lauantai 31. elokuuta 2013

You're officially dead to me

Eilen.


Tänään.


Aaaah eilen illalla (viime yönä) vihdoin sain aikaiseksi pistää sen värin päähän. Se odotteli tuolla kaapissa muistaakseni alkukesästä asti. Ajattelin kuitenkin, että kesäaikaan - ja varsinkin Turkissa - se haalistuisi liian tiuhaa tahtia. Mutta syksy on nyt täällä! Ja upea tukka siinä samalla. Se on livenä hiukan lämpimämmän vihreä kuin kuvassa, mutta silti turkoosinvihreä. Vaikea väri selittää.


Lovelovelove.



Olisi vaikka mitä postauksia rästissä... Äääääää rankkaa!

perjantai 30. elokuuta 2013

Syksy




Säärystimet ja huput


Kesän viimeinen ukkonen.


Alkava ruska.


Syksy.



Viime postauksesta näkee hassusti kuinka luisun siihen mielentilaan kirjoittamisen lomassa. En käynyt toimintaterapiassa, kuten arvelinkin. Uusi aika on tiistaina. En mennyt klubitalolle, kuten myöskin arvelin. Sen sijaan ajattelin Halloweenia. Huomenna tänään pitäisi mennä sinne toiseen kuntoutuspaikkaan, ihan vain käymään, minut luvattiin jopa hakea koska en ole ihan varma mihin mennä, se on muuttanut. Jokohan kohta selviää, muutanko minä tässä syksyn aikana ja haenko minä siihen kouluun vai hä. Saisinpa aikaiseksi edes värjätä tämän reuhkan, voi laiskuus.

Jotenkin niin... apaattinen olo. Näin äitiäkin. Tiuskin sille kuin teini. Luulin että se johtuu nälästä, mutta sitten söin eikä se auttanut. Aloitin Mad Max 2:n, mutta en jaksanut keskittyä. Musiikkia en jaksa kuunnella. Ehkä pitäisi vain nukkua.

torstai 29. elokuuta 2013

Slipping

Haluan kirjoittaa, mutta kaikessa on juuri nyt jotain kovin teennäistä. Tietokone on ollut auki kolme päivää putkeen, nukkuessani se on soittanut minulle hiljaista musiikkia, ja koko ajan nuo jotkin kuvat ovat odottaneet muokkaamista ja julkaisemista, muokkausohjelma huutaa avoinna koskemattomana, enkä ole edes jaksanut miettiä koko juttua sen koommin kun sen avasin toissapäivänä tai joskus. Miksi en vain sulje sitä? Noin, siitäs sai.

Katsoin leffan Sinister, siinä oli jotain vähän tylsää ja turhauttavaa. Minun piti ponnistella, että jaksoin katsoa sen ylipäänsä loppuun asti, vaikka loppu olikin melko arvattava. Se on saanut ihan hyviä arvosteluja, ja odotin siltä melko paljon. Oikeastaan en taida enää niin hirveästi tykätä kauhuleffoista. Jokin niissä on puuduttavaa ja epäkiinnostavaa. Ehkä olen turtunut liikaa, ja sellainen säikyttely pöö jossa säpsähtää väkisinkin koska yhtäkkiä äänitehosteet "TÖTÖTÖÖÖ" ja jokin ilmestyy jostain, se on niin ärsyttävää. Siitä on kauhu kaukana. Ja vaikkei tuossa Sinisterissä onneksi niin paljoa sellaisia kohtia ollut, paitsi silti liikaa, oli siinä silti jotain ärsyttävää. En nyt oikein saa mieleeni mitä. Kaikkein typerintä oli se, että jokin aika sitten juttelin jossain kauhuleffoista jonkun tyypin kanssa, netissä siis, ja tämä väitti, ettei naisenpuolen kannata katsoa kyseistä pätkää laisinkaan, koska "se on liian paha", varsinkin jos olet äiti, tai jotain. Koska siinä on lapsia. Siis siinä on lapsia, oi voi. En viitsi edes kirjoittaa tähän upeaan argumenttiin mitään kommenttia. Itse asiassa pikkuisen yllätyin positiivisesti lopussa, koska odotin sen olevan vähän enemmän "buhuu lapsia murhataan", mutta se olikin vähän jännempää. Nyt jumituin selittämään tästä ihan liian pitkäksi aikaa.

