Olen aina pitänyt kovasti leluista. Tämä kävi vähän ongelmalliseksi yläasteen aikana, koska en vain onnistunut "kasvamaan ulos" minun leluinnostuksestani, kuten kaikki muut. Toivoin joululahjaksi Bratzeja ja katselin kaupoissa kaihoisasti pehmoleluja, mutta minua hävetti, enkä uskaltanut mennä ihailemaan lähempää. Salasin koulukavereilta sen, että leikin yhä. Onneksi minulla oli yksi kauempana asuva kaveri, jonka kanssa sain leikkiä rauhassa ilman häpeää aina kun näimme.
Mutta 14-vuotiaana tilanne vaikeutui entisestään, koska lopetin yhtäkkiä leikkimisen sillä tavalla kuin lapset leikkivät, en vain osannut enää. Silloin yritin tosissani "aikuistua" ja jättää lelut elämästäni, koska sehän kuuluu ilman muuta asiaan. En vain voinut loppujen lopuksi mitään sille, että minun oli pakko säilyttää vanhat leluni tarkoin, eikä kukaan saanut koskea niihin, enkä sille, että salaa lelut kummallisesti kiinnostivat minua yhä. Vielä vuosia myöhemminkin, aina kun olin kylässä jossain, missä asui lapsia, olisin kovasti halunnut hiipiä lastenhuoneeseen katsomaan mitä leluja siellä on ja hypistelemään niitä. Muutaman kerran teinkin niin, kun tilaisuus tuli, eikä kukaan huomannut. Lukioikäisenä innostuin ensin My Little Ponien kustomoinnista ja sitten keräilystä, kun huomasin, että onkin olemassa paljon aikuisia, jotka vielä värkkäävät lelujen kanssa. Noihin aikoihin myös ostin itselleni joululahjaksi ison pingviinipehmolelun, kävelin monta kilometriä Citymarkettiin ja sieltä takaisin aivan innoissani paketin kanssa. Kirjoitin siihen päälle "MULLE", ja siitä lähtien minulla onkin ollut tapana ostaa itselleni jokin joululahja (viime vuonna niitä oli kaksi, Monster High -nukke ja kirja) ja paketoida se sievästi ja asettaa se kuusen alle. Aika usein se on jokin lelu, koska tiedän, etten muuten niitä saisi lahjaksi keltään.
Muutettuani yksin asumaan lelujen keräily oikeastaan sitten alkoi. Pehmolelut, nuket, ponit, ja muut lisääntyivät kovempaan tahtiin. Yksin omassa asunnossani uskalsin jopa rakennella kirjoista poneille talleja ja kehitellä niille hahmoja ja perhesuhteita ja tarinoita. Äiti aloitti sen valitusvirren, joka jatkuu toisinaan vielä tänäkin päivänä, "eikö sulla ole jo tarpeeksi" ja niin edelleen.
Vaan häpeä ei kyllä kadonnut mihinkään. Se ei ehkä enää 20-vuotiaana ollut yhtä kamalaa kuin 16-vuotiaana, mutta häpesin silti aina, jos minulla kävi yhtään kukaan kylässä. Tiesin, että kovin moni ei todellakaan ymmärrä.
Mutta pikku hiljaa opin häpeästä eroon jossain määrin. Opin hyväksymään tämän piirteen itsessäni sen kummemmin ihmettelemättä. Vasta nyt viimeisen vuoden aikana olen tajunnut, että lelut ovat selvästikin minun aspergeriin liittyvä erityismielenkiinnon kohteeni, ekko, special interest. Välillä se on ponit, välillä monsterit, sitten Bratzit, ajoittain se siirtyykin enemmän aikuisten harrastuksena pidettyihin BJD-nukkeihin, sitten Halinalleihin tai kettupehmoleluihin, ja niin edelleen. Tämä on kaikki kuitenkin sitä samaa ekkoani.
