanut huomattavasti enemmän. Mutta koska olin meikannut, pukeutunut ja tällännyt - sekä värkännyt kameran edessä - koko aamun, piti sitten lähteä. Kävin myös Rovaniemen Wanhoilla Markkinoilla ostamassa jännää teetä, ihmiset kuvasivat minua ilman lupaa, sain tädin kyydissä autossa matkalla isän luo ahdistuskohtauksen, ja päivä oli kaikenkaikkiaan mystinen. Se taisi olla tasan viikko sitten, perjantaina.

Tukkakin huijaa olevansa lyhyempi, mutta eipäs ole. Yritin ensimmäistä kertaa tuota droopy eyes -jutskaa silmämeikkiin. Hihohuha. Jännää. V:tä ärsytti kuvata, kun vain värkkäsin ja heiluin koko ajan.

Lauantaina oli iskän synttärit, leivoin erikoisemman suklaakakun. Lapset irvistelivät, aikuiset tykkäsivät. Mustaherukat keräsin tuoreeltHan puskasta. Omnom. Iskä käski leipoa ensi viikonloppuna taas kakun.


maanantai 27. elokuuta 2012

Joulu 2010

"mie tahtoisin joululahjaksi jotain mintunvihreää tai vaaleanpunasta, todennäköisesti epäkäytännöllistä, hölmöä tai somaa, röyhelöistä tai kiiltävää, pehmosta tai kiinteää, enkä oikeastaan tiä mitä se vois olla.

 jotain tyttöjuttua kuitenki! kynsilakkaa tai meikkiä tai aluspöksyt tai ööööö alushame tai koristetyyny tai koru tai pieni posliininukke tai emmie tiiä, mulla on kauhea prinsessa-olo

 tai tekoturkis tai kissankorvat tai pörrönen pehmolelu tai karkin muotosia hiuspinnejä tai tuikkukuppi tai vaaleanpunasta teetä tai kiiltokuvia tai pieni yksisarvinen tai viuhka tai... en mie enää keksi

 tai ruusukuvioinen valokuvakehys tai valkoset pitsihansikkaat tai pieni purjelaiva pullossa tai piskuinen karuselli tai lumisadepallo tai keijukaisia tai yli-iso kännykkäkoru tai yli-iso päärusetti tai pieni peili tai kukka tai korurasia tai pieni lintu kultasessa häkissä tai suihkulähde tai omenapuu tai pylvässänky tai kruunu tai... meni yli"

Andthatswhoiam



















Ilmeisesti moni muukin on juuri nyt tehnyt näitä.

perjantai 24. elokuuta 2012

Toisenlainen eläintarina

Pitelin käsissäni sydäntä. Se oli juuri hetki sitten lakannut sykkimästä, kun luoti iskeytyi lampaan takaraivosta läpi. Isä oli nostanut kuolleen otuksen sopivan korkuiselle tuelle, viiltänyt kurkun auki ja valuttanut veret maljaan. Isä oli nopein, varmoin, varsin tottunein liikkein avannut lampaan, valuttanut sisäelimet suurena klönttinä suureen saaviin ja jatkanut irrottamaan tärkeitä, niitä maukkaita elimiä. Saavi oli yhtäkkiä täynnä ruoansulatuselimistöä, vihertävää ja haisevaa. Koira kärkkyi ladon ovella, muttei saanut tulla sisään kesken teurastuksen.

Isän luottopuukko kulki, kädet, veriset, nostivat kouriini maksan ja pienen sydämen. Maksa oli kovin vaalea verrattuna naudan tai hirven maksaan. Sydämessä oli hieman rasvaa ympärillä, se mahtui mukavasti käteeni. Siitä törröttivät pienet valtimon ja laskimon pätkät, jotka olivat juuri olleet täynnä verivirtaa, sitä tuolla maljassa. Elimet olivat lämpimiä, höyrysivät kylmässä syysillassa. Juuri äsken tuo lammas seisoi tuolla muiden seurassa, ja nyt sen sydän oli tässä. Hurjaa. Käteni olivat täynnä, tarvitsin kulhon vielä munuaisia varten. En ollut muistanut tuoda sitä sisältä talosta. Enkä voinut laskea aarteitani mihinkään, likaisessa ladossa.

