Taas

Jatkaakseni taas aiheesta "tämä on minun blogini ja minä kirjoitan mitä haluan", mietiskelin tänään, kelle voisin kertoa, mille taholle voisin jakaa. Päädyin siihen, että tämä on turvapaikkani, tässä se nyt on, vaikka siinä on puutteensa ja se onkin muuttunut pelottavaksi. The Void of Internet on ainoa tarpeeksi suuri paikka, jonne uskallan päästää pelot valloilleen, juoskaa siellä sitten saatana, rajattomassa äänettömässä tyhjyydessä.

En ikinä kertoisi kellekään yksityiskohtaisesti unistani ja peloistani. En kuvailisi viime aikoina päähäni kutsumatta tunkeutuneita ajatuksia. Siitä ei olisi mitään hyötyä, pelot voi käsitellä kyllä, mutta ne jatkavat sitten jylläämistään ja jakautuvat kuin syöpä, luoden uusia pelkoja ja uusia ahdistuksen aiheita ja uusia mielikuvia. Ne säikyttävät minut kun olen nukahtamaisillani tai juuri herännyt, ne hyppäävät puskan takaa ja huutavat "PÖÖ" ja näyttävät minulle kauheimpia asioita, mitä mielikuvitukseni osaavat tuottaa. Joskus, mutta harvemmin onneksi, ne näyttävät minulle painajaisia nukkuessani. Asiat eskaloituvat. Ja kun kerran on yksi mielikuva tullut päähän, sitä ei enää sieltä saa lopullisesti pois, kun kerran hoksaa ajatella jotain mitä ei olisi pitänyt, se saattaa koska vain tulla takaisin.

Voin ylimalkaisesti kertoa, mikä minua pelottaa, mutta se yksi pelon aihe tuo mukanaan sata muuta. Yksi epämääräinen käsite, riittämättömyys tai yksinäisyyden tai hyljätyksi tulemisen pelko tai jokin vastaava, siitä riittää mielikuvituksella ammennettavaa loputtomiin. Ja minulla on mielikuvitusta. Se kuiskii minulle loputtomiin uusia ja uusia huolenaiheita, kuuntele nyt itseäsi kuinka tyhmältä kuulostat, ei sinun koskaan pitäisi sanoa ääneen yhtään mitään, katso nyt kuinka taas pilasit jotain, miksi ikinä edes yrität kokeilla mitään, katso nyt peiliin kuinka epäinhimillinen ja epänormaali olet, miten tuollainen on voinut tähän maailmaan syntyäkään, voi luoja etkö voisi vähän hävetä, etkö voisi hillitä, etkö voisi lopettaa, etkö voisi lakata näkymästä ja kuulumasta ja olemasta. Kulutat toisten happea.

Ja pikku hiljaa aivopesen itseäni, nousee ideoita, vainoharhoja. Kaikki ovat minua vastaan taas. Kaikki vihaavat minua taas. Säälivät. Taas.

Kontrollin pettämisen pelko. Ja sitten kontrollin takaisin ottamisen pakko. Pelko kuiskaa "jos olisit laihempi" ja "jos söisit vähemmän, ihan pikkuisen vähemmän vain, ei kukaan huomaisi" ja "se on oikeastaan niin kovin helppoa".

Pelko kertoo minulle, että olen vanha. En voi enää koskaan olla nuori ja notkea ja kaunis ja vaivatta terve. Alamäki on alkanut. Rappeutuminen, hidas, mutta huomattavissa oleva. Pienistä asioista se alkaa. Nyt olisi korkea aika alkaa huolehtia itsestään, ihan todella. Vanha ja kankea ja ruma. Pelko katsoo peilistä ja arpoo, roikkuvatko posket läskistä vai vanhuudesta, niin ilkeällä äänellä, niin viiltävä kimakka nauru. Käänny nyt ympäri, vilkaise takapuolta. Entä ne posket. vanhuus vai läskeys? Hähähä. Ethän sinä kuitenkaan tee asioille koskaan mitään, laiska, kaavoihin kangistunut, tekosyitä keksivä typerä paska.

Niin. En minä oikeastaan ihan ihan oikeasti niin ajattele. Mutta ajattelen. Koen ajattelevani. Välillä.

Ja nyt viime aikoina useammin kuin välillä.

Paras lopettaa kirjoittaminen. Pelko kangistaa sormeni ja saa minut näyttämään typerältä ja säälittävältä. Suojakuori pettää, se pettää, opetellut tavat, pakotetut eleet, viimeiset haarniskan palat. Niin paljas ja haavoittuvainen.

