Minusta on kuvia kahdelta päivältä, nämä ensimmäiset sain jo kesäkuussa, nämä otettiin WGT:n kolmantena päivänä, eli sunnuntaina. Silloin oli musta asu, tyllihame, korsettityyppinen vyötäröasuste josta lähtee pitkä häntä, huntu, ja lepakonsiivet nilkoissa.
Otin myös kuvia Salista, tässä yksi.
Seuraavat kuvat Sal lähetti eilen ja tänään. Nämä otettiin ensimmäisenä päivänä, perjantaina. Väsyimme Viktoriaanisen Piknikin väenpaljouteen ja etsimme itsellemme rauhallisen kuvauspaikan.
Onko teillä koskaan tullut sellaista omituista reaktiota, että kun olet tilanteessa jossa aistit ylikuormittuvat, kaikki on aivan liian äänekästä ja välkkyviä valoja ja paljon ihmisiä ympärillä ja musiikki pauhaa niin että vatsassa tärisee, ja kaiken järjen mukaan pitäisi tulla ihan kauhean huono olo, niin sitten iskeekin päälle sellainen omituinen iloinen hysteria? Sellainen, että jaksat tanssia ja heilua tuntikausia, nauraa hohotat ihan luonnottomalla tavalla eikä kukaan onneksi kuule sitä musiikin yli, tuijotat valoja ja ihmisiä ihan mistään mitään ymmärtämättä silmät ristissä, ja olo on niinkuin unessa, jossain meltdownin tuolla puolen, hikisenä ja kikattavana ja puuskuttavana, ja niin helvetin onnellisena.
Tästä syystä tykkään nykyään livemusiikista. Ennen en koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa voisi olla festareissa. Kaikki kuitenkin vain ryyppäävät, musiikki on livenä paskan kuuloista ja liian kovalla, sanoista ei saa selvää, ihmismassa tönii ja kaikki on kurjaa, kun aina sataakin. Tämä oli minun kokemukseni suomalaista festareista. Mutta haaveilin Wave Gotik Treffenistä sen kymmenen vuotta, ja kun vihdoin 2016 pääsin käymään, minulle vihdoin valkeni, mikä siinä juuri minulle voi olla kokemisen arvoista. Samana kesänä lähdin myös ensimmäistä kertaa Lumous Gothic Festivaliin Tampereelle, ja totesin, että tämäkin on varsin kivaa. Yhteistä näille tapahtumille on se, että keikat ovat sisätiloissa, musiikki on minun tyylistäni, ihmiset ovat hyväkäytöksisiä ja mielenkiintoisia, ja kiinnostavia oheistapahtumiakin löytyy.
Ensimmäisessä WGT:ssäni koin sitten ensimmäistä kertaa tuon alussa kuvailemani överin. Ja niin tosiaan kyllä, selvinpäin. En harrasta alkoholia tai muitakaan myrkkyjä, paitsi sokeria, ja pääsen kyllä juhlatunnelmaan ja hassuun mielentilaan ihan omin avuinkin.
Velipoika kysyi taannoin, eikö tämän vuoden WGT sitten ollut yhtä kiva, kun en ole hehkuttanut sitä yhtä lailla. Mietiskelin asiaa. Blogitaukoakin on vähän ollut, en ole kirjoittanut reissusta. Enkä kai sitten kertonutkaan siitä niin paljon kaikille. Mutta ei se ollut meh! Viime vuonnakin oli kylmää ja tihuutteli, tänä vuonna vain satoi enemmän, mutta oli lämpimämpää. Ukkonen ja kaatosade veivät yhden festaripäivän meiltä melkein kokonaan. Majailimme Salin kanssa hänen tuttujensa luona, tällä kertaa siis en ollut yksinäisessä hostellihuoneessa. Se taisikin olla suurin ero viimevuotiseen. En päässyt vetäytymään minnekään yksin lepäämään. Siinä se ainoa ongelma taisi olla. Muuten kaikki meni oikein hyvin, näin upeita bändejä, ja kauniita ihmisiä. Ehkä emme jaksaneet Salin kanssa olla yhtä sosiaalisia kuin viime vuonna. Ei tullut istuskeltua ulkona Agralla jutskailemassa tuntemattomien kanssa, koska satoi.
