torstai 30. toukokuuta 2013

We burn like Gods of the Sun

Minusta tuntuu, että olen välttänyt elämässäni kurjat ihmiset melko menestyksekkäästi! Minulle ei tulla aukomaan päätä kaupungilla tai netissä juuri koskaan. Minua ei muistaakseni koskaan ole haukuttu rumaksi tai läskiksi tai huoraksi, mitkä taitavat olla ne yleisimmät olemassaolevat "loukkaukset". Tämä lienee ihan silkkaa tuuria, koska sellaiset ihmiset nyt haukkuvat ihan ketä vain jonka naama sattuu sinä päivänä ärsyttämään.

Minusta tuntuu muutenkin usein siltä, että minulla on tavallista parempi lykky joissakin asioissa.

"Ai ottaako se kuvaa derp?"


Kuten voitte todeta, ei violetista ole enää paljonkaan jäljellä...

Koska enimmäkseen vain istun tekemättä mitään, en nykyään saa juuri koskaan mustelmia. Toisin oli kläppinä, kun jalat olivat koko ajan ihan ruvella ja kirjavat. Mustelmissa on jotain jännää.

Luullakseni pyöräillessä kolhaisin pohjetta.

Huomenna lähdetään pitkästä aikaa Torniojokivarteen sukuloimaan. Ja perikunnan mökille saunomaan, Torniojoessa kenties pulahtamaan, ehkä jopa maissia ja halloumijuustoa grillaamaan. Muuten hyvä, mutta autossa istuminen hirvittää tällä säällä...

maanantai 27. toukokuuta 2013

Caaaat face, he's got a face of a cat...

Etsi kuvista pääskyset.





Kävin keskustassa ostamassa kunnollisen pienen pensselin ja pastelliliidut, sitten tuumasin, että mitäpä siellä kotonakaan, ja jäin joen rantaan istuksimaan. Pääskyset pörräsivät ympärillä, mutten tietenkään onnistunut painamaan laukaisinta juuri silloin, kun ne menivät ihan läheltä.



Liehusortsit, uudet sandaalit ja kisusukkikset.


Luulen, että kaukaa nämä sukkahousut näyttävät vain siltä, kuin minulla olisi paljaat jalat täynnä mustelmia.


Vaikka somia pörröisiä naamojahan nuo ovat.


sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Little Wolf cub

Värkkään usein Monster High -pallukoiden parissa, mutta en kauheasti kirjoita siitä blogiin. Ei se nyt niin mielenkiintoista ja yllätyksellistäkään tietenkään ole, mutta olen jotenkin myös ajatellut, että sellainen ärsyttäisi niitä, jotka tätä jaksavat säännöllisesti seurailla. Minä kuitenkin tykkään kovasti lukea ihan nukkeihin keskittyneitä blogeja, kaikenlaisiin nukkeihin, ja toisinaan mieleni tekee kuvata omianikin. Joten tuumin, että paskanmarjat, minun blogi, jos jotakuta ärsyttää monsterimeininki, saapi skipata. Eli tässä niitä.

Eilen pienensin kahta Moxie-asua, jotka olin monstereita varten hankkinut. Draculaura näyttää omassaan varsin hurjalta, vaikkakin suloiselta, kun taas Clawdeen on niin prinsessa, että piti ihan lisätä ponilta kähvelletty viitta harteille. Hempeys vaati kuitenkin lisäkseen kultaa ja niittejä.



Tuo Coffin Bean on Clawdeeneista suloisin, haaleammasta meikistä, etutukasta ja poninhännästä johtuen, enkä niille muille kyllä voisi kuvitella noin hempeää mekkoa. Sisters pack Clawdeen, jolla päällä kahdesta pörröisestä jalkakarva-asiasta vastikään kyhäämäni hame, ei ikimaailmassa pukisi mitään tuollaista päälleen, vai mitä?


Tänään vuorostaan pähkäilin Howleenin kanssa. Tyttären mukana tullut alkuperäinen tanssiasu ei vain... ei. Ja monia asuja ajan mittaan kokeiltuani mieleeni sitten juolahti, että ehkäpä tämä lapsi onkin luonteeltaan vähän erilainen kuin olin kuvitellut. Näin siis etsin sille hieman somemman asun, vaihdoin kampausta ja tein uuden korvakorunkin.



En ole vieläkään ihan tyytyväinen, jokin toinen hame ja/tai pöksyt ehkä...

