Wounded

Sain vihdoin ja viimein muokattua nämä kuvat.

Juoksentelin muutama viikko sitten taas kylmässä öisessä metsässä palelluttamassa jalkani (silloin ei todellakaan ollut helle). Itselaukaisimen kanssa edestakaisin ramppaaminen on taatusti koomisen näköistä. Mutta en minä mitään kuvaajaakaan ala tässä odottelemaan.

Näköjään minulla on jo melkein perinteenä käydä tässä samassa paikassa kuvaamassa useimpina kesinä, tai ainakin jossain siinä lähettyvillä. Paikka vain on ollut minulle ihan hemmetin tärkeä lapsuudesta saakka, ja se on myös hirmuisen kaunis, ja eri vuodenaikoihin aina niin eri näköinen.

Paloin myös halusta kuvata vihdoin näiden sarvien kanssa, jotka ostin Helloconista silloin. Mikä sopisi paremmin kuin sammaleinen mori girl -tyylinen metsänhenki. Asu oli kylläkin erittäin kovassa kiireessä kaupungista lähtiessä kasaan vetäisty, eikä ehkä ihan paras taidonnäytteeni yhdistelyn saralla.

Metsässä on kumminkin rauha jo koti. Ikuisesti.

Toivoisin, että sitten joskus jonain päivänä tulevaisuudessa, kun viikatemies luokseni saapuu, kuolen jonnekin kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään. Mutta mieluusti ei ihan vielä.




Tulin pariksi yöksi kaupunkiin, pakko saada keräillä itseään vähän. Iskälässä on liikaa mökää ja ihmisiä. Yritän pysyä poissa tieltä, väistää, varoa, vetäytyä. Tunnen tuomitsevat ajatukset selkärangassani. Ne luulevat, että mökötän, osoitan mieltä. Sietokyvyn raja tulee pian vastaan ja yritän käyttäytyä fiksusti, olla muuttumatta vihamieliseksi. Vetäydyn yhä enemmän, väistän, varon.

Minulla ei ole ihmisarvoa koska en tee työtä, en käy koulua, enkä puske itsestäni ulos lapsia. Jotkut jaksavat vuodesta toiseen sormi pystyssä luennoida minulle siitä, kuinka he tietävät niin paljon minua itseäni paremmin, mitä minun pitäisi tehdä. Ihminen itsessään ei ole arvokas, vain se mitä ihminen tekee. Sen olen saanut oppia.

Hiljainen painostus hoitotaholta ja kaikilta muiltakin syksyn tullen: Mitä alkaisit tehdä? Hyvin hiljainen, koska on oikeasti vielä kesä. Mutta tunnen sen jo nyt. Hämähäkkivaistoni kihelmöi. Tulee esitteitä ja puheluita ja turhia turhia turhia paikkoja joihin en suostu menemään. Kaikki turhautuvat. Minun kuuluu nyt vain kerta kaikkiaan edetä käsikirjoituksen mukaan niin kuin kaikki muutkin luuserit. Käy kuntoutuksessa, löydä elämänilo, hae kouluun tai töihin, tadaa kaikki on hyvin. Minua kuvottaa se, että nämä ihmiset tekevät tätä työkseen. Aina uudet kasvot, aina uudet ongelmat, aina uudet tarinat, mutta käsikirjoitus lykätään jokaisen käteen. Alahan suorittaa.

Jos kävelisit vaikka vierellä ne kymmenen  vuotta, kun tuota samaa käsikirjoitusta on sahattu edestakaisin uudestaan ja uudestaan. Sitten sen jälkeen käytäisiin hedelmällinen keskustelu otsikolla "Mitäs nyt?" ja kaikkea voisi katsoa uudestaan eri kantilta. Mutta tämä on niiden työtä. Uusi kasvo, samat vanhat paskat.

