Pläts

Jokasyksyinen unettomuuskausi ei olekaan vielä iskenyt päälle. Aina on toki toivoa, ettei se tulisikaan tänä vuonna. Kävin kumminkin eilen lääkärillä, kun se aika nyt kerran oli varattu, ja eihän sitä ikinä voi tietää. Sain reseptin nukahtamislääkkeisiin, joita voi sitten hakea apteekista jos alkaa siltä tuntua, ja sellaisesta voi ottaa puolikkaan tai neljäsosan, koska olen niin herkkä lääkkeille. Lääkäri oli taas sellainen, jolla en ollut ennen käynyt. Vähän vähemmän vanha ja parraton setämies. Kokemukseni mukaan ne oikein vanhat ja partaiset psykiatrilääkärisedät ovat pahimpia, kaikentietäjiä ja ammattiinsa kyllästyneitä. Eilisellä ajalla oli mukana myös molemmat hoitajani, ne jotka käyvät täällä kotona viikoittain, ja sitten keskusteltiin myös lyhyesti siitä, mitä tahtoisin tulevaisuudessa. Olenko mielestäni täysin työkyvytön, ja pitäisikö ensi kesänä kuntoutustuen jälleen päättyessä hakea uutta kuntoutustukea, vai kenties lopullista eläkettä. Maaliskuussa olisi sitten uusi lääkäriaika. Siihen mennessä minun pitäisi kai päättää, tietää mille tielle lähtisin. Tiedän jo, etten varmaankaan koskaan pysty tavallisiin 5päivää8tuntia-töihin, ja jopa 5päivää6tuntia-koulut ja -kuntoutuskurssit ovat olleet liian rankkoja. Kysymys kuuluukin, että mitäs sitten keksitään? Olen mielestäni nuohonnut läpi jo oikeastaan kaiken, mitä Rovaniemellä on tarjottavanaan minunlaisilleni. Kurssit, kuntoutukset, työpajat, nuortenryhmät. Olin vuosikausia Romotkella silloin kun se oli vielä Romotke, ja sitten Edurolla kun se vaihtui Eduroksi, työntekijät ja rakennus ja nimi vaihtuivat, mutta minä olin aina samassa jamassa. Kuinka he siellä olisivat voineet nähdä?

Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sanon sen uudestaan: Jos olisi joku kaupungin työntekijä, joka olisi nähnyt minun elämääni säännöllisin väliajoin vaikkapa vuodesta 2005 asti, kun ensimmäistä kertaa aloin käydä keskusteluavussa, voisi edes jollain olla jotain käsitystä tästä koko vyyhdestä. Mutta ei tietenkään.

Tuo terapeutti jolla kävin 14-vuotiaana jäi eläkkeelle jo aaaaikoja sitten. Omahoitajani sairaalassa jäi myöskin eläkkeelle, sitten kun menin sinne uudestaan minulla olikin joku nuori, ja osastolla oli eri lääkärikin, onneksi. Lääkärit ja psykologit ja hoitajat ovat vaihtuneet niin moneen otteeseen. En ole koskaan nähnyt samaa lääkäriäkään yli kahta vuotta putkeen, useimpia vain kerran tai kaksi. Nuorisopsykiatrian poliklinikka ja kaksi partaista vanhaa pulleaa psykiatriukkelia, mielikuvissani ne näyttävät tismalleen samalta, mutta muistan että ne olivat kaksi eri henkilöä. Terveyskeskuksessa oli joskus sellainen käytävä jossa istuin odottelemassa milloin mitäkin psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta tuo käytävä on nykyään eri käytössä. Nuorisopsykiatrian poliklinikalle en enää päässyt sen jälkeen kun täytin 23. Sielläkin oli useita eri hoitajia aina, kuka milloinkin äitiyslomalla tai muuttanut muualle. Toimintaterapeuttini katosi kuin maan nielemänä, istuin kerran 45 min odottamassa sitä, kun aika oli sovittu. Lopulta kysyin joltain kanslistilta, eikä siellä enää ollut sellaista toimintaterapeuttia. Liekö saanut potkut. Pirteän iloiset kuntoutusohjaajat, tekemässä vain työtään, uutta syrjäytynyttä nuorta sisään ja vanhaa ulos. Minkäs sille voi.

Näin eilen lääkäriä odotellessani erään naisen, joka oli ennen töissä paikassa, jota ei ole enää olemassa. Kävin hänellä ainakin vuoden juttelemassa, täytettiin yhdessä aina kelan papereita ja hän kyseli ja soitteli puolestani milloin minnekin virastoon, täytimme yhdessä myös neuropsykologista kyselylomaketta varmaan monenmonta kuukautta, koska se oli niin paksu nivaska, ja juttumme aina rönsyilivät. Hän oli kaikista näistä ihmisistä lempparini tähän mennessä. Sain häneltä kortin ja omituisen pienen nallen, kun tiemme erosivat. Hän on nyt töissä tuossa paikassa, taas uusi rakennus minulle, kaupungin mielenterveystoimisto muutti entiseen kemijoki oy:n rakennukseen. Toivon kaikessa hiljaisuudessa, että tieni vielä kohtaa tuon naisen kanssa.