Unohdin sitten kokonaan sen mielentilan, jonka takia tulin alun perin tänne kirjoittamaan.

*un moment plus tard*

Okei, nyt sain sen takaisin. Viimeinen psykoterapiakäynti. Loistavaa, kahdeksan tunnin päästä minun pitäisi olla toimintaterapiassa hoitamassa loppuun se hemmetin kuvaprojekti vihdoin ja viimein. En ole valinnut kuvaa SAATIKA kirjoittanut sitä jotain, mikä minun piti sitä varten kirjoittaa. Kuutamoyö ja metsä ja hämäräkeijut. En muista enää. Se viimeinen psykoterapiakäynti siis. Aivan kuin hän olisi ottanut kunnian itselleen siitä, mitä minulle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, ah hah, ahahah, mihin hiivattiin minä olen rahani puskenut oikein? Yhteenveto minusta, minä katsoin ikkunasta tuulta ja se teki koivuun lohikäärmeen, pyysin kynän ja paperia ja piirsin sen. Minä näen muotoja kaikkialla, pitäisi olla aina kynä ja paperia käden ulottuvilla. Yhteenveto tunnelukoista ja ajattelutavasta, niin ajattelutavasta, se jonka muutin minä ja vain minä, ja joka muutti koko elämäni yhdellä kertaa, en enää edes muista miten minä ajattelin ennen sitä, paitsi nyt koska olen tässä. Näette varmaan missä olen, kello on niin kovin vähän tänä aamuna ja minä ajattelen ja ajattelen ja sitten kirjoitan ja se ei ole kovin hyvä ajatus eihän? Tässä minä olen. Sellaisessa kuplassa, joka tulee vain yöllä, kun istuu hämärässä ja alkaa tutkiskelemaan omaa mieltään. Tavallaan tahtoisin jäädä tänne. Kylmiä väreitä kulkee jatkuvasti koko kehossa, sormet tanssivat ja olo on kuin transsisessa, silmiä kirvelee enkä tiedä räpyttelenkö vai en, jokainen kirjoitusvirhe jonka joudun palaamaan korjaamaan rikkoo hetken taianomaisuutta.

Illalla oli ukkonen. Yhtäkkiä hoksasin, että jyly kuin tykkien kumina rintamalla kuuluu ulkoa, ehkäpä kesän viimeinen. Pikavauhtia puin nahkatakin ja kiisin ulos, juuri sopivasti seisoin takapihalla kun salama välähti ja välittömästi niin kova jyrähdys, että tanner tärisi (KEKKONEN) ja säpsähdin ja sitten virnuilin kuin pässi. Kävelin sateessa joka vähitellen koveni kaatosateeksi, mutta kun olin päässyt määränpäähäni, oli koko tilanne jo ohitse ja kävelin saman tien takaisin. Onneksi kuitenkin näin sen ja sain hyppiä lätäköiden yli ja kastua läpimäräksi ja kikatella.

Alan menettää sen hetken kuplassani. Se tuntuu yhä silmissä ja selkärangassa. Mutta nyt se hyperväsymys muuttuu pelkäksi väsymykseksi. Sairaalan käytävät. Vihreät seinät. Neljäs kerros, neljännen kerroksen aikakone kauhuihin. Ehkä se ei oikeasti ollutkaan niin paha, mutta en enää uskaltanut katsoa sinne. En enää edes pelkää joutuvani sinne vielä joskus, vaikka ehkä sittenkin toisinaan yöllä minä ihan pikkuisen pelkään. Typeräähän tuo on. Kaikki on niin... hienosti.