Mutta aloitetaanpa alusta. Torstai, WGT:tä edeltävä päivä oli kuuma ja aurinkoinen, kävimme vaihtamassa liput rannekkeisiin ja kävimme jossain randomissa ostoskeskuksessa oikein kaukana keskustasta jostain kumman syystä, jota emme jälkeenpäin itsekään enää tienneet.
Kuvassa tekemäni rannekorutkin, tein yhden myös Salille.
Perjantaina alkoi kaikkien goottien juhla. Tänä vuonna halusin ehdottomasti Viktoriaaniselle Piknikille, koska se jäi viime vuonna välistä.
Piknik on kaikille avoin, eli sinne saa tulla kuka tahansa, vaikkei festarilippua olisikaan. Näistä kuvista ei mitenkään välity se helvetinmoinen väentungos, vaikka puisto olikin aika suuri ja avara. Suurin osa ihmisistä oli tavallisen näköisiä, he olivat vain tulleet katselemaan hienosti pukeutunutta väkeä, ja kuvaamaan. Kuvaajia siellä oli ihan älytön määrä. En mielestäni ollut pukeutunut kovinkaan erikoisesti, mutta minustakin otettiin aika paljon kuvia. Väsyimme melko pian väenpaljouteen. Menimme syrjemmälle niitylle ottamaan muutamia kuvia, mutta Sal ei ole lähettänyt minulle niitä. Uskon, että hän unohti, joten taidanpa lähettää viestin muistutukseksi. Julkaisen niitä sitten vaikka erikseen.
Minulla ei nyt sitten ole tuosta ensimmäisen päivän asusta kuvaa, vain pari selfietä. Ostin maata laahaavan valkoisen pitsiviitan huuto.netistä ihan tätä varten, ja olihan se aika cool. Tilasin glitteröivän resiinisen kuunkin Talking to Myself Jewelrystä, jotta saan liimata sen naamaan.
Teimme kaikkina festaripäivinä niin, että kävimme iltapäivästä siellä majapaikassa lepäämässä muutaman tunnin, vaihtamassa mukavammat vaatteet ja korjaamassa meikkiä, ja sitten lähdimme illaksi keikoille ja/tai bileisiin. Se oli hyvä taktiikka. Perjantain ilta-asu on tässä. Otin vain viitan pois, kiskoin hameen vyötäröltä lantiolle ja heitin päälle t-paidan. Päässäkin oleva kuu on Talking to Myself Jewelryltä, Milla lähetti minulle kaksi erikokoista kuuta vaikka tilasin vain yhden <3 joten liimasin suurempaan hiusklipsin.
Perjantai-iltana esiintyi ruotsalainen Kite, joka minun oli ehdottomasti nähtävä. Päätimme sitä ennen käydä Agralla, koska siellä on käytävä joka päivä. Emme vain muistaneet, että sinne on niin pitkä ratikkamatka, että ehdimme vain pyörähtää nopeasti myyntisalissa, kun piti jo suunnistaa keikkapaikkaa - Stadtbad - kohti. Itse asiassa olin suunnitellut näkeväni myös In Gowan Ringin joka esiintyi Schauespielhausilla, mutta se meni siinä kruisaillessa sitten sivu suun, huppista.
Sal kumminkin osti haaveilemansa silinterin, ja voi veljet kun se olikin tyylikäs hänen päässään.
Kiten keikka oli ehkä lempparini koko tällä reissulla. Valoshow oli hyvin suunniteltu, tunnelma oli ihan erityinen ja vaikea kuvailla sanoin. Laulaja on ihan tajuttoman hyvä ja erikoisen kuuloinen, vaikka musiikin yli ihmisääntä olikin vähän hankala kuulla. Tanssin niin ihmeellisessä mielentilassa, etten oikeastaan muista koko keikasta mitään. Ostin ennen keikkaa patchin ja sain ilmaisen kortin, ja muistan hämärästi hyppineeni ja räpytelleeni innosta myyntipöydän luona, kai siksi kun olin niin odotuksesta täpinöissäni. Keikan jälkeen patchit olivatkin loppu, eli hyvä kun tuli ostettua etukäteen.
En ole vielä ommellut sitä nahkatakkiini tosin.
Muistutus siitä, mikä bändi olikaan kyseessä, jos ette satu muistamaan aikaisempia hehkutuksiani:
Tämä on edelleen yksi ihan ihan lempikappaleistani missään koskaan.