En väitä, etteikö minua edelleen hävettäisi. En ikimaailmassa tahdo yhtään lasta kylään. Lapset ovat joskus suoraan kysyneet minulta, miksi minulla on vaikkapa pehmolelu mukana, koska olen aikuinen, enkä ole pystynyt vastaamaan oikein mitään. Ajatus lapsesta minun kotonani, tai koskemassa minun leluihini, ahdistaa minua ihan helvetisti. Häpeän, kun isä käy kylässä, mitä tapahtuu onneksi harvoin. Häpeän, kun talkkari käy korjaamassa jotain. Häpeän, kun oma ohjaajani tuo tänne joskus jonkun saakelin sairaanhoitajaopiskelijan ja esittelee sille minun kokoelmiani. Häpeän vähän silloinkin, kun pyörin kaupassa leluosastolla puoli tuntia hypistelemässä kaikkea (Rovaniemellä ei ole enää lelukauppaa...). En tiedä mitä joku tavallinen ihminen ajattelee siitä, jos aikuisella on leluja, enkä haluakaan tietää. Haluan vain iloa ja inspiraatiota ja lohtua kokoelmistani.
Minun on vaikea selittää, miksi lelut ovat minulle niin älyttömän tärkeitä. En usko, että tilanne on ihan sama kaikilla aikuisilla, jotka keräilevät jotain lapsellista. Minulla kyse ei ole samalla tavalla keräilystä kuin monilla muilla. En halua jotain kokoelmaa, harvinaisuuksia, tai tiettyjä linjoja ja malleja, en välitä rahallisesta arvosta enkä jälleenmyyntiarvosta, en hae tiettyä estetiikaa kotiini. Haluan vain kivoja leluja. Niiden hypistely ja katselu rauhoittaa minua ja tekee hyvän mielen. Siinä kai se.
On omituista ajatella, kuinka paljon olen joutunut painiskelemaan tämän mieltymykseni kanssa. Kuinka paljon olen hävennyt ja soimannut itseäni. Olen ihmetellyt, miksen ikinä aikuistu. Olen yrittänyt muuttua toisenlaiseksi. Olen valehdellut häpeissäni.
Mutta ei tämä näköjään tästä ole ihan heti muuksi muuttumassa.
Olen kehittänyt jonkinlaisen tutkan, tietynlaisen silmän, joka huomaa heti kaiken, mikä sopii mielenkiinnon kohteisiini. Näen heti jossain lääkärin vastaanotolla pienen nallen hyllyssä. Bongaan aina söpöt avaimenperät. Ajaudun aina leluja kohti. Se vain on osa minua, aika isokin osa kai.
Totuus on se, että leikkiminen ja hölmöily on jokaikiselle aikuiselle terveellistä, ja se joka lapsen sisällään tukahduttaa, on sairas ja onneton ihminen. Olen itsekin sairas ja onneton, mutta eri syistä. Ainakin osaan nähdä maailman myös lapsen silmin.
Minusta tuntuu, että tämä kappale on ollut blogissani jo useampaan kertaan, mutta kun se nyt tuli taas mieleen, niin siinäpä.
Saksaan kävi tieni. Kymmenen vuotta sain WGT:stä haaveilla, ennen kuin unelma kävi toteen ja rahatilanne sekä henkinen terveys antoivat myöten. Vastoinkäymisiltä ei toki vältytty, mutta niinhän se aina menee.
Osan näistä kuvista saatoit nähdä instagramissa, jos seuraat minua siellä. Seikkailun alkumetreiltä on paljon enemmän kuvia kuin itse seikkailusta. Äiti saatteli junalle, ja etsin aseman läheltä onnensulkaa, koska maasta löydetyt sulat ovat aina hyviä enteitä minulle (ja siksi omistan sellaisia ehkä satoja). Minun oli pakko löytää sulka ennen kuin voisin nousta junaan. Kerta kaikkiaan fiksauduin siihen ajatukseen niin, että en voinut tehdä muuta kuin etsiä sitä pirun sulkaa. Onneksi löysin yhden pienen, muuten olisin taatusti kuollut matkalla, tai jotain. Sulka suojeli, samoin nilkassa komeileva kisun kaulapanta.
Järkytyin junamatkan aikana taas kerran siitä, että etelässä tulee pimeä yöksi. Ihan luonnotonta. Onneksi löysin hyvän vaunun, ravintolan yläpuolella oli modernit penkit ja pistorasiat kännykän lataukseen ja pöydät, eikä minun lisäkseni kuin yksi ainoa matkustaja. Nukuttua en juuri saanut, ja univelkaisuus kenties olikin tämän koko reissun kantava teema.