Ainakin joka toinen päivä.

Tai joka toinen päivä ja joka kolmas yö. Tai yhden päivän ja yhden yön ja sitten taas ei. Eieieiei. Ajattelen Sigridiä, eivätkä Sigridin neuvot enää pidä paikkaansa. Enää ne ovat vain kaikuja huonommista ajoista. Tai... hmm... huonommistako todella? Onko todellisuus kauhean mukava paikka olla ja elää? Olisihan sinne kaninkoloon voinut kadota, mutta enpä kadonnut, ja nyt on myöhäistä. Otin sinisen pillerin ja heräsin sängyssäni kuten tavallista, eikä mahdollisuutta punaiseen pilleriin enää ole.

Minä liioittelen. Oi kuinka minä liioittelen. Se saa tarinan niin paljon jännittävämmäksi. Se on melkein valehtelua, mutta ehkei aivan. Katsokaas minä en enää juurikaan valehtele. En edes itselleni, ainakaan kovin usein. Ja nyt pelottaa, että ehkä minä valehtelenkin, niin hyvin, että uskon itsekin. Kumpi näistä tarinoista olikaan totta? Kylmät väreet, värinä joka puolella. Kumpaa tarinaa nyt pitäisi uskoa? Päivällä se on yksinkertaista ja, hmm, se menee omalla painollaan, hyvin ja huonosti mutta ei koskaan hyvin huonosti kai, mutta yöllä... yöllä mittasuhteet vääristyvät ja epätodellisuuden portti raottuu juuri tarpeeksi. Vai mikä se on, todellisuusko se siellä? Eikun. Huijaanko minä itseäni todellakin niin onnistuneesti? Sitä minä vähän pelkäsin siellä viimeisessä psykoterapiaistunnossa. Kaikkea, minkä onnistuin kahdessa vuodessa siltä naiselta piilottamaan.

Mutta sitten toinen, tavallaan kauheampi pelko. Ehkä sitä kaikkea ei olekaan olemassa. Ooooo nyt kuljetaan niin ohuella jäällä, niin ohuella, musta vesi paistaa siitä läpi. Siellähän uiskenteleekin jotain. Ihan selvästi. Hirviöitä vai taruolentoja?

Kylmät väreet. Aamulla pitäisi osata tehdä niinkuin kuuluu. Nousta ylös, soittaa klubitalolle, lähteä toimintaterapiaan. Jo aamupäivästä.

Sanon sen suoraan: turha toivo. Vaikka ehkä unettomuus saisi aikaan taas jotain muutoksia. Ehkä uni on liian helppo lepotauko, ehkä se saa mielen veltoksi. Nyt se on niin terävä, pistävä jääpuikko, jään murenia, Kaaoksen sirpaleita. Ei paikkaa jonne paeta. Nyt ei saa paeta. Luiskahtelen vaivihkaa mielettömyyteen, mutta vain hetkeksi. Siihen asti että aurinko nousee ja järjen valo taas loistaa ylleni.

Syksy ja muutos ja pimeä ja kylmä. Muutun joksikin, ehkä Minuksi, ehkä se onkin Minun aikaani. Liian paljon ajatuksia. Muutun kylmemmäksi ja pienemmäksi ja suuremmaksi ja mustemmaksi niin kuin musta aukko, valkoisemmaksi niin kuin kummitus, häilyväisemmäksi. Niin kuin Sigrid.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Türkiye

Sain Turkinreissulla jonkinlaisia valaistumisia elämästä, ja siitä, millaista haluan oman elämäni olevan, ja millaista en todellakaan halua sen olevan. Siellä oli toisaalta jännittävää ja erilaista ja seikkailua ja hauskaa, toisaalta ahdistavaa ja turhauttavaa ja typerää ja kurjaa. Kirjoitin joka päivä, monta kertaa päivässä oikeastaan muistikirjaani. Lähtiessäni tuo muistikirja ei ollut läheskään puolessavälissä menossa, nyt se on reippaasti yli. Minun on kaivettava se esiin saadakseni uudestaan yhteyden niihin tunteisiin ja ajatuksiin, joita tuo matka herätti.