Sitten kruisailtiin vielä yön pimeydessä takaisin Agralle, koska Sal halusi nähdä Amanda Palmerin, joka esiintyi yhdessä muutaman muun tyypin kanssa. Ohjelmassa lukee Amanda Palmer & Edward Ka-Spel. Heillä oli teknisiä ongelmia syntikan kanssa, joten he lauloivat vähän aikaa ilman sitä, mutta kuin ihmeen kaupalla joku jostain toisesta bändistä lainasi heille syntikan, ja keikka sai jatkua tavalliseen tapaan. Ja kyllähän Amandalla on aivan käsittämätön ääni, huhhuh kun se tuntui kropassa. Yö oli jo aika pitkällä, joten minulla tuli suurin osa keikasta istuttua lattialla, mutta eipä minun hirveästi tarvinnutkaan nähdä, kun kyse oli selvästi enemmän äänestä kuin visuaalisesta showsta. Musiikki oli sellaista eteeristä ja rauhallista, ja kovin kaunista, siihen pystyi eläytymään myös istualleen. Onneksi käytiin sielläkin.
Tästä on näköjään tulossa pitkä postaus, noh, eteenpäin!
En oikein tiedä, miten kertoa siitä, mitä tapahtui ratikassa sinä yönä matkalla nukkumaan. Tämä kuulostaa niin huuhaalta, en tahtoisi edes kertoa. Mutta minun täytyy. Siellä oli joku tyyppi. Minusta tuntuu omituiselta vieläkin, kun muistelen tuota juttua. Kun katsoin häntä silmiin, sisälläni levisi lämpö, ja tuli vahva tunnistamisen tunne. Olin aivan varma, että se oli joku, jonka olen tuntenut jossain edellisessä elämässä, tai jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuukin siltä, että hän oli osa minua joskus. Meissä on jotkut pienet palat samaa sielua, mutta olemme myös suurelta osin eri, tai jotenkin niin selittäisin sen? En uskaltanut mennä juttelemaan, miten tuollaisesta asiasta edes aloittaa keskustelun? Tyyppi näytti saksalaiselta, joten ei ole myöskään mitään takeita siitä, olisiko hän osannut englantia. Pohdiskelin, huomasiko hän saman, tunsiko hänkin jotain omituista minut nähdessään. Sitten huomasin, että tuon puolituntisen ratikkamatkan aikana vilkuilimme toisiamme kovin uteliaina, ja minua alkoi naurattaa. En sanonut Salille mitään, Sal istui selin tyyppiin nähden. Myhäilin itsekseni ja pohdin kuumeisesti, mitä tässä tilanteessa voi tehdä. Mutta en sitten tehnyt mitään. Lähetin hänelle telepaattisesti lämpöä ja rakkautta, jotain jäänteitä siitä, mitä jossain elämässä on ollut. Se tuntui oikein todelta, täydeltä, erityiseltä. Se teki minut hetkeksi ihan täydeksi, maljani valui yli kaikkea sitä. Enkä osaa selittää sitä mitenkään tyydyttävästi. Mutta nousin pois ratikasta, lähetin tyypille vielä yhden lämmönsäteen, ja jatkoin nykyistä elämääni niin kuin ennenkin.
Huhhuh, nyt on vaikea miettiä taas tämän maailman ja tämän päivän asioita.
Lauantaina minulla oli päällä itse tekemäni shoulder piece, josta olen edelleen niiiin ylpeä! Koska en tosiaan ole harrastanut ompelua ja asusteiden tekoa juurikaan. Mutta tuonkaan päivän asusta ei ole kuvaa, koska juuri silloin iski se ukkonen ja kaatosade, ja kiiruhdimme sitten majapaikkaan juomaan teetä ja leikkimään haisunäädän kanssa. Se yöpyminen meni silläviisiin, että olimme ensin pari yötä Vivin luona, sitten koska siellä ei voinut olla la-su, olimme pari yötä Sabrinan luona, siellä oli koira, kolme kissaa, fretti ja skunkki. Ja sitten olimme vielä pari yötä taas Vivillä. Eli tuli roudailtua matkalaukkuja ympäri kaupunkia. Mutta oli tosi hienoa nähdä ihkaelävä lemmikkihaisunäätä, harvinaisempi tapaus! Se ei haissut, fretillä leijaili enemmänkin se ominaishajunsa asunnon ilmassa.