Helsingissä nukuin aamupäivällä päikkärit ja kävin serkun kanssa torilla ja sitten randomisti päädyimme museoon, siellä oli musiikkiaiheinen näyttely, ja molemmat tuon serkkupojan kanssa olemme musiikin ystäviä, vaikkakin hyvin erilaisten musiikkimakujen omistajia. En muista sen museon nimeä, mutta se oli perustettu hienoon vanhaan kartanoon.
Seuraavana aamuna nousin viideltä, kuudelta olin jo lentokentällä ja kahdeksalta lähti lentokone. Sinäkään yönä en paljon nukkunut.
Lentokoneessa alkoi ihmeellisesti hermostuttaa ja jopa ahdistaa, piti oikein keskittyä siihen ettei se eskaloitunut suoranaiseksi paniikiksi. Mutta meikä handlaa jo nykyään nämä hommat, ja se meni ohi.
Berliinin Tegelin lentokenttä on melko simppeli ja pieni ja vanha, mutta päärautatieasema olikin minulle sitten jotain ihan uutta. Etsiskelin siellä raidettani vähän aikaa, mutta löysin lopulta oikean, ei tullut hoppu, ja ehdin hakea jotain välipalaakin.
Torstai oli Saksassa kuuma päivä, ja ehdin jo huolestua, että tämmöistä säätäkö tänne tuleekin, enhän minä kestä moista. Vaan ei hätää, pian kylmeni. Junassa Leipzigiin vain nuokuin, välillä ihastelin rypsipeltoja, ja kerran havahduin horroksesta yhtäkkiseen pakokauhun tunteeseen: Voieivoiei joko tämä on pysähtynyt Leipzigissa missä me ollaan mikä tämä asema on pitääkö minun nousta junasta, vaan eipäs ollut vielä lähelläkään. Nuokkuessa meni ajantaju.
Leipzigin rautatieasemalta ulos kävellessäni tiesin, etten todellakaan mitenkään jaksa alkaa selvittää, millä julkisella kulkuvälineellä pääsen hostelliini, joten otin taksin. Se osoittautui oikeaksi, mutta kalliiksi ratkaisuksi. Olin epähuomiossa vahingossa innoissani varannut hostellihuoneen jostain hevonhiidenkuusesta, pitkän matkan takaa, paikasta nimeltä Borna. Sinne päästyäni halusin vain muumioitua sängyn pohjalle ikuisiksi ajoiksi.
Pitkien päikkäreiden jälkeen oli kuitenkin väistämätön edessä: pakko löytää murua rinnan alle. Bornasta löytyi sushipaikka, bongasin sen jo taksin ikkunasta tullessani, joten kävelin suoraan sinne. Sushi oli oikein hyvää ja erilaista kuin mikään aikaisemmin kokeilemani.
Mutta seuraavana aamuna oli masu kipeä ja kuvottava olo. Kenties se johtui stressistä, tai ulkomaisesta vedestä, tai väsymyksestä, tai muuttuneesta bakteerikannasta ympärilläni, tai sitten siitä sushista.
Oli perjantai, WGT:n ensimmäinen päivä, ja minulla oli niin huono olo, etten jaksanut nousta sängystä.
Kamuni Sal oli saapunut Dresdenistä Agralle jo kymmeneltä, ja minä makasin yhä sängyssä. Lopulta pakotin itseni nousemaan ja syömään hieman aamiaista, ryystin tärisevin käsin paljon kamomillateetä, se varmaan auttoi. Jaksoin kuin jaksoinkin pukea ja meikata, ja hostellin dude ohjeisti minut Bornan rautatieasemalle ja antoi kartan, ja neuvoi aseman, jolla voisin jäädä, koska se oli lähimpänä Agraa.