Miten kummassa joku voisi kaivata jotain erilaista apua. Jotain uutta. Jotain mitä ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana vielä useaan kertaan nähnyt ja hyödyttömäksi kokenut. Siinähän onkin motivaatiota elämään, käy päivittäin jossain ryhmässä istumassa ja juttelemassa ja askartelemassa decoupage-purkkeja ja yhtäkkiä oletkin kunnossa. Miten ihmeellistä! Kyllä suomalainen (mielen)terveydenhoito on aikaansa edellä!! Vaan onko kukaan tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, että neuropsykologiset ongelmat eivät katoa minnekään lapsen päästyä peruskoulusta? Ei tietenkään. Naurettavaa ajatellakin, että aikuiselle neurokirjolaiselle löytyisi mitään järkevää tukea ja apua. Ehkä olisi helpompi, jos kello kävisi jo keski-ikää. Sitten ne eivät ainakaan enää painostaisi ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tarttumaan härkää sarvista ja kouluttautumaan ja urautumaan.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, että nyt kun minulla on hieno uusi neurolaisdiagnoosi, niille ikivanhoille tuttaville krooniselle masennukselle ja lapsuudesta saakka vaivanneelle ahdistukselle ja paniikille voikin viitata kintaalla. Minkäs teet? Ei tässä ole enää mitään järkeä. Kukaan ei suostu edes yrittämään. Ne kaikki nauravat minulle. Kaikki tuomitsevat. Kaikki nauravat. Kaikki juoruilevat ja pyörittelevät päätään ja häpeävät puolestani.

Jotain pienenpientä kristallista tehtyä helähti hiljaisesti rikki sisälläni silloin viime syksynä. Silloin. Kun ne. Yhdet. Enkä osaa puolustaa itseäni. Enkä osaa ottaa tilanteita vastaan järkevästi. Enkä osaa puolustaa itseäni!!!  Mutta se ei niitä estänyt. Pienenpieni kristallinen luottamus murskautui siruiksi vatsanpohjalla ihan hiljaa, niin että kukaan ei kuullut huudon alta. En luota enää keneenkään. En kuuntele enää enkä antaudu enkä kerro enkä luota. Väistän ja vetäydyn ja varon enkä katso silmiin.




Nyt se kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään jääminen ei kuulosta enää kovin kaukaiselta. Miksipä ei? Siellä on hyvä olla.

Päätin kumminkin tänä yönä, että jos elämältä ei muuten paljoa olekaan odotettavissa, niin aina on toivoa, että seuraavan kymmenen vuoden aikana joku alkaa puuhata kasaan Silmarillion-elokuvasarjaa. Ja sitä en ainakaan suostu missaamaan. Lisäksi elättelen toivoa, että jonain päivänä saan pelastaa hylättyjä kissoja ja pitää niistä huolta.

Elämä. Mitäpä muuta?

True Colours

Viime postausta tehdessäni tajusin, että täytyisi pitää spontaaneja yksinäisiä yöllisiä teekutsuja useammin.

Joten tein niin toissayönä tai joskus.

Leivoin isoja oliiviteeleipiä, haudutin jättimotin unettavaa yrttijuomaa, lempparivissyäkin oli. Suklaata ei tosin tällä kertaa. Laitoin sievän mekon ja levitin lattialle saman piknikviltin. Muokkasin jopa kuvat suunnilleen samalla tavalla kuin silloin.

Olisi oikeastaan aika paljon postauksia rästissä ja kuvia muokattavana. Ei kiinnosta. Vaikea kirjoittaakaan mitään järkevää. Ei tule kunnollisia lauseita ja on ihan törppö olo. Viime yönä piirsin koska se oli helpompaa kuin kirjoittaminen. Piirsin Elinalle pikkuruisen dinosauruksen. Pelaan Moviestarplanetia edelleenkin aivan mielissäni, koska jotenkin ne värit rauhoittavat minua. Vaikea selittää. Kun ajattelen värejä, avaan MSP:n ja vaihdan avatarilleni sen väriset vaatteet, miltä sillä hetkellä tuntuu, joskus useita kertoja päivässä. Värien miettiminen on rentouttavaa. Erityisen mukavaa on näin yöllä, kun tulee hiukkasen hämärää, halia tähtityynyä ja ihastella sen vaihtuvia värejä ja miettiä niiden yhdistelmiä.

