torstai 29. marraskuuta 2012

Entä josjosjosjosjos...







Lorttoneulehuivijutska ja pandalaukku äitilässä tiistaina. Nukun joka yö joko liikaa tai liian vähän. Tänään olin kahdessa eri palaverissa. Inhoan palavereita, varsinkin sellaisia joissa on lääkäri ja hoitaja ja toimintaterapeutti ja psykoterapeutti ja kuntoutusohjaaja ja joskus äitikin. Meinaa itkettää ihan vain siksi kun ne kysyvät niin monta kysymystä yhdessä lauseessa ja sitten niin monta silmäparia tuijottaa minua enkä tiedä mihin minun oikeastaan piti vastata ja mitä.

Huomenna on taas meno ja olo tuntuu siltä etten tahdokaan mennä. Viitenä päivänä viikossa ulos ensi maanantaista alkaen, ylivoimaista? Tällä viikolla olen ollut ulkona vasta kolmena päivänä, mutta silti ihan poikki. Ja nukkunut tyhmästi. Miksi heräsin kahdelta taas? Ehkä se johtuu täysikuusta. Maanantain ja tiistain välisenä yönä en nukkunut lainkaan, saunoin aamulla neljältä, sitten seuraavana yönä nukuin 15 tuntia, ja sitten taas vain pari. Mutta nyt tuntuu siltä etten tahdokaan nukkua enää ikinä. Vai tahdonko? Tämä on ihan typerää ja tunnen itseni ihan typeräksi.

Äiti jankkaa ADD:sta ja ADHD:sta. Aivan kuin tietäisi paremmin kuin testitulokset.

M kertoi kuinka hullulta tuntui normaali tunne. Pelottaa. Haaveilen poneista ja katselen lisää leffoja.


Näkkäri on hieno sana

Sain siltä viime lauantain Sabatonin keikalta ihan käsittämättömän huonoja kuvia. Veli ja tyttöystävänsä ottivat kyllä kuvia myös, paremmalla menestyksellä arvatenkin, mutta ei niistä ole kuulunut vaikka olen pyytänyt lähettämään minullekin. Joten fuck it, yksi kuva sitten tässä.


Tuskinpa ne niin hirveän mielenkiintoisia olisivat muutenkaan olleet.

Sinä iltana päätin näyttäytyä uudessa peruukissani. Musta, pitkä, latvoista laineikas, etutukka.


Rajataan kuvasta pois hirmuinen sotku ja hävityksen kauhistus. Ei kiinnosta siivota, ketä kaivelee? Ei minua ainakaan.


Tänään löysin kirpparilta taas yhden Halinallen, niitä tuntuu löytyvän usein. Mutta sen sijaan en yhtään ponia, vielä jokin aika sitten niitäkin löytyi melkein joka kerralla, ja nykyään hyvin satunnaisesti. Näkkäri.

Uusia lukijoita kuitenkin ilmestyy koko ajan hiljaiseen tahtiin jostain kumman syystä.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Sauna

Ajatuksiani kalvaa tieto siitä, etten ole kirjoittanut blogiin liian pitkään aikaan. Syitähän tietysti löytyy. Kun ei se kamera oikein toimi, kun ei saa aikaiseksi etsiä takuukuittia, kun ei tule tehtyä mitään muutakaan, kun ei oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa, tai vaikka olisikin niin ei jaksa koska nukuttaa, kun mieluummin mähöää jäätelöpaketin ja Big Bang Theoryn kanssa kuin ajattelee mitään, kun ei ole kuitenkaan mielenkiintoista postattavaa, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta lukea mitään minulta, kun en minä halua itsekään lukea höpötyksiäni...

Olen päiväkausia nukkunut. Ja nukkunut. Ja makoillut. Ja istunut koneella niin että nivelet jäykistyvät. Tylsä, väsynyt, harmaa olo. Paitsi viikonloppuna, lauantaina tapahtui jotain. Mutta ehkä postaan siitä ensi kerralla lyhyesti. Sen jälkeen olen jatkanut löhöilyä.