Löysin tieni junaan, olin jo istunut siellä kaksikymmentä minuuttia, kun karmein tapahtui: Tajusin hirmuisena fläsärinä, että olin unohtanut WGT-lippuni hostellille. Istuin hetken silmät seisoen ja toivoin, että näen painajaista. Lähetin Salille tekstarin capslokeilla. Itkin vähän. Pohdin, menisinkö keskustaan vain pyörimään päiväksi ilman lippua, vai lähdenkö takaisin noutamaan. Sitten keräsin itseni ja poistuin junasta seuraavalla asemalla. Asema oli joku ihan tyhjä pieni takahikiän asema, josta löysin lippuautomaatin. Se ei ottanut korttiani, eikä minulla ollut tarpeeksi käteistä. Turhautumisen tunne meinasi jo räjähtää käsiin, kunnes tajusin, että edellinen lippuni on voimassa kaksi tuntia, ei tarvitse matkustaa pummilla. Juna-aikataulut hämäsivät minua, ja odottelin siellä jonkin aikaa, kunnes päätin pelata varman päälle ja juosta sittenkin junaan, joka meni vielä sinne keskustan suuntaan, jäädäkseni pois jollain isommalla asemalla ja nähdäkseni kunnollisen aikataulun. Sitten pääsin takaisinpäin menevään junaan. Ja alkoi sataa kaatamalla ja ukkostaa...
Onneksi pidän ukkosesta ja se toi minulle itse asiassa paremman mielen. koska olin varustautunut sateenvarjolla ja vain kengät kastuivat. Inhoan kastumista, en sadetta. Kävelin rauhassa takaisin hostellille, ostin Subin matkalta, sanoin hostellidudelle että näin kävi, hain lipun, söin sämpylän, ja se dude ritarillisesti ajoi minut takaisin asemalle, koska satoi yhä pahemmin kaatamalla.
Jäin junasta pois sillä asemalla, mistä oli ollut puhe, ja löysin itseni seuraavan tenkkapoon äärestä. Minulla ei ollut Leipzigin karttaa, vain tuon Borna-kaupunginosan kartta. En nähnyt yhtään goottia, enkä oikein mitään muutakaan, varsinkaan julkisia kulkuvälineitä. Tiesin, että Agra on jossain lännessä päin, joten otin isoimman tien ja lähdin tallustelemaan länteen.
Kävelin jonkun autotien viertä metsässä. Puiston ohi, puistosta kuului jotain saksanpolkkaa tai en minä tiedä, luulin jo olevani lähellä, mutta sitten tajusin, että tämähän on ihan vääränlaista musiikkia. Jatkoin kulkuani, kunnes lopulta jostain kaukaa löysin tyypin, jolla oli päällä WGT-järkkärin liivi. Kysyin tietä, kysyin monelta muultakin, eksyin vielä sinne keskiaikamarkkinoiden läheisyyteen, ja vielä kerran jossain hyyyyvin lähellä Agraa, mutta lopulta sain vaihdettua lippuni rannekkeeseen ja pääsin sisään.
Kello oli neljä iltapäivällä, ja Sal yhä vain odotteli minua siellä.
Selfiet otin jossain siellä takahikiän asemalla, kun pohdin, pitäisikö itkeä vai mitä ihmettä tekisin. Itkin vähän lisää. Kännykän etukamera ottaa tyrmäävän laadukkaita kuvia. Ensimmäisen päivän asun teemana oli alien, se oli ihan hieno, mutta siitä ei ole kuvaa, hah. Kuten ei muuten muistakaan asuista.
Ensimmäisenä päivänä näin kaksi bändiä, Abney Parkin ja Faunin, mutta paljon muuta en jaksanutkaan tehdä. Olin jo valmiiksi ihan poikki. Tanssin silti viimeisetkin mehut itsestäni ulos. Tajusin illalla, että on ehkä parempi käyttää päärautatieasemaa välipysäkkinä, niin pääsen ratikalla kaikkialle, eikä tarvitse enää seikkailla kävellen jossain metsissä.
Toinen päivä menikin sitten paremmin. En vain edelleenkään nukkunut tarpeeksi. Asuni oli cult party kei -inspiroitunut liehu, ja tunsin olevani valkoinen demoni, olo oli oikein sievä. Pistin kaikkina päivinä hyvin silmään mustan kansan keskuudesta. Löysin lopultakin keinon peittää kulmakarvojeni mustuus, ja otin siitä ilon irti.
Lauantaina oltiinkin aikaisin liikkeellä. Paljon kuvaajia ahdisteli meitä tuona päivänä, joten odottelen, että bongaisin jostain vielä jonkun laadukkaamman kuvan.
