Kotikaupungissa rokkibaarissa HIM-tribuutti, melkein yhtä hyvä kuin aito HIMin konsertti, melkein yhtä hyvä ääni kuin Ville Valolla, melkein yhtä mielissäni kuin olisin teininä ollut. Istuin sohvalla ja lauloin mukana. Tanssimaan en uskaltanut mennä, vaikka vähän teki mieli. Ei yksin uskalla. Mutta uskalsin pukea pikkuiset sortsit ja pitsisukkahousut ja meshpaidan, uskalsin meikata viimosen päälle, koska henkivartija oli mukana. Baariin ei normaalisti liian laittautuneena kannata mennä jos haluaa olla rauhassa.
Sitten toisessa kaupungissa patubaarissa setämies tanssi mukamas kovinkin vaivihkaisesti lähemmäs ja lähemmäs, tarkkailin sivusilmällä, sitten heti välittömästi kun tunsin sormien hipaisun lantiollani käännyin salamana, jätin sille sellaisen ihan lyhyen mutta niin hirmuisan katseen, do not disturb the dragon. Setä nosti kämmenet ylös ja perääntyi varovasti. Jatkoin tanssimista kaikessa rauhassa. Setämiehiä lavallakin, mutta vähemmän nastyja, soittivat mukavaa musiikkia.
Jossain vaiheessa kaamosmasennus pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja raahautui takaovesta pois. Jätti paikat pölyiseksi, jätti roskansa ja pyykkinsä levälleen pääni sisälle, mutta minä olen pikku hiljaa siivoillut niitä pois. On helpompi hengittää, vaikka ilma onkin yhä surusta ja väsystä hieman ummehtunut. Sellaista se tuntuu aina olevan, ja siihen on jo tottunut. Annan surun ja väsyn tulla, annan niiden olla, ja annan niiden mennä. Se on minun luontoni kiertokulku.
On tärkeää saada suunnitella. Suunnitella toukokuun Saksanreissua, heinäkuun Lumousta, syyskuun Hellocon ry:n tapahtumaa, kenties lokakuulle Sahan kolmekymppisiä. Mutta myös pohtia, minkä askeleen ottaisin seuraavaksi omalla polullani. Mistä löytäisin apua, kun en yksin oikein tiedä mitä tehdä. Pysähtynyt tila, tai siltä se tuntuu kun sitä ylimalkaisesti miettii, vaan sitten kun oikein antaa katseen epäkeskittyä ja ajatusten juosta, sitä huomaakin kuinka paljon on kuitenkin elämän virta kulkenut, kaikesta huolimatta. Eihän sitä koskaan voi täysin pysäyttää. Aina tapahtuu etenemistä, vaikka sitten pientä ja hidasta. Ja on tärkeää myös suunnitella vielä pitemmälle. Talo. Oma verstas. Oma työtila ja rauha ja piha ja kasvimaa ja eläimiä. Nyt varovaisesti uskallan toivoa ja luottaa. Nyt kun on joku jonka kanssa suunnitella.
Eikä se haittaa, vaikka kasvu on pientä ja hidasta. Sitä ei paljain silmin näe, kun puu kasvaa, mutta kun sitä palaa katsomaan monen vuoden päästä, niin ohoppista, sehän on jo valtaisa. Ei kaikkien tarvitse kasvaa samaa tahtia kuin bambu.
Minulla on kaikki universumin aika käsissäni. Se valuu ohitse nopeasti, mutta sitä on niin kovin paljon. Ei se siihen lopu, kun tämä fyysinen olomuoto loppuu. Ei sitä tarvitse pelätä. Aikaa.
Istutan ajan siemeniä.