video


Minua ahdisti olla siellä samassa hotellihuoneessa, samojen tyyppien kanssa ja nähdä samoja paikkoja kahden viikon ajan. Tuntui, että tuollainen turistirysäpaikka on jotenkin mitäänsanomaton, vaikka oikeastaanhan pelkästään se, kuinka erilaista siellä on, ja ne maisemat, riittää ajankuluksi aivan hyvin kahden viikon ajaksi. Mutta silti siinä oli jotain vialla. Minua ahdisti nähdä samoja puljuja ja jokaisessa samaa roinaa ja jokaisessa ravintolassa samanlaiset sisäänheittäjät joilla jokaisella on sama vanha virsi "hei finland suomi mitakuuluu anteeksi hei saanko kysyä". Minua ahdisti jokainen auringonpalvojaturisti ja jokainen innokas paikallinen sesonkityöntekijä. Oikeastaan toisella viikolla liikuin enimmäkseen auringonlaskun jälkeen, ja aika paljon ihan yksin. Se teki asioita huomattavasti helpommiksi. Yöllä oli itse asiassa varsin mukavaa, yössä on aina taikaa, ja yksin nyt on mielestäni aina paras olla. Yksin sain istua pimenevällä uimarannalla meditoimassa ihan rauhassa ja vähän itkeä samalla, yksin sain kävellä pitkää reittiä jonkin ihme bussien parkkipaikan läpi jossain hiivatissa asti ja pysähtyä katsomaan jotain yksityiskohtaa juuri niin pitkäksi aikaa kuin halusin. Yksin istuin viimeisenä päivänä rannan lähettyvillä puistossa puun alla syömässä hampurilaista yhdessä tusinan kulkukissan kanssa.




Oikeastaan yksin olisi ehdottomasti paras tapa minulle matkustaa tästä lähtien. En enää pelkää. Ikäviä asioita tapahtuu yksin kulkeville naisille, tottahan se on, mutta niitä pystyy välttämään, ja jos joutuu ryöstetyksi niin sitten joutuu. Jos astuu lasinsiruun niin sitten astuu, ei sen takia kannata jättää menemättä avojaloin ulos. Jos tipahtaa meteoriitti päähän niin sitten tipahtaa, jäädä nyt tuota murehtimaan neljän seinän sisälle. Eihän sellaisessa ole mitään mieltä. Olen alkanut uskaltaa, ja juuri sen takia minun oma Suuri Seikkailuni on taas hiukan lähempänä.