Salin kanssa olikin oikein mukavaa, vaikka meitä molempia oli etukäteen jännittänyt, että jos emme tulekaan toimeen oikeassa elämässä. Tulimme toki! Olimme vain aika väsynyttä sakkia, ja englannin puhuminen oli vähän työlästä, joten illan mittaan molemmat vahingossa solkotimme toisillemme äidinkielillämme, vuorotellen. Yliväsymykseni meni aina iltaisin vähän hysteeriseksi, joten tuli välillä ratikassa ja rautatieasemalla laulettua kaikenlaista, kuten poika saunoo, tulvii pohjanmaa, täällä pohjantähden alla, ja elämää juoksuhaudoissa... Aloin myös mutista itsekseni suomeksi, koska kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt.
Kävimme museossa, jossa oli näyttely itä-Saksan elämästä kylmän sodan aikaan. Karua, mutta mielenkiintoista.
Sinä päivänä hengasimme keskiaikamarkkinoilla ja näimme siellä pari bändiä. Irdorath oli muistaakseni oikein hyvä.
Kuva kähvelletty Salilta
Illalla oli vuorossa kauan odotettu Swallow The Sun, se esiintyi paikassa nimeltä Kohlrabizirkus ja löysimme sinne tiemme. Seuraava kuva ei ole itse ottamani, mutta halusin näyttää, minkä näköinen tuo keikkapaikka oli. Se oli minulle varsin spesiaali keikka, itkin viimeisen kappaleen aikana.
Tämä kappale oli se mitä itkin, muistaakseni:
Swallow The Sun ei ehkä ole ideaalisin bändi biletykseen ja festareille ja live-esityksiin. Se on enemmän sellaista, mitä kuuntelen yöllä yksin sängyssä pehmolelua puristaen, ja mietiskelen asioita. Keikan aikana puristin rastojani rintaani vasten ja tuijotin eteeni silmät lasittuneina. Hauskuutta oli. Sal ei ollut hirveän innoissaan, ymmärrettävästi. Tämmöinen hilpeä metalli lienee enimmäkseen meidän pohjoismaalaisten juttu.
Olin todella tyytyväinen, että muistin ottaa Saksaan mukaan pussillisen korvatulppia. Mistään ei olisi tullut yhtään mitään ilman. Musiikkikin olisi kuulostanut pelkältä meteliltä, ja pääni olisi ylikuormittunut välittömästi.
Myös kähvelletty
Kolmas päivä. Sinä päivänä käytin uusia edellisenä päivänä ostettuja vihreää eyelineria ja vihreää luomiväriä, ja otin vihdoin käyttöön eeppiset vihreät tekoripseni. Minulla oli myös päällä itse ompelemani valkoinen keijukaismekko, jossa oli paljon sekamelskaa ja erilaisia kankaita. Valitettavasti jouduin joka päivä peittämään asuni vähintään sillä ainoalla neuletakilla, joka minulla oli reissulla mukana, ja yleensä myös nahkatakilla. Asujen estetiikka siitä vähän kärsi, mutta en jäätynyt kovin pahasti.
Innostuimme museohommista myös sunnuntaina, tällä kertaa vuorossa muinainen Egypti. Siellä oli ihan hauska setä pitämässä englanninkielistä kierrosta.
Tajusin vihdoin ottaa pari kuvaa myös ihmisten asuista. Kirjaimellisesti pari. Kaksi. Olisin halunnut kuvata jokaisen wgt:ssä näkemäni lolitan, mutta en saanut aikaiseksi, joten kuvasin sitten yhden ainoan. Perjantain viktoriaaninen piknikkikin meni täysin ohi siinä häslätessä, siellä olisi myöskin ollut lolitoja.
Sunnuntai oli ainoa päivä, kun ehdimme käydä oikeasti syömässä ravintolassa. Päädyimme vietnamilaiseen, jossa oli hemmetin halpaa ja hyvää muonaa. En jaksanut syödä puoliakaan jättiannoksestani, joka muistaakseni maksoi alle kolme euroa, ja se maistui juuri siltä, miltä yritän aina saada nuudeliruokani maistumaan.
Ja illalla erosimme Salin kanssa, hän läksi bileisiin, minä lähdin eri suuntaan. Olin aivan poikki ja valmis nukkumaan, mutta pakotin itseni lähtemään, koska muuten olisin jäänyt soimaamaan itseäni loppuiäkseni. Löysin tieni Felsenkelleriin. Se olikin jotenkin aivan ihana ja tunnelmallinen keikkapaikka. Seuraava kuva on taas lainaamani.