Minulla on taaskin vain pari selfietä tuon päivän asusta, ja kyllä se olka-asia kai vähän sentään näkyy. Olisin kyllä halunnut kunnon kuvia sen kanssa. Taidan yksinkertaisesti ottaa sen mukaan ensi vuonnakin, koska suunnittelen taas valkeita asuja. Valkoinen vain tuntuu niin omalta.
Yhyy kännykän etukameran laatukuvat.
Illalla sateen hieman hellitettyä ehdimme taas seikkailla Agralla.
Sinäkin iltana olisi ollut useita mielenkiintoisia keikkoja, mutta Agralla oli VNV Nation, joka on ihan mahtava bändi myöskin, ja oli helppoa jäädä sinne, joten jäimme sinne. Halli oli keikan aikana aivan älyttömän täyteen tupattu. Siellä minulle tuli sellainen tunne, että ei hemmetti juuri nythän minulla pitäis olla meltdown ja paniikkikohtaus ja tämä tilannehan olisi normaalisti minulle silkkaa helvettiä. Mahduin hädin tuskin tanssimaan ihmismassassa, hikiset kehot läiskähtelivät toisiaan vasten ja valtava halli oli kuuma kuin sauna. Vaikkei olisi tanssinutkaan, se hien kosteus ja ihmispaljouden kuumuus olisi vienyt hengen. Jos siis olisin ollut normaali minäni sillä hetkellä. Mutta enpäs ollut! Sen sijaan tanssin ja heiluin koko keikan ajan vaikka lihakset huusivat hoosiannaa, katselin onnellisia hikisiä ihmisiä, kaikkien omintakeista tanssityyliä, hädin tuskin näin lavalle asti päämeren seasta, korvatulpista huolimatta musiikki pauhasi sisälläni hirmumyrskyn lailla, ja minä vain kikatin ja kikatin. Ja tanssin. Onneksi olin vaihtanut hienommat vaatteet pois tanssivaatteisiin, koska ne olivat pian litimärät hiestä. En ehtinyt edes hakea vettä, ennen kuin vasta ihan keikan lopussa. Vesihän festarialueella oli kalliimpaa kuin kalja, ja omia ei saanut tuoda, mutta ihmiskeho ei selviä ilman, joten ostettava oli.
Keikan viimeisen kappaleen aikana livahdimme Salin kanssa ulos, ennakoimme ihmismassan liikkeitä ja pääsimme ennen pahinta ryntäystä. Hyytävän kylmä sade tuntui sellaisen session jälkeen ihanalta iholla. Hassu onnellisuushumala jatkui vielä ratikassa ja majapaikkan päästyäkin, ja vasta sitten iski väsy.
Sunnuntaina päätimme päästä vihdoin sisälle Pakanakylään. Olimme katselleet sitä sadan metrin jonoa molempina edellisinä päivinä, ja kääntyneet takaisin. Pakanakylään sai ostaa lippuja myös festareille osallistumattomat, joten sielläkin tungeksi niitä "normeja", ei-gootteja. Sal oli rohkeampi ja röyhkeämpi kuin minä, ja onnistui venkoilemaan meidät heti jonon keskivaiheille hännänhuipun sijasta. Minua etuilu hirvitti tavattomasti, hih.
Viime vuonna tuo pakanakylä meni meillä jotenkin ohi. Hengailimme siellä kyllä, mutta emme tajunneet kuinka suuri se alue oli, siellä oli peräti kaksi eri lavaakin, ja hirveä määrä kojuja. Jotenkin meiltä jäi huomaamatta, että se alue jatkui myös toiseen suuntaan. Tänä vuonna kiertelimme siellä ahkerasti sunnuntaina ja maanantaina, paikkaamassa viime vuoden vajetta. Sateen takia ruohikkoalue oli muuttunut kokonaan mutavelliksi, mutta kaipa se oli autenttista keskiaikatunnelmaa se!
Tuolta päivältäkin on tietysti selfieitä.