Siinä puuhastellessani ja laatikoita kaivellessani käsiini osui hyljätty kisu, joka heti mielestäni sopi Howleenin lemmikiksi. Yksi asia johti toiseen, ja kohta oli sata kuvaa kameran muistikortilla. Tosin kisun päässä on kolme kummallista reikää, ehkä sillä on joskus ollut kruunu tai jotain? Saatan maalata koko otuksen uusiksi jossain vaiheessa.


Luulen, että Howleen antaa kisulle nimeksi Tassu.




Howleen myös leikki mielellään pikkuponilla.

Tässä tuo korvis näkyy hyvin.





Siinä kuvapläjäys, muhahaa! Nyt minusta tuntuu, että Howleen on muuttunut niin paljon, että sille pitäisi keksiä uusi nimi ja koko hahmo. En ole harrastanut MH-nukkejen uudelleennimeämistä, mutta susiperhe saattaa vähän niinkuin tehdä poikkeuksen, koska ne ovat minulle niin tärkeitä, ja kaikki kovin persoonallisia.

Hakusessa vielä jompikumpi Clawd, School's Out Clawdeen, Sisters pack Howleen, Roller Maze Clawdeen ja ehkäpä vielä Dawn of The Dance Clawdeen. Noin siitä kärkipäästä.

lauantai 25. toukokuuta 2013

I'm looking for the magic in the places I remember it to be

Ihanaa on saada nukkua lauantaina univelat pois ja istua koko päivän yöhousuissa tukka pystyssä ja laiskotella oikein olan takaa. Tosin taitaa olla parasta kammata tukka ja pukea vaatteet päälle sitten kauppareissua varten. Tarvitsen mehua ja viikonloppukarkkia. En jaksanutkaan lähteä eilen illalla iskälään, vaikka kyyti olisi ollut, koska olin jotenkin vain liian poikki pakkaamaan ja pukemaan kisulle valjaat ja lähtemään taas liikkeelle. Kummallisen rankka viikko ollut, vaikka olikin menoja vain tiistaista perjantaihin. Tottumattomuutta, ja ne univelat.

Eilen aamulla heräsin viittä vaille kahdeksan ovikellon kilinään (Minulla oli herätys päällä kahdeksaksi joka tapauksessa).Tiesin, ettei siihen aikaan ovella voi olla kuin iskä tai postimies, ja iskän ei ollut tarkoitus olla käymässä kaupungissa kuin vasta illalla. Uskaltauduin avaamaan, ja postimies lykkäsi käsiini ison paketin. Ah, siinä se vihdoin tuli! Kiinan tuomiset! Viimeinen paketti, jonka olen tilaamassa pitkään aikaan, koska Turkkisäästökuuri.


Siellä oli muunmuassa avaruussukkikset ja valkoiset lolitapopot, yay! Ooh kuinka kauan olen halunnut valkoisia kenkiä lolitaan...



Ne ovat kisunkestävät...
Kenkien "brändi" on Angelic Imprint xD
Siellä oli muutakin, tarkoitukseni oli hankkia sandaalit ja uima-asu juuri Turkkia ajatellen.


Luulin kyseessä olevan uimatoppi ja alaosa, mutta se onkin yhtenäinen puku, jossa keskiosa vain pussittaa hassusti. Soma silti, jee!


Lisää sukkahousuja (OMG yksisarvisia, namusia ja kisuja!), lolitaan sukat, ja jokuset kynsilakat. Tuo sininen on sellainen, joka vaihtaa väriä lämmön mukaan. Pitkäkyntinen saa erikoisefektin, koska kynnen päässä on viileämpää! Olen halunnut tällaisia vuosikausia, enkä koskaan tiennyt, mistä niitä saisi. Seuraavaksi testaukseen, toimiiko. Alaoikealla on väritön glitterlakka, jossa monivärisiä syrämiä, tätä jo kokeilin. Sydämet on vaikea saada sieltä pullosta ulos.

Tästä lähin kun puhun Roihulasta, lukijoiden tulee tietää, että se nyt on sitten se paikka, jossa käyn useana päivänä viikossa tekemässä asioita tyyppien kanssa. Eilen siis Roihulan porukan kanssa lähdimme Lapin Ammattiopiston puutarhatapahtumaan. Halusin ottaa kuvia kukista ja kaikesta, mutta ääh. Ei siitä oikein tullut mitään.


Ostin käsintehtyjä suitsukkeita, jotka tuoksuvat vallan huumaavalle, ja saaristolaisleipää.