Siellä oli keskikohta lavan edessä matalammalla, ja pylväiden välissä kaiteet, ja reunat seinänvierustalla korkeammalla. Reunoilta löytyi myös pöytiä ja penkkejä, joiden päällä saattoi halutessaan istua tai seistä. Sieltä näki hyvin.
Tuolla esiintyi sellaisia rankemmanpuoleisia bändejä sinä iltana, ja yleisö oli selvästikin enemmän metallisti- kuin goottiväkeä. Minua valkoisessa keijumekossani tuijotettiin ihmeellisen pitkään. Ihmiset jostain syystä kuvittelevat, että musiikkimaun pitäisi paistaa ulkonäöstä.
My Dying Briden keikka oli oikeastaan kirkkaasti paras keikka, missä olen ikinä ollut. Ja minähän en toki ole monissa käynyt. En yleensä hirveästi perusta livemusiikista. Jalkani olivat kolmannen päivän iltana jo todella paskassa kunnossa kaikesta kävelystä ja tanssaamisesta ja hikoilusta, kengät eivät koskaan ehtineet kuivua kunnolla siitä perjantain rankkasateesta ja jokapäiväisestä hikoilusta. kun nukuin aina vain muutaman tunnin ja taas mentiin. Oli oikein oikein suuri onni, että sain istua pöydällä, ja silti näin bändin hyvin. Heiluttelin jalkojani jotka eivät läheskään yltäneet lattiaan, ja heijasin yläkroppaani ja pidin välillä silmiä kiinni eläytyessäni, ja katselin haltioissani muidenkin eläytymistä. Erityisesti laulaja Aaronin eläytyminen on aina ilahduttanut minua kovasti, olen tykännyt katsella videoita MDB:n live-esiintymisistä juuri sen takia. Toivoin salaa mielessäni koko ajan, että ne soittaisivat Black Voyagen, lempikappaleeni, mutta tiesin, että todennäköisyys on hyvin pieni. Se on vanha kappale, eikä kuulu näiden suosituimpiin teoksiin kai muutenkaan.
Tämä livevideo on jotain niin tärkeää minulle, että ette voi edes kuvitella. Olen katsonut sen niin monta kertaa vuosien varrella, että melkein hävettää, vaan ei ihan.
Aaronkin on nykyään kalju.
Ja eiväthän ne toki tuota Black Voyagea soittaneet. MUTTA soittivat toisen kappaleen, joka korvasi oikein hyvin! Tämäkin on melko vanha kappale, mutta melkein kymmenen vuotta tuoreempi kuin tuo edellinen.
Vieressäni samalla pöydällä istui joku tyyppi, joka oli aivan yhtä mielissään kuin minäkin, ja erityisesti tästä kappaleesta. Heilutimme jalkojamme raivokkaasti, viskoimme päitämme ja lauloimme antaumuksella mukana. Lämmin terveinen tuolle tyypille, jonka kasvoja en edes muista <3
Ne soittivat kyllä yhden hyvin vanhan kappaleen, joka myöskin on oikein loistava, ja samalta levyltä kuin se oma lempparini.
Väsymyksestäni huolimatta olisin hyvin jaksanut kuunnella MDB:tä vielä toisen samanmittaisen keikan verran, kepeästi. Mutta junassa matkalla Bornaan tietysti torkuin ja kävellessäni rautatieasemalta hostellille jalat huusivat hoosiannaa ja pää humisi.
Neljäs päivä. Arvatkaa nukuinko tarpeeksi. Olin sunnuntaina ehtinyt shoppailla hieman, joten maanantain asu koostui uutuuksista. Tai siis uusia juttuja olivat musta keijumekko (merkki) ja pitsichoker, josta roikkuu pikkuruinen sudenkallo (merkki). Jätin tahallani ottamatta reissulle lainkaan mukaan asua neljättä päivää varten, koska kuitenkin ostaisin ainakin jotain käyttökelpoista. Mieleeni tuli jonkinlainen klovni tai narri, koska keksin liimata neliskanttiset timangit naamaan. Olimmekin Salin kanssa jo pari päivää aiemmin tuumanneet, että hän on keijujen kuningas, joten maanantaina sitten olin keijukuninkaan keijunarri.
