Jotkut pitkään blogiani lukeneet saattavat muistaa Sigridin, en kylläkään ole varma, mitä edes olen siitä kertonut. Sigrid oli hahmo, jonka kehittelin kerran teininä noin kymmenen vuotta sitten, just for the lolz, sen oli tarkoitus olla vain hahmo, itse asiassa inspiroitunut Bleeding Edge Goths -nukeista, joita katselin joskus netissä. Kirjoitin siitä silloiseen muistivihkooni, piirsin jotain suuntaa antavaa kuvaa, annoin nimen ja persoonallisuuden. Tuo vihko on yhä tallessa minulla täällä, kuten ne kaikki, yläasteajoilta asti. Muistan mikä vihko niistä se oli ja minkä näköinen. Löydän tuon sivun Sigridistä helposti.
Niin näköjään löysin. Tämä oli erilainen kuin muistinkaan, Sigrid on hahmona muuttunut kovasti noista ajoista. Näköjään tämä on kirjoitettu kesällä 2008. Näköjään olin suunnitellut sille kaaokseen liittyvää tatuointia useita vuosia ennen kuin päädyin ottamaan sellaisen itselleni, hah! Näköjään olen myös kirjoittanut Sigridin päiväkirjaa muutaman sivun, saadakseni kuvan siitä, millainen hän olisi persoonana. Teksti on naurettavaa, tietysti. Tarkoitukseni oli tehdä Sigridin elämä täyteen kärsimystä, kaipa se oli jokin tapa käsitellä omaa teiniangstiani. Elämä ei tuntunut niin kamalalta ja tylsältä, kun Sigridin elämässä oli niin paljon kaikkea hirveää draamaa. Mutta olin 17-vuotias, enkä mikään lahjakas kirjoittaja.
Jossain vaiheessa Sigridin ajattelu tavallaan, hmm, meni jonkin rajan yli. Se muuttui mielessäni todellisemmaksi, läheisemmäksi, siitä tuli osa minua. Annoin sille täydellisen ulkonäön, täydellisen älyn ja täydellisen kylmyyden. Sigrid muuttui rohkeaksi, kovaksi, romanttisella tavalla kärsiväksi. Mielestäni olin itse heikko, joten Sigridin täytyi olla vahvempi kuin kukaan tai mikään. Olin pyöritellyt kai ihmissusijuttuja päässäni jo Sigridin alusta asti, mutta viimeistään tässä vaiheessa päätin, että se on ihmissusi, kuolematon, vahva, sillä on täydellinen fysiikka, ylimaalliset aistit. Piirtelin koulussa Sigridin kuvia, punainen tukka, vihreät silmät. Itkin huutoitkua ja muistin, miten Sigrid kantaisi tämänkin tuskan arvokkaasti. Tärisin paniikkikohtauksessa ja mietin, kuinka Sigrid vain tuijottaisi kylmän romanttisesti ikkunasta pimeyteen liikahtamatta tuntikausia. Nämä ajatukset kerta kaikkiaan auttoivat. Ja sitten kerran Sigrid sanoi minulle "ilman sitä ei voi olla suuri", juuri kun sitä tarvitsin. Sigrid oli siskoni, äitini, suojelusenkelini, rakastajattareni, alter egoni.
Myöhemmin kiinnostuin BJD-nukeista ja päätin hankkia Sigridille täydellisen kuoren, jonkin suuripovisen, kalliin, upean kuoren. Saisin toteuttaa tuon hahmon tärkeyttä hankkimalla sille kauniita vaatteita ja tekemällä kuvatarinoita. Annoin sille uuden tarinan. Uuden käänteen. Toivon kipinän. Mutta en koskaan ostanut tuota nukkea, eihän minulla olisi ollut rahaakaan, ja pidin muutenkin monen vuoden tauon BJD-nukeista. Tarinan ajattelu kuitenkin piti minut valveilla monet yöt, itkin ja nauroin yksikseni, haaveilin, kävin läpi ylipitkiä dialogeja ja dramaattisia kohtauksia. Suunnittelin lavastusta, kuvakulmia. Suunnittelin Sigridin pelastusta tuolta täydelliseltä tuskalta.