Tänään on kuitenkin hyvä olo. Luulen, että se on jonkinlainen vanhenemisen/aikuistumisen/jokumuumikä merkki, kun sauna alkaa tuntumaan sellaiselta ekstaattiselta onnelalta. Pentuna saunassa käyminen oli kivaa, sai räiskiä ja pulahtaa järveen tai kieriä lumessa ja jälkeenpäin paistaa makkaraa ja sen sellaista. Sittemmin saunassa käyminen on ollut ihan jees. Mutta viime aikoina se on alkanut tuntumaan ihan taivaalliselta. Olen meditoinut, venytellyt, röhnöttänyt, tuumiskellut, nautiskellut, istuskellut ihan rauhassa saunailtoina. Perjantaisin isän luona. Tänä yönä en halunnut nukkua. Neljältä aamulla pistin spontaanisti saunan lämpiämään. Nyt kun minulla on oma pieni sähkösaunakoppi, kai sitä pitää välillä lämmittääkin. Istuskelin ihan rauhassa, pesin appelsiinin ja suklaan tuoksuisella suihkusaippualla, ja otin kaiken ilon irti hiljaisuudesta ja lämmöstä.

Nyt kuuntelen ehkä maailman parasta musiikkia ja yritän pukea jotain kivaa päälleni. Haluan, että tästä päivästä tulee mukava. Mielenkiintoinen ja kaunis asu auttaa siinä osaltaan. Käyn kuntoutusryhmässä, toimintaterapiassa ja ehkä kirpparilla. Voin mennä jopa äitilään kylään. Illalla on kirjastolla tutun naisen taidenäyttelyn avajaiset, joihin olen menossa. Toivottavasti en väsähdä liikaa unenpuutteesta.




Ja eilen poni blind bagista tuli prinsessa Luna! Elämän pienet ilot.


perjantai 9. marraskuuta 2012

Batty bat

Kun näen tuttuja kaupungilla, en uskalla tervehtiä. Jos hän ei huomaa minua, en uskalla kiinnittää huomiota itseeni. Ajattelen, ettei se kuitenkaan tahdo jutella kanssani. Jos tuttu sen sijaan huomaa minut selvästi, tervehdin, ja tietenkin vastaan jos hän tervehtii ensin. Mikä ihme se sellainen homma on, ettei uskalla mitään sanoa?


O hai.
Wut u lookin at?
Bitch plz!
Not talking to u!
PS: Sain tänään postissa kaksi uutta ponia, ensimmäisen G3-vauvani ja kauneimman G3-ponin ikinä! Pitäisi ehkä jossain vaiheessa tehdä taas ponipostaus.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Bling blong

"When you want to cut / binge / scream / cry, shake the glitter jar and watch until the glitter is settled. It’ll calm you and hopefully the emotion will pass."


Joten tein sitten oman, ja otin jopa videon jonka lisäsin juupituupiin.

Minulla sattui olemaan suuri purnukka kaapissa jouten, löytyi myös sinistä ja pinkkiä glitterliimaa, jotka molemmat truuttasin kokonaan sekaan. Sitten ostin kaksi pientä purkkia valkoista glitteriä. Keitin vettä, sekoitin liimat joukkoon, lisäsin vähän shampoota, glitterit ja lopuksi melko lailla erivärisiä tähtiä. Tähdet limppaantuvat pohjalle eivätkä leiju kauniisti, mutta aika hyvähän siitä muuten tuli. Ajatuksena oli jokin violetimpi, mutta soma vaaleanpunainen käy myös varsin hyvin.

Minulle ainakin tuli välittömästi vähän parempi olo, kun päätin tehdä oman, ja varsinkin sitten, kun se oli valmis ja menestyksekäs. Suosittelen. Reseptejä on monenlaisia, elintarvikeväri esimerkiksi tekee kirkkaampia värejä, ja toiset käyttävät shampoon sijasta öljyä ja niin edelleen.




Pitäisikö tuo vielä koristella jotenkin? Mitähän voisi lisätä, että hileet ja etenkin tähdet kelluisivat paremmin?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Kuvaoksennus

En sanoisi varsinaisesti, että minulla on selkäfetissi, mutta selkä on joka tapauksessa aina ollut minulle kaikkein kaunein kohta ihmisessä. Naisen selkä on eri muotoinen kuin miehen, luinen ihan erilainen kuin lihaksikas tai pulleahko, mutta ne ovat kaikki kauniita. (Paitsi tissiselkä, anteeksi.) Olen haaveillut vuosien varrella erilaisista selkätatuoinneista, enkä varmaan tule hankkimaan sellaista vielä pitkään aikaan, mutta saahan sitä pohtia. Pidän aivan erityisesti sudenkorento- ja puuaiheista, kaksi nyt mainitakseni.