Olin keskustan päärautatieasemalla tunnin ennen Salia, joten ehdin siellä pyöriä kaupoissa ja lähettää kortteja ja ostaa suklaatia tuliaisiksi.
Istuskelimme rauhassa keskiaikamarkkinoilla, ostin sieltä emolle cd:n tuliaisiksi, sellaista rauhallista folk-musiikkia, ja söin hemmetin hyvää leipää jossa oli sisällä kunnolla juustoa ja herkkusieniä. Ei ehkä tosiaan tullut tuon reissun aikana myöskään syötyä hirveän hyvin ja säännöllisesti ja terveellisesti ja tarpeeksi. Yöllä havahtuu nälkään ja tuumaa, että subi ja mäkkäri ovat auki, ja siinä sitä sitten ollaan. Taisin olla hieman nestehukkainenkin, koska festarialueella vesi on kalliimpaa kuin kalja, ja me emme kaljaa juoneet. Tahi muitakaan myrkkyjä.
Yritin taas kunnostautua kuvaajana, mutta saalis jäi yhäkin vähän laihaksi. Vaan oikeastaan mikäpä siinä, paskalaatuisia kuvia minun kamerallani näköjään kuitenkin saa.
Se kertoo siitä, että hauskaa on ollut, jos ei ehdi kuvaamaan.
Viimeisenä iltana Sal halusi viedä minut sinne klubille, jossa se oli bilettänyt kun minä olin MDB:tä katsomassa. Tiesimme, että iltamme loppuisi vähän lyhempään, koska Salin oli noustava keskiyöllä Frankfurtin bussiin. Klubi - DarkFlower - oli tosi siisti paikka, mutta sinä iltana siellä ei soitettukaan niin hyvää musiikkia. Tanssimme muutaman kappaleen, mutta sitten kyllästyimme ja lähdimme jo rautatieasemalle. Meillä oli hyvin aikaa syödä (subia) ja käydä vessassa kaivamassa piilareita irti kuivista silmistä ja sensellaista.
Ja vielä yksi kähvelletty
Erittäin uupuneina erosimme viimeistä kertaa öisellä rautatieasemalla. Sal lähti bussiin, minä Bornan junaan.
Arvatkaa nukuinko tarpeeksi. Aamulla piti nousta ajoissa, syödä aamiaista, pakata, luovuttaa huone ja lähteä taittamaan matkaa takaisin kotimaahan päin. Hostellin dude oli kyllä oikein avulias ja mukava koko matkani ajan, ja tiistainakin se ajoi minut asemalle ison laukkuni kanssa. En onneksi tarvinnut enää taksikyytiä, koska tiesin jo hyvin, miten pääsen päärautatieasemalle. Sielläkin sai melkein friikahtaa, koska junani ei tullut. Edellisenä päivänä ostettu lippu halpaan hitaaseen junaan näytti, että junan pitäisi olla tässä, mutta se ei tullut. Menin kysymään infosta, eikä infosetä osannut englantia, mutta se osoitti minut toiseen Berliinin junaan, joka lähtisi 45 minuutin päästä. Se osoittautui nopeaksi kalliiksi junaksi, mutta sain matkustaa halvalla lipullani siinä. Tuo menetetty 45 minuuttia melkein palautui minulle kokonaan junan nopeuden takia, eikä tullut yhtään hoppu lentokentälle.
Tällä kertaa lentokoneessa ei jännitänyt enää, olin niin poikki, että torkuin ja säpsähtelin koko matkan. Illalla pääsin Helsinkiin, sain syödäkseni, ja nukuin vihdoin ja viimein kokonaiset 12 tuntia ihan rauhassa, kun serkku ja sen äiti lähtivät aamusella töihin ja jättivät minut yksin nukkumaan. Ah autuutta. Sitten jaksoi seuraavana iltana nousta taas junaan valvomaan yöksi. Nyt olenkin niin helvetin kyllästynyt junailuun, että kun Helsingin reissu taas koittaa Helloconin takia, taidankin lentää ihan suosiolla.
Otin myös ihan vähän videoa siellä, joten niittasin ne pätkät vain kaikki yhteen ja siinä hyvä tuli. Osa äänistä kyllä jotenkin korruptoitui merkillisesti. Ja video on ihan helvetin random.