Mietin, miten järjestäisin juuri minulle sopivan yksinäisen matkan samaan paikkaan. Jos oletetaan, että tahtoisin joskus uudestaan Alanyaan, mitä tekisin toisin? Unohtaisin aikataulut ja etukäteisvaraukset ja paluulennot. Lentäminen on matkustusmuotona ylipäänsä ihan surkea. Eihän siinä ole yhtään minkäänlaista matkan tuntua! Pelkkä määränpää. Kamalan laimeaa, ja ihan järkyttävän stressaavaa varsinkin. Minä voisin suunnitella lähteväni junalla Venäjän ja Valko-Venäjän ja Ukrainan ja Romanian ja Bulgarian halki Mustalle merelle, ehkä jopa paatilla siitä yli. Viipyisin matkalla varmaan jokaisessa maassa ainakin yön pari. Pohjois-Turkkiin päästyäni voisin käydä Ankarassa ja siellä päin, matkustaa yhä junalla ja bussilla Antalyaan ja lopulta Alanyaan. Tässä matkan aikana nukkuisin yön siellä, toisen täällä, pysähtyisin sitten kun siltä tuntuu. Alanyaan päästyäni etsisin hotellin, joka juuri sillä hetkellä vastaisi budjettiani ja toiveitani, ja josta löytyisi minulle huone vaikkapa neljäksi yöksi. Matkatavaroina minulla olisi vain rinkka, ja shoppailut jättäisin kokonaan pois. Etsisin uudelleen käsiini sen tyypin, jolla oli hieno tukka, ja jonka kanssa en ehtinyt lomaromanssiin asti tällä reissulla, koska jutskailimme vasta ihan viimeisenä iltana... Vuokraisin vaikka skootterin, tai jotain, ja kävisin vuorilla, etsisin jännittäviä paikkoja, kaikkea missä on taikaa. Yrittäisin päästä perille enemmänkin siitä itse paikan olemuksesta, kuin nähdä turisteja ja krääsäputiikkeja ja sisäänheittäjiä ja hiekkarannan täynnä ruskeaa lihaa. Sitten kun olisin saanut kyllikseni, lähtisin ehkä meren yli Egyptiin tai Kreikkaan... Tai jos olisin aivan kerta kaikkisen ähkyssä, ottaisin tässä vaiheessa junan tai jopa lennon kohti Suomea.


Harrastaisin mielelläni kyllä kotimaan matkailua yksin nyt näin niinkuin aluksi ja harjoitukseksi. Siihen tarkoitukseen olisi tietenkin ihan kätevää olla auto... tai edes ajokortti... Mutta kun täällä on niin pirun kallista. Bensa on kallista, juna on kallis, bussi on kallis, ruoka on kallista, yöpyminen on kallista. Polkupyörä ja teltta siis! Olen tänä kesänä ihan vähäsen salaa haaveillut ikiomasta asuntoautosta. Josko minä sen ajokortin sitten kuitenkin tuossa kohtapuoliin... mutimutimuti mutimutimuti mutimutimuti...


Niin siitä tämänkertaisesta matkasta vielä. Oli aika hienoa, että Mai ja Saha olivat käyneet siellä aikasemminkin, niin oli jotain tuntumaa valmiiksi koko kaupunkiin. Tai ainakin siihen toiseen puoleen siitä. Oli tuttuja paikkoja ja tuttuja ihmisiäkin, niin siellä ei tarvinnut olla lainkaan pallo hukassa. Opin kahdessa viikossa parhaan reitin rannalle juuri sitä pikkutietä jonka varrella on vähiten ravintoloita, ne kaupat joissa oli juuri oikean makuista jäätelöä ja sen sellaista. Löysin myös kaupan, vähän kaukana hotellista kyllä, jossa soi rock ja josta oli kaikkein mukavinta käydä hakemassa jääteetä ja hymyillä myyjäpojulle, jolla oli hieno tukka. Turkkijonne, korkeintaan 13-vuotias poika kurvasi ravintolan eteen uudenkarhealla mustalla Fordilla, taskuparkkeerasi, ja käveli pois avaimia heilutellen. Reissun kurjimpana iltana rämmin pilkkopimeässä jyrkällä vuorenrinteellä, revin itseni hajalle okapuskissa ja piikkipensaissa, muljutin molemmat nilkkani kipeäksi, kaaduin kivikkoiseen ja piikkioksaiseen maahan, melkein pissasin laukkuni päälle, ja vähällä oli etten olisi lähtenyt kierimään holtittomasti vuorenrinnettä alas. Ja sitä kurjaa tyyppiäkin piti vielä pelätä, josko se vielä tulisi niiden kylmien huuliensa kanssa liian lähelle.


Öinen meri oli rauhoittava ja harvinaisen päräyttävä, taianomainen. Olisin voinut istua rannalla joka ilta ja yö. Jos menisin sinne uudestaan ja vuokraisin sen skootterin, etsisin syrjäisiä turistittomia rantoja, joissa istuskella aivan rauhassa ja kuvitella taikamaailma kuunsillan tuolla puolen.

