Tajusin hiljattain, kuinka myrkyllinen riippuvuussuhde minulla ja äitillä on aina ollut.
Hän on ollut yhtä riippuvainen minusta kuin minäkin hänestä. Hän on koko ajan estänyt minua itsenäistymästä ja aikuistumasta. Hän on - tahattomasti - nakertanut itsetuntoani, hiljaisesti myrkyttänyt minua ylisukupolvisten traumojensa myrkyillä, passivoinut minua, koetellut rajojani. Tullut jatkuvasti painajaisiini, joko haukkumaan ja pilkkaamaan minua, tai kirjaimellisesti kuristamaan minut.
Minullakin on ennenpitkää katkeamispisteeni. Minä en ainakaan suostu nielemään perintömyrkkyjä loputtomiin. Kaikki se on kaadettu minun niskaani, ja minä olen sukulinjani (molemmin puolin) vahvin, koska minä olen ensimmäinen, joka yrittää ihan oikeasti käsitellä niitä ja katkaista kierteen. Minä en suostu turruttamaan tuskaa alkoholilla, en esittämään että kaikki on hyvin, en kovettamaan itseäni ja kylmettämään tunteitani, en enää.
Minä aion siivota koko kellarin, alusta asti, käydä sen kaiken läpi, kohdata kaikkien esi-isien ja -äitien demonit, ja sitten päästää ne vapaaksi, lentoon. Heiluttaa niille nenäliinaa hyvästiksi.
Jos en tässä elämässä muuta hyvää saa tehtyä, niin ainakin aion parantaa itseni. Saatana. Sitä ei voi kukaan minulta viedä pois.
Samalla äiti on ajautunut koko ajan kauemmas, syvemmälle omaan syöveriinsä. Salaliittoteorioihin, mukaan sekavaan porukkaan joka ei itsekään tiedä mitä julistaa. Kauemmas ja kauemmas järjen valosta. Aluksi koin siitä valtavaa ahdistusta, ja syyllisyyttäkin, koska en osannut auttaa. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tehdä mitään muuta kuin ahdistua, onhan ihmisellä oikeus uskoa ihan mihin tahansa.
Joten katkaisin välit äitiin, kenties väliaikaisesti, kenties pitkäksikin aikaa. En vielä tiedä. Ainakin tiedän, että viimeiset kuukaudet ovat olleet omituisella tavalla keveitä hengittää! Minun ei tarvitse ahdistua jokaisesta whatsapp-viestistä, ei tuntea painoa rinnalla kun puhelin soi, ei kokea syyllisyyttä ja velvollisuudentuntoa vierailuista. Syntymäpäivänäni kokeilin, tahtomattani, ilman omaa aloitettani, luoda edes jonkinlaisia välejä, mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään. On parepi olla nyt aivan täysin irti.
Yhtäkkiä maailma ja tulevaisuus on avoimempi, tunnen itseni henkisesti vahvemmaksi kuin koskaan.
Minä puolustin omia rajojani! Minä asetin kaapin paikan! Minä pidin kiinni periaatteistani! Minä en tällä kertaa antanut periksi ja taas vain kestänyt hiljaa!
Mikään ei enää oikeastaan pidättele minua Melankolisessa Mestassa. Voin mennä ihan minne vaan ja keksiä jotain aivan muuta tekemistä. Yhtäkkiä tajuan olevani tarpeeksi vahva ja aikuinen lähtemään pois. Rakentamaan itselleni jotain ihan omaa. Yrittämään ihan uusia juttuja.
Mikä vapauden tunne.