Ulkona oli melkein pilkkopimeä, kun kävelin talon ulko-ovelle höyryävine tuomisineni ja avasin oven vaivalloisesti kyynärpäilläni. Hain kaapista kulhon, laskin maksan ja sydämen vierekkäin sen pohjalle, ja pesin käteni. Turhaan, mutta pesin kuitenkin. En tahrannut ovenkahvaa, kun astelin takaisin ulos. Minulla oli oranssi toppatakki ja kulho oli vihreä. Sain vielä pikkuiset munuaiset mukaani, lammas oli sillä aikaa muuttunut täysin ontoksi. Nyt seurasi teurastuksen ikävin hetki. Se ääni. Lampaan takajalat katkesivat isän kourien välissä RUTS. Vain silloin minua ihan pikkuisen puistatti. Isä pujotti narua jalkojen luiden välistä ja hilasi ruhon roikkumaan metalliputkesta pää alaspäin poistaakseen siltä nahan. Punaisessa muovimaljassa, samanlaisessa kuin saunan pesumaljat, veri hyytyi suureksi kakuksi.

Minun tehtäväni oli valmistaa illaksi ruokaa. Takaisin sisälle, keittiöön, leikkaamaan maksaa. Sillä aikaa sydän oli muuttunut kylmäksi, rasva sen ympärillä kovettunut. Lampaan elämä haihtui illan koleuteen. Maksasta tuli aika pieniä pitkulaisia pihvejä, muutama vain. Sydän ja munuaiset majoittuivat jääkaappiin. Jauhotin maksanpalat, paistoin niitä pannulla, keitin perunat ja survoin jäiset puolukat. Isä jätti jälkeensä pelkän lihan, se ei ollut enää eläin, roikkumaan latoon. Koira pääsi kaivelemaan saavia, kun isä riisui valkoisen muoviesiliinansa, joka ei enää ollutkaan valkoinen, tuli sisälle, pesi kätensä ja puukkonsa. Maksa oli pehmeää, nuoren pässin maksaa, ei niin kitkerää kuin naudan tai hirven.



Olipa kerran pieni paha noita...


Joko etelässäpäin pukkaa tämmöisiä maasta? Kesä tulee Lapissa hitaammin, mutta syksyn pitäisi sitten tulla nopeammin. (Löysin kamerastani uusia asetuksia vahingossa, tai V löysi, vähän parempia lähikuvia, ai jumankekka!)

Olen kääpiö.
Löysin tänään myös kolmimetrisen horsman. Ja sitten leikin sillä, heitin keihästä, tanssin sen kanssa tangoa, kurottelin kohti korkeuksia, olin Gandalf sauvansa kanssa, ja niin edelleen.

V does not approve.
Juu.

torstai 23. elokuuta 2012

Positive self talk, you should try it!



Tänään jostain syystä tuli suuri mielihalu pukeutua nätisti. Aamupäivällä herättyäni vedin päälleni vasta kirpparilta hankkimani mekon ja neuleen, molemmat oikein sokerisen pastellinsävyisiä värikkäitä asioita. Aamupalalla HeVi-purkki oli eri mieltä, ja löräytti päälleni mojovat mustaherukkatörtsyt. Itkuparkukohtaus, herkässä mielentilassa kun olin (ja olen muutenkin aina flunssaisena tai kipeänä ihan kauhean herkkä itkemään ja harmistumaan). Vaatteet heitin lattialle myttyyn ja pakenin takaisin peiton alle. Kaikki maailman kurjuus taas jotenkin kulminoitui noihin punaisiin läiskiin vaaleissa vaatteissa. Päässä jyskytti, rintaan sattui, jankutin itselleni, kuinka mistään ei kerta kaikkiaan vain ikinä tule mitään. Yleensä käytän niin paljon mustia vaatteita, miksi juuri kun on värikäs ja pastellinen olo, maailma muistuttaa julmuudestaan? Ihan pienesti vain, mutta muistuttaa silti? Näin tämän tapahtuman symboliikan henkilökohtaisena loukkauksena, elämä näytti taas keskisormea.