Tai takapuoleen, niinkuin tällä merenneidolla!
Loppuun vielä kuva olemassaolevasta tatuoinnistani, joka on lavassa. Kamun kanssa otettiin samanlaiset, M otti rintaan. Kuvaa omastani on ollut muistaakseni blogissa ennenkin, mutta kertauksen vuoksi. Sana Xaoc tarkoittaa Kaaosta, ja se merkitsee meille molemmille jotain, hieman samaa ja hieman eriä. Sekä tietysti meidän ainutlaatuista ystävyyttä.

Tuoreelthan vuosi sitten.
Nyt salmiakkia ja Muumi-maraton.

maanantai 5. marraskuuta 2012

What?


“Depression is humiliating. It turns intelligent, kind people into zombies who can’t wash a dish or change their socks. It affects the ability to think clearly, to feel anything, to ascribe value to your children, your lifelong passions, your relative good fortune. It scoops out your normal healthy ability to cope with bad days and bad news, and replaces it with an unrecognizable sludge that finds no pleasure, no delight, no point in anything outside of bed. You alienate your friends because you can’t comport yourself socially, you risk your job because you can’t concentrate, you live in moderate squalor because you have no energy to stand up, let alone take out the garbage. You become pathetic and you know it. And you have no capacity to stop the downward plunge. You have no perspective, no emotional reserves, no faith that it will get better. So you feel guilty and ashamed of your inability to deal with life like a regular human, which exacerbates the depression and the isolation. If you’ve never been depressed, thank your lucky stars and back off the folks who take a pill so they can make eye contact with the grocery store cashier. No one on earth would choose the nightmare of depression over an averagely turbulent normal life.


It’s not an incapacity to cope with day to day living in the modern world. It’s an incapacity to function. At all. If you and your loved ones have been spared, every blessing to you. If depression has taken root in you or your loved ones, every blessing to you, too. No one chooses it. No one deserves it. It runs in families, it ruins families. You cannot imagine what it takes to feign normalcy, to show up to work, to make a dentist appointment, to pay bills, to walk your dog, to return library books on time, to keep enough toilet paper on hand, when you are exerting most of your capacity on trying not to kill yourself. Depression is real. Just because you’ve never had it doesn’t make it imaginary. Compassion is also real. And a depressed person may cling desperately to it until they are out of the woods and they may remember your compassion for the rest of their lives as a force greater than their depression. Have a heart. Judge not lest ye be judged.”



Minusta tuntuu, että olen ollut sairas koko ikäni. Se alkoi pelolla. Pelko hiipi elämääni jossain vaiheessa, kun kaikki oli epävarmaa, ja vaikken ymmärtänyt mikä oli vialla, pieni kun olin, sellainen ahdistava tunne jäi. Koko perhe oli aluksi kovin varuillaan, varmaankin peloissaan, ja se tarttui. Sitten perhe oli murtunut, yksi oli joukosta poissa, ja pelkoni kasvoi. Tajusin vanhempieni, ihmisten jotka lapselle merkitsevät turvaa ja pysyvyyttä, jotka lapselle ovat jumalia, olevan haavoittuvaisia. Tajusin vanhempien voivan itkeä niin kuin pieni lapsi itkee, pelkäävän niin kuin pieni lapsi pelkää. Pelko on varhaisimpia muistojani. Pelko muuttui kauhuksi, ja paniikiksi. Kauhu lamaannutti ja alisti minut orjakseen. Elämästä alko kadota elämä, kun jokaisen nurkan takana lymysi paniikki.

Tuntuu, että sahaan edes takaisin parempien ja huonompien jaksojen välillä. Paremmat ovat parhaimmillaankin luullakseni siedettäviä. Huonommista ei ole mitään sanottavaa. Joskus on niitä lyhyitä päiviä, ehkä jopa viikkoja, jolloin kuvittelen vihdoin karistaneeni pelon kannoiltani, ja hengitän hetken vapaammin kuin koskaan muistan hengittäneeni. Mutta se kestää vain hetken. Yritän niin kovasti, vai yritänkö, sillä mitkään voimavarani eivät tunnu riittävän edes pieneen sykäykseen eteenpäin. En tiedä, miltä tuntuu elää ilman pelkoa.