Niin tyydyttävää. Ette voi edes kuvitella. Olen ihan äärettömän tyytyväinen, että ostin tämän tyynyn. Olen aina pitänyt lampuista ja valoista, sellaisista himmeistä, ja erityisesti hiljalleen väriä vaihtavista LEDeistä. Äitillä oli ennen sellainen enkeli, jolla oli LED-siivet, vaikea kuvailla miten mielenkiintoiselta ne näyttivät, vaihtoivat väriä ja oli jänniä kuvioita ja väriyhdistelmiä, jaksoin tuijottaa sitä vaikka kuinka kauan. Punainen vain jostain syystä ahdistaa. Olen melko varma, että tämä kaikki liittyy aspergeriin. Vaan väliäkö sillä. Värit. Väriharmonia.

Typerä peli. Mutta värit. Ja jotenkin myös tekstuurit ja kuviot.

Olen niin ylpeä kun vihdoin ja viimein jaksoin lähteä kauppaan, kirjoitin oikean kauppalistan, ostin tarvittavat ainesosat ja katsoin reseptistä mallia ja tein ensimmäistä kertaa elämässäni linssikeittoa. Ihan kuin oikea ihminen. En olekaan syönyt viime aikoina oikein mitään kun ei jaksa tehdä. Nyt on paljon soppaa. Ylp.


EDIT: Googlailin kun alkoi mietityttään - Visual stimming. Ehdottomasti hyvin tutun kuuloista.

Arkistojen Aarteita taasen!

Luin piiiitkästä aikaa vanhoja blogipostauksia ja nostalgiahuurutötsyt törähtivät.

Muistaako kukaan tätä, elämäni ensimmäistä videoneditointiyritystä? Tuntien työ ja kauhea pettymys, kun se editointiohjelma lätkäisikin videon keskelle logonsa minuutiksi. Yritin epätoivoisesti tehdä sellaista taidepläjäystä, videoa johon tiivistyisi minun persoonallisuuteni. Ei hemmetti.

Herttaista. Nauran joka kerta.

Muutenkin nuo vanhat videoni, tai ainakin osa niistä, on todella omituisia. Miksen osaa enää olla yhtä omituinen?

Seuraavat kuvat ovat niiltä ajoilta, kun värjäsin tukan ensimmäistä kertaa vihreäksi. Ikävöin taas tuota vihreää ihan hirmuisesti. Odottelen vielä tovin, että kuontalo kasvaa, ja sitten ei auta muu kuin väriä päähän. Ei pysty. Ruskea tylsä tukka ahdistaa päivittäin.

Ennen julkaisemattomia kuvia puusta. Tämä on tärkeää.

Halloween-asuni siltä ikimuistoiselta vuodelta, kun lähdin baariin, mutta juoksin päätä pahkaa pakoon nähtyäni baarin edustalla kiemurtelevan jonon.

En olekaan muistaakseni järjestänyt tällaisia teekutsuja senkoommin kun nämä kuvat otin! Teekutsuille kutsuin itseni, leivoin teeleipiä, haudutin ison motillisen vihreää teetä ja laitoin piknikviltille olohuoneeseen tarjolle myös siideriä ja suklaatia, sekä tietysti pukeuduin uuteen sievään mekkoon. Tässäpä muistutusta taas itselleni, lisää yksinäisiä spontaaneja teekutsuja!

Talvella 2013 oli viimeinen kerta kun olen viillellyt. Muistan sen selvästi, koska silloin minulle sattui se eräs vahinko, ja verta oli kaikkialla. Sanoin itselleni "kuka tekisi tätä huvikseen?" enkä ole sitä sen jälkeen tehnyt. Edelleenkin katselen sitä arpea usein. Hyvä muistutus.

Seuraavaksi ihan ihan randomiuksia vuosien varrelta! Siksi koska minun blogi ja pystyn!

En yhtään tiedä mikä tämä "what's in my bag" -kuva oikein oli ja ennen kaikkea miksi.

(Löysin toooosi omituisia ja hämmentäviä julkaisukelvottomia videoitakin. Mietin niitä katsoessani, että toivottavasti en ole enää yhtä ärsyttävä.)

Blogi on ollut olemassa vuodesta 2010 asti. Osa näistä kuvista on sitä vanhempia.