Pää oli jo kipeänä auringosta ja väsy, mutta tiedossa oli vielä jännittävyyksiä, koska aioimme äitin kanssa kokeilla ensimmäistä kertaa sushin tekoa. Poljin siis vielä sinne, ja aloitimme yksinkertaisista kylmäsavulohipaloista. Ei aivan ehkä kaikkien perinteisten sääntöjen mukaan tehtyjä, eikä nyt niin hirmuisen kauniitakaan, mutta nomnom, ja masukin tuli täyteen.


Olen nyt viettänyt taas aikaa äitin kanssa jonkin verran, ja uupunut siitäkin, niin että nyt voisi olla jälleen sellainen viikon tauko. Äiti on uuvuttava. Onneksi tänään saa vain hengailla kisun kanssa juttelematta kenenkään kanssa ja syödä sushijämiä ja karkkia.

Vielä yksi asia. Mietin tuossa, kun ihmiset aina niin kovasti häpeävät teini-ikäistä itseään. Se on jokin yleinen juttu, että sille 15-vuotiaalle minälle nauretaan, mutta samalla hävetään salaa. On jotenkin noloa nähdä kuvia niiltä ajoilta tai lukea jotain omia teinin raapustuksiaan. Miksi ihmeessä? Miksihän ihmisten tarvitsee ylipäänsä hävetä asioita menneisyydessään, sellaisia ihan tavallisia asioita? Esimerkiksi joku voisi nolostua, kun puhe tulisi siitä, millaisesta musiikista tämä joskus piti, tai millaisen tyypin kanssa seurusteli. Olen tullut siihen tulokseen, että ihan turhaa touhua. Silloin se musiikki ja se tyyppi tuntuivat hyviltä ja oikeilta, entäs sitten? Ehkä minä en teininä osannut ilmaista itseäni (kukapa osaisi), ja näytin huvittavalta (kukapa ei näyttäisi), ja esitin jotain muuta mitä olen (kukapa ei esittäisi), ja se on ihan ok. Voin olla ihan hyvillä mielin hieman huvittunut kuvasta, jossa yritän näyttää mystiseltä, joka on muokattu harvinaisen dramaattisesti, ja jossa minulla on kajalisutut silmien ympärillä - "mustat kuin paskaluukun ympärys" sanoi kuulemma isoisä aikoinaan sellaisista.

Ehkä se kertoo osaltaan huonosta itsetunnosta, kun ei kestä nähdä itseään sellaisena. Minä ainakin pari vuotta sitten häpesin kovastikin sekä teini-ikäistä että silloista itseäni. Ehkä minä olen vähän nyt kasvanut ihmisenä, jopa aikuistunut? Hui! Mutta häpeäkin on oikeastaan ihan ok. Kaikki häpeävät, se on tärkeä sosiaalinen juttu. Toiset häpeävät enemmän ja toiset vähemmän. Mutta nyt lopetan, ennen kuin jaarittelen ympäri ja ympäri ja ympäri tämän aiheen.

torstai 23. toukokuuta 2013

Thou dost possess my heart

Pientä iltapalaa ja Supernaturalin ekaa tuotantokautta saunan lämmetessä.


Tänään toimintaterapiassa puhuimme tulevasta valokuvaprojektista. Se on ollut suunnitteilla syystalvesta asti, mutta jätettiin jäihin, koska silloin ulkona oli niin ruman näköistä ja epäkuvauksellista. Nyt kevään aikana olemme suunnitelleet sitä uudestaan, ja tänään saatiin selvyyttä siihen, mitä tehdään ja missä miljöössä ja miten. Kuvista sitten valitaan yksi, joka teetetään isoksi paperiseksi, ja jonka yhteyteen lisään halutessani jonkun tekstin, ja joka sitten on sellainen... tärkeä, joka kertoo jotain minusta. Jaan sitten kesällä niitä kuvia varmaankin, kun päästään hommiin.

Yhdessä vaiheessa toimintaterapeutin kanssa puheeksi tuli tämä kaulakoruni:


Se oli minulla kaulassa, ja olin katsellut sitä päivän mittaan, ja muistellut siihen liittyviä muistoja. Sanoin haluavani tämän korun kaulaani sitten kun kuvataan. Ja aloin kertoa.

Tiedättehän, kuinka johonkin esineeseen voi liittyä niin paljon, ja kuinka tärkeäksi joku roju voi muodostua juuri sen takia, mitä kaikkia muistoja ja tunnelmia siihen liittyy? Ostin tämän korun viime kesänä Pietarista.