Minä en oikeasti tiedä. Ja vaikka tunnen liikkuneeni ylöspäin, oikeastaan paljonkin, eihän paniikki enää hallitse kaikkea, olen silti ihan yhtä lailla kainaloitani myöten mudassa. En ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä, kun kaikki yritykset napata taas kiinni elämän kulmasta valuvat hukkaan niin äkkiä. Kuin vesi hanhen selästä, otetta ei saa, ei edes ehdi nähdä mihin se katosi. Yritän kuntoutua, ja hetken tuntuu jo, että pystyn siihen, mutta ei sittenkään. Nousen ja kaadun, nousen ja kaadun, nousen ja kaadun.

Kuinka monta kertaa pitää vielä maata maassa keräilemässä voimia vaikka kuinka kauan, ennen kuin jaksaa edes yrittää nousta? Samaan aikaan pelko nakertaa mieltäni. Se kuiskuttelee "tulet tekemään tätä koko loppuikäsi" tai "turha yrittää, anna vain periksi". Ja kun huomaan syöksykierteen alkaneen, en voi sitä enää pysäyttää. Silloin jokainen isku, pieni ja suuri, on tuhat veistä suoraan mieleen tai sieluun.

"Kyllä se siitä" kun takapakkia otan, on kuultu. Ihmettelevät, kuinka niin pienestä asiasta voi tulla niin suuri paha olo, kun eivät näe kokonaisuutta. Ei se paha olo koskaan mihinkään mennyt. Möykyt sydämellä kasaantuvat toistensa päälle kuin tiilet, litistävät koko lihaksen jonnekin vatsan pohjalle unohtuneeksi märäksi läiskäksi.

Ja voi helvetti, kuinka suuri häpeä tästä kaikesta seuraa. Miksi ihan kaikilla muilla tuntuu olevan niiiin paljon mukavampaa, hienompaa ja helpompaa, miksi ihan kaikki muut pystyvät asioihin niin helposti? Vaikka tiedän toki, että se ei mene niin. Siltä se joka tapauksessa tuntuu. Kaikilla muilla on upeat elämät, vain ja ainoastaan minä yksin maailmassa makaan sängyssäni keräillen voimia kauppareissua varten, koska kissanruoka on loppu, ja kissa on ainoa asia maailmassa, minkä en voi antaa hukkua minun tyhjyyteeni. Kissanruokaa on ostettava, muuten kaikki on mennyttä. Ainoa pienenpieni tärkeäksi itseni tuntemisen hetki päivässä, kun kissa maukuu ruokaa, ja minulla on antaa sille sitä.

No pain feels she ♪

Siitä täytyy olla vähintään sata vuotta, kun olen viimeksi kuunnellut Rammsteinia. Muistista on kokonaan unohtunut ne ajat, kun painoin kuulokkeita korville lujempaa ja lujempaa, enkä jaksanut kuunnella mitään muuta. Silloin sata vuotta sitten.


Muistista on unohtunut paljon muutakin tärkeää.


Olenkin yrittänyt nyt elää mahdollisimman paljon menneisyydessä. Muistellut lapsuutta, kuunnellut sukulaisten tarinoita viime vuosituhannelta, miettinyt kaikkea mikä minulle on aina ollut tärkeää. Yrittänyt painaa mieleeni kaiken näkemäni ja kuulemani. Itkenyt öisin salaa. Ollut tahallisesti ajattelematta nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Murehdin aina tulevaisuutta. En jaksa enää.


Mutta 31. lokakuuta, päivänä jona en tehnyt mitään erikoista, vaikka olin haaveillut juhlistamisesta koko vuoden, näytin tältä. Menin kuitenkin kylään äitilään, ihan vain siksi.



Eikä kamera tosiaan vieläkään toimi kunnolla, koska en ole saanut aikaiseksi etsiä sitä takuukuittia, vaikka tiedän missä se on.

Tällä hetkellä motivaatio mihinkään on täysin nollissa. Kaikki on ihan pysähtynyttä. Elämä sumuista. Maailma kuplan ulkopuolella äärimmäisen epäkiinnostava. Usko johonkin hemmetin "parempaan huomiseen" vedetty vessanpöntöstä alas. Takaisin lähtöpisteessä. Kaikki tunteet kadonneet, paitsi ehkä häpeä. Ja pelko.