Asia

Tämä tulee olemaan jonkinlainen muutoksen vuosi. Muodonmuutoksen vuosi. Kenties toiminnan vuosi. Oppimisen vuosi. Itseilmaisun ja itsetutkiskelun vuosi. Oman polun löytämisen vuosi.

Kaikki alkaa sillä, että minulla on taas vaihteeksi identiteettikriisi. Se on kyllä jatkunut tässä jo useita kuukausia, ja sille ei näy ihan heti loppua, mutta näillä mennään.

Seuraavaksi lääkäri ei kirjoitakaan minulle eläkelausuntoa, vaan lausunnon ihan uutta kuntoutusta varten. Minä en näköjään enää osaa oikein maskeerata lääkärin/hoitajan/psykologin vastaanotolla, ja mitäs vittua sitten kävikään. Psykologi tietää melko tarkkaan minun ongelmani ja haasteeni, psykologi kirjoittaa niistä monen sivun mittaisen yhteenvedon, yhteispalaverissa päätetään, että minulle haetaan neuropsykologista kuntoutusta, minä osaan avata suuni ja kertoa totuudenmukaisesti, kuinka huonoja kokemuksia minulla on tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut eri näköisistä kuntoutuksista, kaikki kuuntelevat ja ottavat puheeni vakavasti. Minua itkettää, enkä ihan täysin osaa sitä kontrolloida. Psykologi aikoo ottaa yhteyttä tämän kaupungin kuuluisimpaan autismieksperttiin tms, ja järjestää palaverin, jotta meille selviää jo etukäteen tasan tarkkaan, olisiko tämmöinen kuntoutus minulle hyödyllistä. Kerron selvin sanankääntein, mikä määrä tunteja ja mikä määrä sosiaalisuutta viikossa on kerta kaikkiaan liikaa, ja jälleen minua kuunnellaan ja sanomiseni otetaan tosissaan.

Ehdotan myös, yhtäkkiä yllättäen muistaessani vuosia vanhan haaveeni, että voisiko minulle yrittää hakea psykofyysistä terapiaa. Lääkäri kyselee, kirjoittaa ylös. Kerron vääristyneestä kehonkuvastani, joka ei siis ole vieläkään mennyt yhtään mihinkään, vaikken enää oireile sitä näännyttämällä itseäni. Kerron mahdollisimman selvästi, mutta tarkasti, mikä oli mitäkin ja mikä johti mihinkin ja mistä se minun mielestäni johtuu, ja kerron fysioterapeutista, joka minulla oli sairaalassa 2012 ja joka näki minut ihan eri tavalla kuin kukaan muu. Lääkäri on sitä mieltä, että totta kai haetaan.

Joten kaikki meni ihan eri tavalla kuin oletin, mutta oikeastaan paremmin.

(Minä en maskeeraa enkä pakota itseäni esittämään jotain mitä en ole, ja ne näkevät sen heti, ja tulos on heti yllättäen ainoastaan positiivinen. Miksi ihmeessä en lopettanut maskeeraamista vuosia sitten? KYLLÄ MINÄ TIEDÄN MIKSI. Siksi koska sairas paska maailma, siksi. Se, etten tule toimeen tämän maailman kanssa ja se ei tule toimeen minun kanssani, on ainoa syy sille, miksi kärsin ja kärsin ja kärsin.)

Ja siinä on siis todennäköinen seuraava suuri muutos tänä vuonna. Kuntoutusta. Erilaista kuntoutusta kuin ennen! Toimintaterapiaa, toiminnanohjauksen harjoituksia, fysioterapiaa, ja joku muu mikä. Keskiviikkona on varmaankin melko ratkaiseva palaveri. Sen AutismiEkspertin™ kanssa.

Seuraava suuri muutos. Hmm. Tämä on hankalampi, koska se ei ole ihan vielä auennut. Mutta minä olen jollain tavalla syvästi yhteydessä johonkin osaan itsestäni, johon en ole koskaan ennen ollut. Se tuo jotain uutta. Hyvin nopealla tahdilla, ja ehkäpä hyvin dramaattisesti. Tai sitten ei. En ole vielä varma, mitä tehdä tällä uudella yhteydellä. Mihin sen pistän, ja miten sitä käytän. Se muistuttaa jotain mitä minulla joskus oli, se muistuttaa niitä huonoja aikoja joita en tahdo muistella, mutta hyvällä tavalla.

Vuosi 2009 oli muutoksen vuosi. Sattumaa? Siihenhän en usko, enkä halua uskoa, enkä suostu uskomaan. Tällä on merkitys.