"...for the Sun is fierce and the Moon is gentle." Ote muistikirjastani.

video

Luin matkalukemiseksi ostamani Tieteen Kuvalehden, olin tuonut varmuuden vuoksi mukana myös pokkarin, Johanna Sinisalon Ennen Päivänlaskua Ei Voi, ja luin senkin. Sitten luin vielä Mailla mukana olleen Pienen Suklaapuodin. Ja sitten ei ollut enää lukemista.

Merivesi suussa ja silmissä ja nielussa ja nenässä on harvinaisen ikävää, se tönköttää tukan suolaan ja saa pyyhkeenkin haisemaan. Keräsin rannalta mukaani aika paljon kiviä. Nekös siellä matkalaukussa painoivatkin...



Päässäni soi varmaan viikon ajan Johnny Cashin versio kappaleesta Hurt. Kun pääsin kotiin, menin melkein saman tien koneelle Youtubeen kuuntelemaan sen pari kertaa putkeen. Minun on pakko tehdä niin nyt uudestaan. Tuijotan videoa ja kuuntelen ja liikutan huuliani sanojen mukana ja nojaudun ihan lähelle näyttöä, kylmät väreet kulkevat selässäni.

Tiedän, miksi tuo kappale alkoi soida päässäni silloin yhtenä iltana. En tahtoisi tunnustaa, mutta ehkä se on hyväksi. Olin vessan lattialla ja kuiskailin itselleni "I hurt myself today..." Loppuloman pidin haaremihousuja ja pitkiä hameita enkä enää uinut. En häpeä, en suostu häpeämään, en tunne ylpeyttä siitä että olen puoli vuotta ilman, enkä siitä kun sitten sorrun. Joskus tarvitsen rauhoitusta, tai rentoutusta, tai muistutusta siitä, että ruumis on heikko ja haavoittuvainen, mutta minun Itseä ei voi mikään vahingoittaa. En kadu enkä häpeä, suon tämän keinon itselleni.

Melkein kuin olisi käynyt salaa vessassa tyydyttämässä itsensä. Ja niin kai minä tavallaan kävinkin. Mutta suloinen kirvely jälkikäteen rauhoittaa.

Katsoin muistikirjaani ja toivoin että voisin kirjoittaa jotain voimakasta, unenomaista. Mutta en voinut. Luulisin. Sen sijaan kirjoitin sinisestä hämäräkeijusta, surumielisestä olennosta, joka lentää öisin kilpaa yöperhosten kanssa ja tanssii kuunsillalla.

If I could start again
a million miles away
I would keep myself
I would find a way

Ouuuh, anteeksi, tästä taisi tulla tosi ankea postaus.

lauantai 24. elokuuta 2013

Grey grey grey

Joskus kun ihmiset ovat ihastelleet "oooo onpa sinulla hieno mekko/hame/jokujutska" ja minä olen vastannut "kiitos, se on kirpparilta" niin minulle on saatettu valittaa että miksi vähättelen niitä hienoja vaatekappaleita ja sanon "vain kirpparilta". Tiedän ihan sataprosenttisen varmasti, etten ole koskaan ikinä sanonut minkään olevan "vain" kirpparilta. Ihan päin vastoin, ilmoitan jonkun ihastellun asian olevan kirpparilta nimenomaan sen vuoksi, koska olen ylpeä hyvästä löydöstäni! Olen kirpparilöydöistäni oikeastaan enemmän mielissäni kuin liikkeistä tai netistä hankituista vaatteista.

Tänään mieleni teki pukeutua pitkästä aikaa lolitaan, olin oikein odottanut sitä, ja samalla tartuin Insanityn haasteeseen. Ideana oli siis koota oman tyylinen asu, joka kokonaisuudessaan on maksanut alle 20 euroa. En alun perin ajatellut tuota haastetta pukiessani, minulla oli jo paita, hame ja liivi päällä, kun tajusin, että tästähän sellainen asu tulee.