Loppuun vielä Riesan vauvakuvia. Pisu täytti tänä juhannuksena viisi vuotta!

Kiitoshei.

Related

Viikko sitten lauantaina oli sukujuhlat. Kukaan tuskin muistaa, mitä kerroin kolme vuotta sitten samaisista juhlista, joten tässä kertaus: Meillä on äidin puolen suvun kesken juhlat kolmen vuoden välein. Minulla on paljon tätejä ja muutama setä, niin ja tietysti noin miljoona serkkua. Sukuni on mielestäni ihan harvinaisen läheinen ja kaikki ovat mukavaa sakkia. Monelle tulee varmasti sukujuhlista mieleen sellaiset pönötystilaisuudet joissa ihmetellään että mikäs kumminserkun lapsenlapsen tyttöystävä sinä nyt olitkaan, ja kaikki on kiusallista. Meillä asiat ovat silleesti eri tavalla, että paikalla on oikeastaan vain aika läheinen suku, monet kutsuvatkin tilaisuutta mieluummin perhejuhlaksi. Äitin sisarukset ja heidän lapset ja lapsenlapset, kaikki suurin piirtein tuttuja keskenään.

Tämä sisarusparvi on aina ollut läheinen. Olen huomannut, että aika usein sisarusten välit viilenevät keski-iän paikkeilla, mutta ei näillä. Kaikki ovat jo yli viisikymppisiä ja paljon tekemisissä keskenään. Minusta se on ihailtavaa.

Juhlissa on aina kivaa, erityisesti lapsuudesta on jäänyt lämpimät muistot serkkujen keskeisistä hölmöyksistä. Nykyään se on toki vähän erilaista, koska käytännössä kaikki minua lukuunottamatta juovat alkoholia. Mutta ainakaan kukaan ei silloin kiinnitä huomiota siihen, että minun käytökseni sosiaalisissa tilanteissa on joskus vähän omituista, hähää.


Otin edeltävänä päivänä kuvia juhlapaikasta, se oli oikein vanha ja komea talo Torniojoen rannassa. En tietenkään viitsi mitään tilannekuvia juhlivasta porukasta julkaista blogissani, se ei ole ihan hyvien tapojen mukaista. Siksipä halusin kuvata tyhää taloa kaikessa rauhassa.

Oli aika siistiä nähdä pitkästä aikaa tyyppejä, joita ei ollut nähnytkään sitten viime juhlien. Näinpä myös serkkua, jota en ollut ikinä kuunaan ennen tavannut. Paikalla oli toki myös uusia osanottajia, yhden ruotsinserkun uutukaiset kaksosvauvat ja niin edelleen. Kaikki äitin siskokset lauloivat yhteislauluja aivan mielissään, kuten aina. Sillä aikaa muu väki lähti ulos. Olin ostanut yhden Breezerin kuuluakseni joukkoon, mutten pystynyt juomaan sitä kokonaan yh. Iltasella grillattiin. Yöllä voideltiin näkkäreitä. Kahden aikoihin minua alkoi oksettaa ja ahdistaa katsoa sitä porukkaa niin lähdin kävellen takaisin majapaikkaan.

Jaksoin olla sosiaalinen koko viikonlopun. Sunnuntaina olikin sitten sosiaalisuuskrapula, joka taisi jatkua pitkälle seuraavaankin viikkoon.

Eräs hiustyyleihin erikoistunut serkku joutui töihin ja teki illan aikana aika monet letit. Kuvassa ei edes kaikki.

Olin suunnitellut jotain oikein sievää asua, mutta sitten iski ankeus ja menin mukavammalla tyylillä. Hatunkin otin, koska säätiedotus lupasi paistetta. Takin otin, koska en luota lupauksiin. Sateenvarjonkin olisi voinut.

Tämän kuvan otin yhden serkun kuvakansiosta. Ihan onnistunut otos, ei edes suu juuri täynnä kaakkua.

Voit myös ihailla sarjakuvamuotoon tiivistettyä juhlaselostusta täältä. Bongasin piirrosversion itsestäni. Tosin piirrosversio oli fiksu ja toi sateenvarjon.