Vuosi 2009 oli HUONO VUOSI. Sillon lopetin lukion, täytin 18, jouduin hullujenhuoneelle, jossa minulle naurettiin ja ongelmiani vähäteltiin, yritin rämpiä suosta takaisin sille kultaiselle kaidalle ihmisten polulle, yritin käydä vielä iltalukiota, sitten yritin aloittaa uuden koulun Oulussa, mutta kaikki meni ihan täysin päin helvettiä. Niiltä ajoilta muistan Sigridin ja sisälläni olevan ihmissuden. Minusta ei voisi enää koskaan tulla sellaista ihmisten yhteiskunnan jäsentä, kuin minusta olisi pitänyt odotusten mukaan tulla, minä en voisi enää koskaan sopia siihen muottiin, johon olin esittänyt sopivani koko pienen ikäni, ja minä en enää pystyisi kätkemään sisälleni kaikkea, mitä sinne olin kätkenyt, ja niin totuus alkoi pikku hiljaa valua minusta ulos ja valjeta itsellenikin.

Minussa on jotain "Perustavanlaatuisesti Vialla". Se minun piti myöntää ensin itselleni, ja sitten saada ulkomaailmakin ymmärtämään.

Vuonna 2012 ollessani toista kertaa hullujenhuoneella, fysioterapeutti tiesi sen, ja näki sen, ja kunnioitti sitä. Ensimmäinen ulkopuolinen. (Paitsi äiti näki, olen varma että näki, äiti tiesi mutta äitillä ei ollut sanoja eikä kykyjä sitä käsitellä tai ymmärtää, joten äiti ei sanonut eikä käsitellyt eikä ymmärtänyt, ja se on ihan ok, se ei ole hänen vikansa.)

Vuonna 2015 psykiatri kiinnostui, ja sitten vasta sain virallisen leiman otsaani: "Perustavanlaatuisesti Viallinen". Ja sitten vasta muutkin uskoivat. Eihän minun sanaani voi toki uskoa.

MUTTA palatakseni asiaan. Muutoksen vuosi 2019 on vahvasti kytköksissä Muutoksen vuoteen 2009, sitä ei sovi unohtaa.

Minun täytyy oppia lisää, paljon lisää. Ja harjoitella lisää, paljon lisää.

Nyt kun Sigrid-ihmissusi on peruuttamattomasti osa minua, eikä ulkopuolinen, eikä erilainen kuin minä. Minusta on tullut kokonainen ja jollain tapaa täydellinen. Se Minä joka sisälläni asuu, on ehjä ja vahingoittumaton, ja sitä ei voi mikään mahti maailmassa satuttaa. On aika ymmärtää, että sitä ei olisi koskaan voinutkaan mikään mahti maailmassa satuttaa, se on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Ööääööääöööööö

Niin että... palatakseni siis tosiaan siihen asiaan.

Kirjoja. Tarvitsen kirjoja. Se on seuraava askel Muutoksen vuodessa. Tarvitsen järjestystä, elämänhallintaa, kontrollia, toiminnanohjausta, ja kirjoja.

Ja minun täytyy piirtää jonkinlainen vuodenpyörä, johon merkitsen tätä kaikkea ylös sitä mukaa kun ne minulle valkenevat, koska muuten unohdan. Tämä on Muutoksen vuosi perkele, ja sitä ei saa unohtaa.

Niin palatakseni mihin asiaan? Ei minulla ole asiaa.

Ehkä minulla ei koskaan ole ollutkaan mitään asiaa.

Talven henkäys

Ostin itselleni joululahjaksi haalean vaaleanpunaisen peruukin, ja käytettynä Baby, The Stars Shine Brightin melko vanhan mekon. Niistä molemmista tulikin sitten kertaheitolla ihan tämänhetkisiä lempparijuttujani.

Peruukki kaipasi otsatukan leikkuuta, pientä suoristusta, talkkia ja vähäistä tupeerausta. Nämä piti tietysti hoitaa yöllä neljältä. Mutta sitten siitä tulikin ihana! Keijukaismainen, kummitusmainen, eteerinen, mutta silti suloinen.

Meillä oli perjantaina pientä röyhelöintiä Tirippin kanssa kahdestaan, kahvilan ja kaupungilla kiertelyn merkeissä.

Minni Hiiri -laukun on äiti tuonut Pariisista kauan kauan sitten, kun olin ihan pieni. Ei sinne mahdu tietenkään edes kännykkää, mutta se on tärkeä. Ja tässä asussa oli sydänteema, johon se sopi oikein mainiosti. Kaipailin vielä sydämen muotoista kaulakorua ja sormusta, nehän voisi vaikka itse Fimosta askarrella. Niin tein syksyllä, kun tarvitsin tähtikoruja.

Sinä päivänä oli sellainen olo, että kerrankin alati muuttuva sisäinen maailmani on hetken aikaa täydessä tasapainossa ulkoisen olemukseni kanssa. Juuri tältä juuri sinä päivänä minun sisälläni näytti. Tunsin, että pystyin lähes täydellisesti ilmaisemaan itseäni ja luovuuttani, ja se oli mahtavaa. Sitä tapahtuu aina silloin tällöin.

Eilen illalla väsymyksen ja uupumuksen aiheuttaman meltdownin keskellä haukuin itseäni kaikilla tuntemillani rumilla sanoilla, kunnes muistin perjantain, ja että joskus olen oikein tyytyväinen itseeni. Se auttoi, ja niin melttari hiipui pois.