Peruukkia ei lasketa, eihän? Se maksoi enemmän kuin koko muu asu yhteensä... Paloin halusta kokeilla sitä, koska sain sen postissa juuri ennen Turkkiin lähtöä, eikä oma tukkani muutenkaan sovi lainkaan lolitan kanssa, joten suon itselleni tämän rikkeen sääntöön.

Paita on tosiaan harmaavalkoraidallinen, mikä ei juuri kuvista erotu.




Paita kirpparilta, 3e
Liivi kirpparilta, 1e
Hame kirpparilta, 3e
Kengät kirpparilta, 4e
Yhteenkään koruun en ole käyttänyt senttiäkään.
Veska on äidin vanha.

Kuvien ottamisen jälkeen tajusin, että unohdin pääkoristeen. Sitten tuumailin, mikä sopisi, ja mitähän mikäkin on maksanut, kunnes muistin uusimman kukkapantani. Sen ostin Turkista, ja ainakin muistan hinnan, viisi liiraa. Laskin juuri valuuttalaskurilla, että se on alle kaksi euroa. Sukkahousut sen sijaan tuottivat päänvaivaa, koska kuka hullu nyt niiden hintoja muistaisi. Jos tähän mennessä kaikki yhteenlaskettuna on vienyt 13 euroa, tuskinpa nuo sukkahousut enempää kuin seitsemän maksaneet.


Nyt tulin kyllä siihen tulokseen, että joudun luopumaan noista Demonian kengistä. Olen koon 39 ja 40 väliltä, ja nuo koossa 40 ovat sitten hippusen liian suuret, ja lonksuvat kävellessä ikävästi. Onneksi lopulta kävinkin vain kaupassa, eikä tarvinnut lonksutella pitempää matkaa. Jos joku tahtoo nuo ostaa, niin täältä saa.

Seuraavaksi alan ruotimaan läpi satoja Turkkikuvia, oivoi.

perjantai 23. elokuuta 2013

Borta bra men hemma bäst

Olen uudelleen syntynyt saunan jälkeen, ja vihdoin kykeneväinen kirjoittamaan jonkinlaisen postauksen. Pörhälsin eilen Alanyasta bussilla Antalyaan, sieltä lentokoneella Suomeen, ja vietin yön Helsinki-Vantaan lentokentällä. Mitä en kenellekään varsinaisesti suosittele. Ja aamulla seitsemältä lennettiin vielä Ouluun niin että heilahti. Yhdeksän aikoihin Sahan ja Main talossa, siellä podin pienet välikuolemat ja jatkoin vielä taksilla rautatieasemalle - järkyttävien laukkukasojen kanssa tietenkin - ja sitten junassa istuessa... Vihdoinkin autuus, rauhallinen olo, tämä oli niin tuttuakin tutumpi tilanne. Minä ja junan matala duuuuumm, duuuuumm ääni ja kuulokkeet ja maailman paras musiikki ja ohikiitävä metsä ja metsä ja metsä ja pari peltoa tai tönöä. Siellä junassa saavutin sen olotilan, että tunsin vihdoin olevani ihan oikeasti kotimaassa, ja onneni kukkuloilla silmät puolitangossa minä hymyilin Ashbury Heightsille ja Alcestille ja Mono Incille ja muille ystäville nukahtamisen partaalla. Itse kotikynnyksen ylittäminenkään ei ollut yhtä suuri elämys, mutta sitten kun katselin maalauksiani ja pieniä esineitäni ja nukkejani ja kolme viikkoa sitten unohtamiani tiskejä, tuntui varsin autuaalta.