En kaivanut kameraa esiin missään sellaisissa tilanteissa, jotka olisin oikeasti halunnut ikuistaa. Esimerkiksi selfie Allison Eckfeldtin kanssa jäi ottamatta ja voooiviiiitttuuuu. Allison ja miehensä Brady olivat aivan ihania tyyppejä, jutskailimme niiden kanssa ensimmäisenä päivänä. Muina päivinä emme enää onnistuneet bongaamaan heitä yrityksistä huolimatta, ja harmitti kyllä. Ensi vuonna sitten. Ensi vuonna myös viktoriaaninen piknik. Ensi vuonna majoitun jonnekin lähemmäs keskustaa, kenties jopa telttailemme leirintäalueella. Ensi vuonna osaan jo kaiken paremmin.
Tahdon ehdottomasti sinne ensi vuonnakin! Niin paljon jäi näkemättä ja kokematta ja niin paljon ihmisiä tapaamatta!
Olen ihan super ylpeä itsestäni, jaksoin niin hyvin kaikesta huolimatta! Univelat, vastoinkäymiset, mikään ei minua voinut pysäyttää! Kenties kiittäminen on osittain sitä onnensulkaa, jonka löysin Rovaniemen rautatieasemalta. Mutta kyllä suurin kunnia kuuluu minulle, joka olen vahvistunut näin paljon muutaman viime vuoden aikana. En olisi ikimaailmassa kyennyt tähän kaikkeen vaikkapa 2013, ehei.
Olenkin tässä kaksi ja puoli tuntia saattanut valmiiksi tätä hemmetin postausta, joten eiköhän tämä ollut nyt vihdoin tässä.
Olen toki palannut Saksasta jo aikoja sitten, blogipostauskin siitä on ollut tekeillä jo tovin. Olen pitänyt keskeneräistä postausta välilehdessä auki, jotta joskus saisin kuvien lomaan kirjoitettuakin jotain. Ei onnistu. Yritän taas huomenna.
Liekö WGT:n jälkeinen masennus vai ihan vain se tavallinen tuttu masennus.
Omituinen sairas kehonkuvan vääristymä taas, katson peiliin ja mutisen itselleni "miksi minun naamani näyttää tältä?" ja ihmettelen kapungilla miksi minun jalkani kävelevät näin luonnottomasti. Yhtäkkiä kesken omien puuhieni muistan, että minun kasvoni näyttävät siltä miltä näyttävät, ja se surettaa minua, koska ihmiset luulevat niitä katsoessaan, että se olen minä. En tunnista itseäni peilistä. En voi hyväksyä sitä, että tuo olen minä. Minun kasvonpiirteeni eivät ole minä, ne eivät kuvasta minua, eivätkä paljasta kuka olen. Minun jalkani eivät kävele sillä tavalla kuin minä kävelen. Minun pömpöttävä sokerimasuni kiristää omituisesti. Minun pumppuni hakkaa omituisen lujaa ja nopeasti, ahdistaa, etsin oireita, luon niitä vahingossa. Lihakset niin jäykkänä, elimet varmasti kuolemaisillaan, kaikki, jok'ikinen. Omituista pelkoa ja huimausta ja epätodellisuutta. Vedän itseni kurttuun niin, ettten meinaa suoristua. En se voi olla minä.
Itken kun katselen areenasta taas sarjaa "Elämää autismin kirjolla", enkä osaa edes ajatuksissani hahmottaa, mistä syystä itse asiassa itken. Katson ikkunasta täysin valoisaa kesäyötä ja muodostan hämärästi päässäni yksittäisiä sanoja, kuten "hyväkisu" ja "miksi" ja "mie" ja "ei" ja "enmie" saamatta ollenkaan otetta tunnetilasta. Itken menemään sitten. Puristan pehmopupua kuin se pelastaisi minut oikeasti joltain. Kaivan pehmoisimman paidan ja pehmoisimmat sukat kaapista päälleni.
Ei.
Kaivoin jostain muistitikun syövereistä kaksi ihmissusista kertovaa tarinaani. Pidän niistä yhä, vaikka toinen on kaksi ja toinen neljä vuotta vanha, enkä koskaan käynyt niitä erityisemmin läpi ja hionut kerrontaa. Tarinat itsessään ovat juuri hyvät.
Ihmissudet vanhan ajan Suomessa. Ihmissudet. Minun.
