Sen sijaan tänään onnistuin tekemään jotain suurta. Poistin peruuttamattomasti ja pysyvästi tumblr-tilini. Melkein vuosikymmen ja satoja tuhansia postauksia/rebloggauksia puff, bittiavaruuteen. Ahdistaa, koska addiktiosta on vaikea päästää irti, mutta innostaa, koska olen halunnut siitä eroon jo useita vuosia. Kivi harteilta! Mitäs jännää sitten keksitään? Voisiko oikea blogaaminen olla taas kivaa ja inspiroivaa?
Kokeillaan!
Miten olisi vanha kunnon asukuvat + päivän mietteet.
Kaamosmasennus. Sekin on sellainen tuttu ja turvallinen, vanha kunnon perus kaura. En odotakaan marraskuulta muuta kuin kotona mököttämistä ja itkemistä, itse asiassa se kuuluu asiaan niin vahvasti, että vaikkei minulle maagisesti jonain vuonna tulisikaan kaamosmasennusta, aiheuttaisin sen kuitenkin itse itselleni mököttämällä kotona ja itkemällä, ja jos ei siltikään erityisemmin masentaisi, niin varmaankin edelleen mököttäisin kotona ja itkisin, koska mitä muutakaan marraskuussa voi tehdä.
Se on melkein mukavaa ja nautinnollista. Mutta ei nyt kuitenkaan ihan.
Tänä vuonna kaamos on taas saanut minut kaipaaman pastelleja, söpöyksiä, ja vaaleita, valoisia juttuja. Joskus se saa minut kaivautumaan mustaan aukkoon pimeän sieluni syövereihin angstaamaan saatananpalvontamusiikki soiden, joskus taas polttamaan koko kuukauden budjettini kynttilöinä ilmaan ja hamstraamaan pehmoleluja, pehmoisia vaatteita ja vilttejä, glitteriä ja hopeaa ja kultaa, LED-valoja kaikkialle, porautumaan enkeliestetiikan valonhohtoiseen ytimeen, ja regressoitumaan leluosaston hyllyjen väliin kikattamaan ja taputtamaan silmät säihkyen (aina silloin kun en ole kotona mököttämässä ja itkemässä). Ja välimaastoa ei kai ole. Vuosi 2018 on valoisampi. Kiitos universumille siitä.
Autismi- ja Aspergerliitto aloitti tänä syksynä ensimmäistä kertaa vertaisosaajakoulutuksensa peräti niinkin pohjoisessa kuin Oulussa. Äiti on minua vähän vaivihkaa patistellut kokemusasiantuntija- tai vertaisosaajahommiin jo heti siitä asti kun kolme (jo kolme!) vuotta sitten sain diagnoosin, mutta ajatus ei säväyttänyt. Tällä kertaa säväytti. Eihän Ouluun kuitenkaan ole kuin kullinluikaisu, vai mitä noita välimatkaa merkkaavia hassunhauskoja sanoja nyt on.
Se alkoi syyskuussa, se on viiden koulutuspäivän mittainen, ja kaksi on niistä vielä jäljellä. Minusta tulee Suomen pohjoisin vertaisosaaja, toistaiseksi. Lisäksi minusta tulee ensimmäistä kertaa elämässäni jollain tavalla hyödyllinen yhteiskunnalle, ja vaikka tiedän, että se ei ole ihmisarvon mitta, eikä minulle millään tavalla itseisarvo, tuntuu se silti vähäsen hyvältä. (Vaikka meneehän minunkin yhteiskunnalta saamistani tuista osa veroina takaisin valtiolle ihan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin tuloista. Se ei vain tunnu samalta.)
Vertaisosaajana tehtäväni on ottaa vastaan asiakkaita, joita Autismiliitto minulle valitsee. He ovat ottaneet liittoon yhteyttä, koska heillä on tuore diagnoosi, ja liitto valitsee vertaisosaajista sen, joka todennäköisimmin osaa heidän tilanteeseensa samaistua. Vertaissuhde toimii joko kasvotusten tai viestitellen. Siinäpä se. Koulutuksessa tähän mennessä kokemani perusteella olen melko varma, että minusta tulee hyvä vertaisosaaja. Täytyy muistaa kuunnella toista, olla selittämättä liikaa itsestään, ymmärtää sanoa "en tiedä" silloin kun ei tiedä, olla positiivinen ja käytännönläheinen, ja olla elävänä esimerkkinä siitä, että hei minäkin selvisin tuosta tilanteesta, kyllä sinäkin.
Ja jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin, ja somen tarunomainen hohto saataisiin taas karistettua yltäni, mainittakoon, että suuren osan lokakuuta ja marraskuuta olen viettänyt näin:
Dinosaurusyöpaita on myös ihan hyvä mekko silloin kun pitää lähteä lähikauppaan hakemaan edes jotain ruokaa selvitäkseen hengissä.
Välillä voi röhnöttää äitin sohvalla.
Ja yöllä neljältä voi olla peikko.
Ainiinjoo, blogiin kirjoittaminen on tosi kivaa.