Mitähän kertoisin itse Turkista? No, ehkä huomenna, sillä en ole juuri nukkunut kahteen yöhön, ja nyt minä pujahdan ikiomiin lakanoihini, ja voi, minun pehmoleluvuoreni, minun tunnelmavaloni, minun verhoni, minun kolkko takapihani niiden takana... Ja vihdoinkin puhdas olo sen hotellihuoneen lususuihkun jälkeen. Saan kaivaa kaapista puhtaan yöpaidan (sen flanellisen ja oikein mummomaisen!) sekä villasukat. Voin jättää musiikin soimaan hiljakseen taustalle. Amethystiumia, totta kai. Laitan kännykän äänettömälle ja nukun vaikka kaksikymmentä tuntia jos nukuttaa. Täydellistä.






Katsotaan tuota hävityksen kauhistusta olohuoneessa laukun lähistöllä sitten huomenna...

Mutta mitä minun vanhat silmäni näkevätkään, onko tällä aikaa ilmestynyt uusia lukijoita? Ooh, upeaa!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Turhuuksien hölmöys

Tämä on ajastettu postaus! Kunhan jaan serkun ottamia kuvia häistä, lähinnä minua koska en viitsi julkaista toisten naamoja, kaikkea pöljää ja turhaa, just for fun.




Karkkia!
Omnomnom

Sormet sanoo kookookoo
Kävelimme vielä illan päätteeksi kotiin. Tai siis veljen asunnolle.






Tämän jälkeen siis minä jäin sinne ja muut painuivat baariin.

Loppuun vielä yksi kuva joltain päivältä, kun värkkäsin jotain heinäladossa, ja siitähän tuli mitä loistavin tilannekuva. Hihittelen tälle yhä.

"TÖÖ!"
Kiittihei.

maanantai 12. elokuuta 2013

Military Lolita

Tämä on ajastettu postaus! Tahdon tehdä niitä pari poissaoloni ajaksi.

Haaveilen military lolitasta toisinaan. Fanplusfriendilla on useita tyyliin sopivia vaatteita kohtuuhintaan, joten varmaan jossain vaiheessa tilaan jotain sieltä... Mutta siihen asti voin haaveilla näiden sieltä täältä löytämieni kuvien kera.













Välillä vähän steampunkimpaa ja välillä merirosvomaisempaa, mutta ei se mitään, tykkään.

Sen sijaan tästä sweetimmästä versiosta en kauheasti välitä:


lauantai 3. elokuuta 2013

JÄNSKÄTTÄÄÄÄÄ

Vielä viimeinen postaus ennen lähtöä! Kello alkaa olla kahdeksan, juna lähtee 20 minuuttia yli yhdeksän. Pakattu on (kai) ja kaiken pitäisi olla kunnossa nyt. Äiti tulee hakemaan autolla, vaikka asun kyllä aika lähellä asemaa, mutta kun tuo laukku on melko massiivinen ja hyvinsyönyt. Karsin sieltä äsken pois turhaa, mutta ei se kauheasti auttanut.

Mp3-soittimen musiikit on uudistettu. Nyt kelpaa istua junassa (ja lentokoneessakin sitten, iik). En ole muistanut/ehtinyt syödä koko päivänä paljon mitään. Eikä tässä oikein enää voikaan, koska jääkaappi on tyhjä. Mitäs nyt?


Jotain keijuilua vielä.





Tunnista seuraavasta kuvasta kaikki lähistön rakennukset.


Tänään aamulla todella aikaisin oli aavekaupunkitunnelma. Usva on ehkä lempiasiani koko maailmassa, tai kisujen jälkeen vasta. Hiivin ulos avojaloin ihastelemaan mystisyyksiä, ja pupukin oli takapihalla selvästi samoissa puuhissa, kun se istuskeli ihan rauhassa. Kunnes menin liian lähelle, ja se karkasi. Löysin myös suuren mustan sulan, variksen kenties. Otin sen mukaan, koska se on usva-aamuna löydetty. Siinä on taikaa.

Okei, nyt tarkistan laukun vielä kerran! Heippa tyypit, nähdään sitten kuun loppupuolella. Toivon mukaan.