Huokaus. Taasko.




UPDATE: On seuraava päivä. On hyvä olo. Teki hyvää päästä vinkumaan ja purkamaan. Onneksi on blogi, kaikesta huolimatta.

TEA

Viime lauantaina oli lolitamiitti! Ajelimme perjantaina Rovaniemeltä Tornion ja Oulun kautta röyhelöisiä mukaan napaten Äänekoskelle ja tulimme sunnuntaina pois. Reissu oli uuvuttava mutta sen arvoinen! Meillä oli lauantaina Vaajakoskella Teeleidissä yksityinen teenmaistelutilaisuus.

FreakyAngel kirjoitti jo blogiinsa useita postauksia viikonlopusta, sieltä löytyy taas ne perinteiset hämärät videotkin. Suurin osa näistäkin kuvista täällä minun blogissani tänään ovat tietysti hänen kamerastaan, kiitoksia.

Halusin jakaa täällä näitä asukuvia sun muuta. Inspiroiduin yhtäkkiä menhera-tyylistä, olin aina luullut, että se on sellaista sairauden glorifioimista, mutta sitten opin että luuloni olikin väärä. Se lähti itse asiassa liikkeelle siitä, että Japanissa mielenterveysongelmista ääneen puhuminen on tabu, ja nuoret ovat kyllästyneitä moiseen. Se on kapinointia vaikenemisen kulttuuria vastaan. Jos ongelmista ei kerran saa puhua, annetaan sitten ulkonäön puhua puolestaan. Tyyliin kuuluu meikata kuin olisi kipeä, pilleri-, ruisku-, sairaala- ja sideaiheiset asusteet, joskus laastarit iholla ja jopa tekoveri. Inspiroiduin, ja askartelin itselleni pilleri- ja ruiskukoruja, ompelin nallelle silmälapun ja kiinnitin sen tassuun siteen. Ajattelin, että tämä olisi hyvin kuvaava look tähän hetkeen, koska en ole viime aikoina voinut kovin hyvin.

Pastellisena oleminen on niin piristävää! Oli energinen ja sievä ja hassu olo, juuri sitä mitä kaipasin.

Kengät eivät mätsää, mutta kun on talvi ja Suomi.

Teenmaistelu venyi pitkälle Teeleidin sulkemisajan jälkeen, mutta henkilökunta oli oikein mukavaa ja leppoisaa väkeä ja he vakuuttelivat, ettei se haittaa (niinkuin asiakaspalvelijan kuuluu tehdä vaikka haittaisikin), ja ostimme paljon teetä. Toivottavasti heidän lauantaisuunnitelmansa eivät menneet pilalle meidän hitautemme takia.

Ehdimme kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa käväistä Pandan myymälässäkin. Olimme tehokkaita shoppailijoita, ja pääsimme liikkeestä ulos ihan hyvissä ajoin ennen kuin ovet lukittiin, ja silti ehdin poseerata kuviinkin.

Lähdimme vielä Jyväskylään kauppakeskukseen kiertelemään. Sushibuffetissakin tuli siellä sitten käytyä piiiitkästä aikaa. Ainoa ongelma oli, että olin fyysisesti vähän huonossa kunnossa tuona viikonloppuna, koska kehoni reagoi hyvin voimakkaasti hormonitasojen heittelyihin kuunkierron eri vaiheissa, ja juuri tuolloin sattui olemaan se kamalin vaihe. Se turvottavin, verisin ja itkettävin vaihe. Silloin olen koko ajan ihan pallo hukassa, masussa kiertää, kuume nousee, ahdistaa ja itkettää ja vituttaa ja oksettaa, sattuusattuusattuu särkylääkkeistä huolimatta, ja niin edelleen. Aamulla oli ollut vielä ihan ok, mutta tuossa iltapäivän edetessä alkoi vähän olla puhti poissa. Erityisesti kun nämä vaivat eivät oikein antaneet nukkuakaan edellisenä yönä. Noh, sellaista se nyt vain on. Oli se siitäkin huolimatta sen arvoista, ja hyvä reissu!

Ompelin itse myös tuon ison valkoisen päärusetin, mutta siitä tuli aika ruma, joten asettelin sen piiloon violetin rusetin taakse.

Meikkasin silmät violetilla ja hopealla, vähän niinkuin olisin kipeä ja/tai turpaan saanut ja itkuinen, mutta glamouristi.

Noista itse tekemistäni koruista otin lähikuvia silloin kun tein niitä:

Seuraavaa eeppistä miittimeininkiä odotellessa. Onneksi on innokkaita järjestäjiä.