Kerroin toimintaterapeutille, kuinka suuri asia minulle oli päästä Venäjälle, kuinka olin haaveillut siitä vuosikausia, kuinka hilkulla oli että edes pääsimme lopulta sinne. Saimme viisumit postissa vasta muutamaa tuntia ennen lähdön hetkeä. Olimme lähes rahattomia matkakulujen jälkeen, siellä ei ollut varaa juuri shoppailla. Ostin tämän korun lisäksi kellon, maatuska-tarroja ja pari tuliaista kahdelle kamulle, sekä ruokaa ja nameja, jos oikein muistan. Minulla oli Pietarissa hyvä olla, turvallinen olo koko ajan, vaikka etukäteen muka niin varoiteltiin, tyyliin että kuolemme äitin kanssa molemmat tai jotain. Kaupungin keskusta oli kaunis, ja jotenkin minulle hyvin looginen, minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta eksyä. Sulauduin ihmisiin, tunsin oloni kotoisaksi ja rauhalliseksi. Ja tuona viimeisenä päivänä, jolloin tämän korun lopulta ostin, minä lähdin yksin kiertelemään sivukatuja. Äiti jäi istumaan puistoon, minä hiippailin ympäriinsä, löysin pienen kaupan, josta ostin karviaismarjan makuista sorbettijäätelöä, löysin tieni jännään putiikkiin, jossa myytiin upeita käsitöitä ja käsin tehtyjä koruja sun muuta. Kiersin sitä putiikkia luullakseni kolme varttia, ja lopulta ostin tuon suden. Mielestäni se on ihmissusi, ja ihmissudet ovat minulle hirmuisen tärkeitä.

Aihe, josta tänään juttelin puhelimessakin parhaan ystäväni kanssa. Unelmien toteuttaminen, ja vaikeuksien kautta voittoon, ja sen sellaista. Sitä tämä koru minulle merkitsee.

Sitten elokuussa näen, miten olen vaikeudet taas voittanut ja päässyt Turkkiin, ja saan onnitella itseäni, ja taas uusia tärkeitä muistoja.

What Dreams May Come

Edelliseen postaukseen linkkaamani kappale on nyt yksi lemppareistani mitä tulee tanssittavuuteen. Tässä on ehkä kaikkien aikojen suosikki tanssikappaleeni. Tänä yönä tahtoo taas fiilistellä ja tanssahdella.


Oli World Goth Day. En merkittävää päivää sen kummemmin viettänyt, mitä nyt musiikin parissa, kuten tavallista. Ei huvittanut aamulla mitään erityisen uljasta ja synkkää pistää päällekään, kun niin kuumakin on. Olen ollut harvinaisen toimelias, monessa paikassa, tehnyt paljon puuduttavia juttuja, melko vähillä unilla, ja sitten olin aivan poikki. Kas kun kävi niin, että nukuin "päikkärit" sitten illalla... Joten nyt taas ei uneta, ja aamulla kuntoutukseen vähillä unilla sitten. Huppista saatana. Onneksi on kuitenkin tiedossa leppoisa päivä, ja runsas aamiainen siellä myös.


Otin rämisevän ruosteisen pyöräni käyttöön vihdoin. Se on joskus muinoin ollut turkoosi, nyt se on vain ruosteen värinen. Kuulemma se on joskus kauan sitten hankittu tädilleni hänen nuoruusvuosinaan, sitten myöhemmin se on ollut mummolla kauppareissupyöränä, sitten kun kyläkauppa lopetti (90-luvun lopussa muistaakseni) se on lähinnä seisonut mummon varastossa, ja joitakin vuosia sitten se kulkeutui minulle. Toimiva vanhus, vaikkakin tosiaan melkoisen rämisevä, ja kovassa vauhdissa vähän jänskättää aina.

"Nainen kuoli Rovaniemellä oudossa pyöräilyonnettomuudessa - penkki irtosi alamäessä"


Onko kukaan koskaan pistänyt merkille, että vasemman käden etusormeni sojottaa hyvin usein kuvissa omituisesti? Se on aina ärsyttänyt ja huvittanut minua, mutta tuskinpa kukaan muu sellaista huomaisi. Se vain tekee niin, vaikka yrittäisin estää. Ja juuri kuvissa, en tiedä sojottaako se muuten vain yleensä...