Tiuskin V:lle. Yritin pestä tahroja. Menin takaisin peiton alle. Yritin soittaa emolle, mutta äiti oli töissä eikä vastannut. Päätin peruuttaa koko keskiviikon. Mennä takaisin nukkumaan ja herätä torstaina. Mutta en sitten kuitenkaan. Nousin vielä kerran ylös pesemään tahroja, ja kas, nehän irtosivat. Asetin vaatteet kuivumaan ja jatkoin päivää lökähousuissa.

Iltapäivällä tuli mieleen uusi yritys. Ja niinpä kaivoin Bodylinen hameen, lainaperuukin, sukkahousut, alushameet ja kirpparipaidan kätköistään. Ensin oli mukavaa. Tuntui melkein, kuin tietäisin kuka olen. Pohdin, josko uskaltaisin kauppaankin, hui, ihmisten ilmoille tuon näköisenä. Täälläpäin kaupunkia asustaa varsin paljon epämääräistä sakkia joilta välillä kuulee neronleimauksia. Muuten se on kai ihan ok, mutta V:n pinna kiristyy välittömästi. Minulla oli ihan hyvä olla, pistin V:n ottamaan muutaman kuvan olohuoneen nurkassa. Mutta jotenkin kolme minuuttia myöhemmin iski aivan hirvittävä ahdistus. Ja taas itkua ja taas revin vaatteet pois päältä ja heitin sängylle. Lökähousut vielä jalkaan. Istuin tyllivuoren keskellä itkua tihrustamassa.

"Miksen ikinä ikinä ikinä ikinä voi olla tarpeeksi hyvä?!"

"Miksen koskaan kuuna kullan valkeana voisi vihdoin katsoa peiliin ja todeta olevani ihan oma itseni, juuri sellainen kun olen ja tahdon olla?"

"Hirviö lolitamekossa on vain hirviö lolitamekossa. Niin se vain on."

"Miksen minä tiedä kuka ja mikä oikein olen?"




Ainoa kuva jota pystyn edes katsomaan tänään otetuista on juuri se, jossa minulla on kädet kasvojen edessä. Luonnollisesti.

Kunpa vain osaisin puhua itselleni myötätuntoisesti. Kunpa vain osaisin nähdä omat hyvätkin puoleni. Mikä hiivatti siinä on niin vaikeaa? Sisäinen puhe on jokaisella koko ajan käynnissä, miksei se voisi olla enemmän positiivissävytteistä? Ihmiset piiskaavat itseään niin kovasti. Miksi omaa itseä on niin kauhean vaikea hyväksyä, tai edes nähdä? Minä en näe. Minä en rehellisesti näe itseäni. Näen jotain ja se on vain jokin juttu, ehkä tyttö, ehkä hirviö, en minä tiedä. Se on hirvitys, se on liian kaikkea. Se ei tiedä mistään mitään. Se on ilkeä ja kaikin puolin kurja olento.

Jotenkin tiedän, että kun katson peiliin, jätän huomiotta sen näkemäni (kuvittelemani?) hirviön, ja tuijotan tiiviisti jonnekin silmien taakse sisälle, syvälle syvälle... Siellä on jotain muuta. Siellä on se joku jota minä ihan oikeasti rakastan, jota säälin kaiken tämän keskellä, joka tarvitsee ja kaipaa huolenpitoa ja kauniita ajatuksia. Jotenkin, joskus, kun oikein pinnistän, minä näen sen. Siellä on joku. Se joku ihan vain silloin tällöin kertoo miten asiat ihan oikeasti ovat. Mutta se hirviö ei kuuntele. Se hirviö ei ymmärrä olevansa oikeastaan vähemmän olemassa kuin se joku siellä silmien takana.

Helvetti. Apua.