Mutta myös oikeita Salin ottamia asukuvia! Taidan pistää nekin erilliseen postaukseen, koska ne ansaitsevat oman valokeilansa. Laitoin vaihteeksi päälle mustaa, ja olo oli sievä, mutta siinä samassa päätin, että tästä lähin kaikki wgt-asuni ovat kyllä valkoisia. Jokin siinä vain on niin maagista, kun valkoisena valopilkkuna seilaa mustassa goottimeressä.
Sinäkin iltana olisi ollut useita keikkoja, joiden näkemisestä haaveilin, mutta ehdin vain yhdelle. Lähdin yksin etsimään sellaista paikkaa kuin Volkspalast. Salia ei synkempi metalli niinkään kiinnosta, hän oli väsynyt, ja päätti lähteä majapaikalle tekemään läppärillä jotain koulujuttuja. Minä olin kumminkin päättänyt, että Alcest on ehdottomasti nähtävä, joten seikkailuun!
Tuon keikan aikana tapahtui toinen merkityksellinen tapaaminen. Näin naisen, joka muistutti Jumalatarta. Hän oli ehkä nelikymppinen, mutta iätön. Hänen punainen tukkansa ylsi polvitaipeisiin asti, ja hänellä oli suuri piikikäs kruunu päässään, ja harteilla höyhenistä tehdyt epauletit. Hänellä oli vartalonmyötäinen mekko, jossa oli alla vaalea kangas, ja päällä mustaa pitsiä, ja hänellä oli pitkät hansikkaat. Hän näytti täydellisen tietoiselta kaikesta ympärillään, hän hymyili vienosti, liikkui keveästi kuin aineeton olento, katsoi minua silmiin ja hymyili rakastavaa hymyä huomatessaan tuijotukseni. Rakastuin häneen pakahduttavasti. Hän säteili jotain ylimaallista valoa. Hän odotti kärsivällisesti, kun hänen ystävänsä istui portailla meikkaamassa, ja auttoi tätä pääkoristeen kanssa. En olisi ikimaailmassa uskaltanut kysyä, saanko ottaa hänestä kuvan. Tuntui epäkohteliaalta edes hengittää hänen läsnäollessaan. Tuntui siltä, kuin olisin juuri tullut uskoon, muttei kuitenkaan. Hän oli osa jotain suurta. Näin pienen pilkahduksen sitä, mitä se suuri voisi olla. Hän lähti keikan keskivaiheilla, enkä nähnyt häntä enää.
Tämänkin muisteleminen saa pään ihan pyörälle. Mitä siellä oikein tapahtui?
Alcest joka tapauksessa oli mahtava. Keikkapaikka oli sellainen niinkuin pieni fancy teatteri, istuin portailla ja näin silti hyvin lavalle. Sain eläytyä silmät kiinni ilman pelkoa kompastelusta. Näin, että moni muukin vain fiilisteli silmät kiinni, ja tunnelma siellä oli taas hyvin erikoinen ja omanlaisena, erilainen kuin muilla keikoilla. Olin hyvin tyytyväinen, että uskalsin lähteä etsimään tuota paikkaa, vaikka se olikin vähän syrjässä. Sieltä olikin vaikea päästä pois, odottelin ratikkaa muistaakseni sen 45 minuuttia, ja vaihdoin vielä keskustassa toiseen, että pääsin nukkumaan.
Noniin, voiton puolella ollaan, vielä maanantai. Postauksen loppu häämöttää!
Maanantaina varten olin pakannut vain simppelin mekon. Laitoin päähän myös pakanakylästä ostamani otsakoristeen. Sinä päivänä vaihdoimme taas yöpaikkaa Sabrinan luota Vivin luo.
Ostimme ja mussutimme karkkia, harhailimme Agralla ja Pakanakylässä, ilmassa oli surullista lopun tuntua. Ihmiset kanniskelivat leirintäalueelta pois tavaroitaan ja halailivat hyvästeiksi.
Joku ihan oikea valokuvaaja otti meistä kuvia, ja antoi käyntikorttinsa, joten löysin ne fb:stä helposti.
Kuvat ottanut siis Ralf Dettler.