Yöt ovat liian kivoja. Nyt kun vihdoin on se aika, ettei pimeä tule laisinkaan, minusta se on juuri sitä varten, että yöt hillutaan kalastamassa ja muuten vaan hiippailemassa! En suostu hyväksymään sitä, että muka kuuluisi nukkua! EN! Menee koko elämä ihan hukkaan nukkuessa.

Yöt ovat turkooseja ja usvaisia ja maagisia.

Jos oletetaan, että joku olemus joskus taikasauvan heilautuksella loi tämän kaiken, miksi se joku olisi keksinyt yöttömät yöt, ellei valvomista varten? Miksi käyttää vaivaa jonkin niin hienon keksimiseen, jos sen ohi kuuluu vain nukkua? Tosin nukkuminen on kyllä hienoa sekin.

Selitän sekavia.

Kisun photobomb vaihteeksi.


Olenko koskaan kertonut listastani? Kirjoitin 2011 värikkäillä tusseilla listan "Best Things in Life" ja koristelin sen tarroilla, se on aina ajankohtainen ja minulla yhä seinällä, tuossa koneen vieressä.


  • Mental Balance
  • People who care
  • Something to do
  • Music, books and art
  • Privacy and freedom
  • Excitement and adventure
  • Pets, animals and nature
  • Having fun and eating good food
  • Physical health
  • Pretty things

En tiedä, miksi sen silloin kirjoitin englanniksi. Se vain tuli mieleen sellaisenaan.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Open your eyes


Inhoan keskiviikkoja. Tiistait ovat mukavia (kunhan niitä ei tule monta peräjälkeen eikä kukaan kuole - SPN REFERENCE!) ja torstait menettelee, mutta keskiviikot on ihan tyhmiä.

Vaikuttaa siltä, että tästä lähin minulla on paljon enemmän tekemistä ja ohjelmaa päivissäni. Toivon mukaan se tulee olemaan mielekästä. Olen mukana ruuanlaitossa, kenties liikuntapäivissä, vierailuilla eri paikoissa, meidän järjestämissä tapahtumissa (esim. kesäjuhlat tai leffaillat), otan vuorollani pieniä hommia niinkuin paikan siivoaminen tai viikko-ohjelman tekeminen, sen sellaista. Saan käydä siellä niin usein kuin jaksan, ja osallistua niihin meininkeihin mihin tahdon. Vaikuttaa myös siltä, että eräs miellyttävän oloinen melko tuttu tyyppi tulee kulkemaan siellä myös.

On siinä omat ahdistavatkin juttunsa. Tietynlaisia ihmisiä, tietynlaisia tilanteita, tietynlaisia keskusteluja, ja toimintoja jotka aiheuttavat vain tuskastumista. Ja unirytmi on pakko saada kohdilleen, ja pidettävä siinä. Keskellä kesää! En ole ikinä pystynyt nukkumaan säännöllisesti, ja vielä vähemmän kesällä. En saa olla koko ajan maalla. Joudun kai enimmäkseen jumittamaan tässä kämpässä. Tai no, kyllähän minä saan pitää loman sitten kun tahdon, jonkin mittaisen. Ei kaupungissa oleminen niin haittaisi, jos olisi myös illaksi jotain spontaania tekemistä. Mielellään sellaista, että lähdetään jonkun kanssa leikkipuistoon, tai kiivetään vaaran päälle näköalatorniin, tai istuskellaan katselemassa junia jäätelöä syöden. Ihan mitä vain. Jonkun kanssa.

Taas kiukuttaa, kun en osaa tehdä kavereita. Miten se voikin olla niin vaikeaa?

Lohduttaudun ajatuksella, että syksyllä saattaa olla hyvinkin toisin asiat.


Täytyykö nyt kirjoittaa jotain mielenkiintoisempaakin? Ei oikein irtoa. Antakaa 14 tuntia ja yksi kuppi kofeiinia, niin alkaa ajatukset surrata päässä. Lainasin kirjan meditaatiosta, mutta se olikin suoraan sanottuna ihan paska. Taannoin selailemani toinen opus samasta aiheesta oli paljon parempi, eikä sitä ole enää näkynyt kirjastossa. Meditaation opetteleminen on minulle varmaan ainoa keino oppia rentoutumaan, mutta olen ollut vähän laiska harjoituksissani viime aikoina. Varsinkin kun tuo kirja suoltaa sellaista kukkua, että sieltä on vaikea poimia ne ajatuksenhivenet, joita etsin ja tarvitsen.


Hiiteen kaikki. Minua väsyttää.