Hänen ansiostaan minulle tehtiin ADD-tutkimukset 2010. Niistä ei tietenkään selvinnyt mitään. Sainkin asperger-diagnoosin vasta 2015, taas eri paikka ja eri ohjaajat ja eri lääkäri. Siinä välissä olin ehtinyt jo käydä monet kerrat pohjalla ja harkita itsemurhaa ja syödä lääkkeitä ja unohtaa neuropsykologian olemassaolon. Sain myös kuulla huhuja, että lääkäri olisi ehkä harkinnut asperger-tutkimuksia jo 2012, mutta koska seurustelin tuolloin, ja assithan eivät luonnollisestikaan kykene seurustelemaan pyhpahpöh, niin koko epäily lakaistiin maton alle kertomatta minulle mitään. Sairaalassakin oli toimintaterapeutti, hänellä oli iso hymy ja ronski ote. Silloin olin pieni ja syömätön ja arka, kanniskelin pupua mukana eri kerrosten välillä ja ihmettelin toimintaterapiahuoneen jumppamaton kimmoisuutta. Toimintaterapeutti katsoi minua ja sanoi, että minulla on autismityyppistä käyttäytymistä. Toimintaterapeutti oli reipas ja vaalea, muttei pelottava, ja hän oli ainoa rehellinen ja ajan tasalla oleva ihminen koko sairaalassa, hän tiesi kokemuksesta. Hän piirsi minua paperille ja hieroi hartioitani lujasti. Hänestä oli ihastuttavaa, että pidin erityisen paljon sudenkorennoista.

Ainahan uudet lääkärit tilaavat vanhoja tietojani sairaalasta ja kuntoutuspaikoista. Ja Limingasta, olinhan minä sielläkin vuoden, taas jollain sairaanhoitajalla, ärsyttävä täti joka ei ymmärtänyt yhtään mitään. Katsovat papereista, mitä lääkkeitä olen syönyt, ja mitä diagnooseja milloinkin saanut. Papereissa voi lukea se kuuluisa lause "maannut ja uikuttanut lattialla", minkä akuuttityöryhmän tyyppi kirjoitti, kun ne kävivät luonani kylässä kerran 2012 tai niillä main. Lääkäri voi tehdä päätelmiä niistä. Mutta kukaan niistä kymmenistä ihmisistä, jotka ovat tehneet työtään, ei ole nähnyt minua yöllä yksin kotona. Kukaan niistä ei ole nähnyt sitä suurta muutosta, mikä vuosien varrella on tapahtunut, vaikka kenties virallisesti tilanteeni onkin melko lailla yhä sama. Kukaan niistä ei kuullut, en kertonut, pidin harhat itselläni shh, siitäpäs saivat hihihi. Kukaan niistä ei tiedä, ei ollut läsnä, ei voi ymmärtää mitä sivuvaikutuksia joka ikinen lääke on aiheuttanut. Ne tekevät työtään, ja se on riittämiin. Keltään ei voi vaatia enempää, kuin parhaansa. Ennen olin ehkä vihainen, mutta en enää. Systeemi on vain systeemi. Kukaan niistä ei loppujen lopuksi ollut ilkeä (tai ehkä pari olikin) eikä tehnyt suurta vahinkoa, joten kiitos heille siitä. Minulla on käynyt tuuri, toisin kuin monilla muilla kaltaisillani.

(Äiti sen sijaan on istunut vieressä yöllä, itkenyt suljetun oven takana, silitellyt selkääni, soitellut puolestani, seurannut, vahtinut, avuttomana, mutta myös katsonut vierestä sitä hidasta syvällä tapahtuvaa muutosta. Ja minä olen ollut niin kovin armoton, minulle ei ole mikään riittänyt. Mutta en halua sittenkään miettiä sitä nyt.)

Jos Rovaniemen resurssit on käytetty, mitä keksittäisiin vielä? Jonkinlainen hyvin hämärä unenomainen kuva minusta oppisopimuskoulutuksen kaltaisessa paikassa pyörii mielessä. Kuka opettaisi minua tekemään käsilläni niitä kaikkia juttuja, mitä tahtoisin oppia? Ja vain muutamana päivänä viikossa, muutaman tunnin kerrallaan? Onko tämä liian utopistinen idea?




Näköjään minulla on nyt tapana yhdistää hölöpölöpostaukset ja asupostaukset yhteen. Kaikille jotain, tirsk.