Huomenna aamulla onkin sellainen palaveri, jota olen odottanut puntit tutisten jo hetken. Lääkäri, hoitajat ja psykologi pohtivat yhdessä, mitä minun tulevaisuuteeni pitäisi kuulua. Luemme psykologin yhteenvedon työkykyarvioinnista, ja kenties, ehkä, lääkäri kirjoittaa lausunnon lopullisen työkyvyttömyyseläkkeen puolesta. En ole koskaan elämässäni ollut työkykyinen, eikä se työkyky todennäköisesti ole mistään maagisesti ilmaantumassakaan, ongelma on vain siinä, mitä kela asiasta sanoo.

(Juuri kun uutisoitiin siitä, että apuaapua Suomessa on alle 40-vuotiaiden eläköityminen kasvussa. Vaikka muistettiin jutussa sitten myös mainita, että vuodesta -85 saakka se on ollut joka ikinen vuosi laskussa, kunnes vuonna -17 kääntyi nousuun.)

2018 in frills

Katsaus lolitavuoteen 2018:

Talvi:

Vuoden ensimmäisen miitin asuni on lempparini. Inspiroiduin cult party keistä ja sain käyttää pitkästä aikaa itse tekemääni ketunkalloasustetta, josta olen niin ylpeä.

Synttäreideni aikoihin oli isompi miitti Oulussa Roosterissa.

Ystävänpäivän miittiin Kemissä en koonnut ystävänpäiväteemaista asua, vaan jonkinlaisen urbaani shamaani -inspiroituneen kokonaisuuden. (Muistutan, että kaikki turkis mitä omistan, aito tai feikki, on käytettynä ostettua.)

Kevät:

Muistaakseni pääsiäisen tienoilla oli taas Oulussa miitti, tällä kertaa sisäpuutarhassa.

Rovaniemellä oli pikkuinen Mushucon toukokuussa, kokeilin old school lolitaa sitä varten.

Kesä:

Pieni kahvilamiitti kahden röyhelöisen ja avecien voimin, silloin oli lämmintä muttei vielä liian kuumaa lolita-asuille.

Elokuussa oli teenmaistelutapahtuma Hostel Café Kodissa, siellä meillä oli taas vähän isompi miitti. Tämä on toinen lemppariasuni.

Syksy:

Syyskuussa olikin luvassa koko vuoden kohokohta! Eli tietysti Eternal Twilight, Hellocon Ry:n suuri tapahtuma Helsingissä. Siellä oli valtavan paljon ohjelmaa, shoppailtavaa, kunniavieraita, ystäviä ja hauskanpitoa. Pukeuduin Elegant Gothic Aristocrat -inspiroituneeseen asuun, koska pääkunniavieraana oli Mana-Sama, ja ainoa omistamani Moitién mekko on tällainen pitkän mallinen.

Askartelin kaulakorun itse Fimo-massasta, ja yhdistin pääasusteen ebayn hunnusta ja sarvista. Meikkini oli sitten sarvien takia myös demonimainen. Oikeastaan kaikki muu tässäkin asussa on käytettynä ostettua, niinkuin melkein kaikki mitä omistan.

Photobooth-kuvaajana Pasi Vähänen.

ET:n päätösbileisiinkin pääsin tällä kertaa.

Lokakuussa mentiin Oulun Chibiconiin, siellä oli tänä vuonna teemana kawaii, joten päädyin ilman muuta super pastelliseen asuun. Osallistuimme porukalla myös kawaii catwalk -ohjelmanumeroon, joten meidät nähtiin lavallakin. Sinä päivänä oli hyvä naamapäivä.

(Näetkö taustalla kaukaisuudessa däbbäävän Rapunzelin ja Annan?)

Halloweeniksi muokkasin ET:stä ostamani mekon itselleni istuvaksi, ja tein spookyn coordin. Hengailimme taas kahvilassa kahden röyhelöisen ja avecien kesken.

Marraskuussa Oulussa oli Lumo Light Festival, ja sinnekin järjestimme pienen miitin. Käytin ensimmäistä kertaa omin pikku kätösin ompelemaani hametta, ja inspiroiduin jättimäisestä Kuusta, joka roikkui Kauppakeskus Valkean katosta. Koska kyseessä oli valofestivaali, halusin yhdistää asuuni myös valaisevat kengät.

Talvi:

Pikkujoulumiitissä kävimme Arktisilla Markkinoilla Arktikumissa, kahvilassa, ja ravintolassa. Halusin välttämättä yhdistää hölmön joulupaitani lolitaan, ja askarrella vielä hölmömmän pakettiasusteen päähän.

Ja siinä olivat oikeastaan kaikki viime vuoden lolitameiningit. Pari asua jätin pois siitä syystä, että ne olivat enemmän lolitasta inspiroituneita, ja vähemmän sääntöjen mukaisia. Minä vain joskus viis veisaan säännöistä, se on kivaa. Toivoisin, että teen tänä vuonna uusia, vähän erilaisia mekkohankintoja, ja pukeudun myös itsekseni, ilman miittejä ja tapahtumia. Se on minulta nyt näköjään meinannut unohtua viime aikoina.