Illan jo hämärtyessä päätin yhtäkkiä, että nyt minun on pakko ostaa se hame jota olin edellisenä päivänä sovittanut ja ihastellut eräällä kojulla Pakanakylässä. Kiiruhdimme sinne kauheaa vauhtia, ennen kuin kojut menisivät kiinni, onneksi enää ei ollut yhtään jonoa. Kojun pitäjää ei näkynyt missään, mutta hän ilmestyi paikalle sitten, oli ollut istumassa nuotion ääressä seurustelemassa muiden kojunpitäjien kanssa. Sanoin, että he taitavat olla kaikki melko väsyneitä neljän päivän tauottoman rutistuksen jälkeen. Myyjätäti naureskeli, että on kyllä melko kaikkensa antanut olo, mutta hän menee vielä polttamaan parit jointit niin kyllä sitä sitten saa rentoutua. Hassu täti. Ostin hameen, ja olen niin mahdottoman tyytyväinen siihen! Ensi vuonna se on sitten Saksassa päälläni, lupasin myyjälle.
Illalla lähdimme vielä viimeiselle keikalle, paikka olikin minulle tuttu Felsenkeller, jossa kävin viime vuonna yksin katsomassa My Dying Briden. Sal halusi lähteä mukaan katsomaan Equilibriumia, kun luonnehdin, että kyseessä on kai jonkinlainen folk metal. Odotin innoissani näkeväni ihmisten eläytyvän musiikkiin, koska en ollut ennen ollut sellaisen oikein rempseän ja nopeatempoisen metallibändin keikalla, enkä tiennyt, miten ihmiset siellä käyttäytyisivät.
Olisi kai pitänyt osata odottaa mosh pittiä. Olimme siellä ylemmällä tasanteella, ja sieltä oli ihan hemmetin hauska katsoa, kuinka paidattomat pitkätukkaiset ukot ja akat huseerasivat mosh pitissä. Käkätin taas ääneen niin onnellisena, ja tanssin sellaista ihan omituista hyppelytanssia.
Tuosta keikasta ei ollut mitenkään mahdollista saada minkäänlaista tyydyttävää kuvaa, tunnelma oli niin hektinen. Otinkin sitten pikku pätkän videoa sellaisessa kohtaa, kun ei tarvinnut itse hyppelehtiä.
Voit ehkä kuvitella, millainen tunnelma tällaisesta musiikista voi kansan keskuuteen tulla. Se oli huisia. Olin jälleen hiestä märkä ja kaikkeni antanut, kun tuolta pääsin ulos. Istuimme ikkunalaudalla odottelemassa ratikkaa, ja Sal kysyi, eikö minua palele, kun en raaskinut laittaa neuletta saati takkia päälle, vaan raahasin molempia mukana. Ei palellut. Yritin selittää, miltä tuntuu mennä ulos pakkaseen talviyönä saunan jälkeen, mutta en oikein osannut englanniksi, kun en osaisi kai suomeksikaan. Ylipäänsä kyllä englanniksi kommunikointi sujui koko viikon aikana mainiosti, aloin jopa nähdä englanninkielisiä unia taas. Kesti oikein hetki ymmärtää, mitä kirjan sivuilla seisoo, kun yritin välillä lukea mukanani ollutta suomenkielistä kirjaa.
Ja siihen loppui se meininki. Seuraavana päivänä löhöttiin ja nukuttiin vain ja vasta sitä seuraavana lähdin takaisin Suomeen. Berliinin lentokenttä on jo näin kokeneelle maailmanmatkailijalle (lol en todellakaan ole) ihan helppo nakki, jospa kokeilisin ensi vuonna lentää Frankfurtiin, Sal kun asuu siellä. Sieltä voisi tulla yhtä matkaa Leipzigiin. Noh, tässä ehtii vielä suunnitella.
Kohta pitäisi tietysti jo varata majoitus ensi vuotta varten, olen hyvin kiitollinen Salin ystäville ilmaisesta majoituksesta toki (vein molemmille kauheat kasat Fazerin suklaata ja muuta hyvää kiitokseksi), mutta kaipaan ehkä sitä hotellihuoneen omaa rauhaa. Pitää tässä alkaa jo miettiä sellaisia käytännön juttuja. Toukokuu pärähtää silmille aina ihan äkkiäarvaamatta yhtäkkiä.
Tässä vielä pieni videonpätkä, hieman yleistunnelmaa Agralta ensin lauantaina, ja sitten maanantaina. Huomaa, että maanantaina on väsynyttä, vähemmän porukkaa, ja kaikilla rennommat vaatteet päällä.