Tarina hiipui sisältäni pikku hiljaa, nukkesuunnitelmat jäivät, apatia vei voiton. Sigrid on ollut taka-alalla nyt monta vuotta, piirtelen sitä silloin tällöin, katselen pieniä siihen liittyviä tavaroita, joita minulla on laatikoissa jossain.
On vaikea kuvailla hämmennystäni, kun joitakin viikkoja sitten istuin suihkun lattialla epätoivoisen pelon vallassa, ja Sigrid nousi sisältäni pitkästä aikaa auttamaan minua. Ymmärrys loksahti paikalleen täysin uudella tavalla. Se toinen minä, se joka on kylmä ja pärjää aina, se on saanut Sigridin itseensä, ja Sigrid on asettunut pysyvästi asumaan minuun. Kun elämä käy liialliseksi, Sigrid nousee esiin ja suojelee minua. Kun minun tarvitsee pärjätä tai puolustautua, olla kyyninen ja tunteeton, silloin minä käperryn piiloon ja friikahdan, ja Sigrid nousee ja hoitaa hommat. Siksi minä pärjään aina. Olen lapsellisen naiivi, herkkä, ja jäädyn vaikeissa tilanteissa. Sigrid ei koskaan jäädy.
Joten kun minä ihastuin Jokipoikaan, ja koin pitkästä aikaa suuria tunteita, ja minua pelotti, Sigrid halusi nousta suojelemaan minua. Se yritti tehdä minut kylmäksi taas, koska se on helppoa ja turvallista, ihan niinkuin ennenkin, vain me kaksi täällä kuoressa turvassa pettymyksiltä. Tällä kertaa olinkin tietoinen siitä, mitä on tapahtumassa, ja työnsin varovasti Sigridin takaisin. Ei kiitos, jospa minä nyt pärjäisin ihan itse. Sigrid on se, joka ei osaa rakastaa, enkä minä. Sigrid on se, joka nostaa ihmissuden sisälläni, paljastaa hampaani, vihaa ja puree. Minun oma vihani on aivan erilaista, kuumaa ja leiskuvaa, kun se toinen on kylmää ja mustaa. En koe sitä toista enää nykyään. Sigrid on se, joka ei halua Jokipoikaa lähelleen, eikä hyväksy tunteita (paitsi vihan), koska tunteet tekevät haavoittuvaiseksi. Sigrid on ollut suuri apu kaikkina näinä vuosina, ja on varmaan vastaisuudessakin, kun tulee vaikea tilanne. Mutta juuri nyt se vaikeuttaa elämääni. En halua olla kylmä ja kyyninen, en halua suojella itseäni. Haluan avautua täysin ja paljastaa kaikkein haavoittuvaisimman sisimpäni, haluan luottaa. Haluan osata rakastaa.
Mutta tämä oivallus on jo piste minulle. Sigridin kortit ovat nyt esillä. Nyt osaan erottaa todellisen itseni siitä, jonka vähän niinkuin huomaamattani kehittelin itselleni suojakuoreksi. Ja entä sitten, jos käykin huonosti, sisimmän paljastaminen ei kannattanutkaan, haavoitun? Silloin Sigrid varmaan kylmettää minut taas, ja minulla on paljon uutta ymmärrystä itsestäni. Jos niin käy, olen silti oppinut taas paljon. Voin taas rauhassa keräillä rohkeutta. Jos huonosti käy.
Koneellani ei näköjään enää olekaan paljonkaan Sigridistä muistuttavia kuvia. Luulin, että niitä olisi enemmän. Enkä löytänyt tähän hätään yhtään piirrostanikaan, tarvitsisin kuvia punatukkaisista tytöistä. Sigridillä on punaiset hiukset.
