Super

Noniin, kävin tänään pitkästä aikaa sillä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Viime viikon aika peruuntui, ja sitä ennen oli syysloma. Minulla oli sinne mennessä sellainen turta, epätodellinen olo, mikä minua onkin viime aikoina vaivannut usein. En oikein osannut aluksi sanoa sille mitään. Mutta yritin sitten kuitenkin kertoa siitä, kuinka nyt parin viikon ajan on ollut taas huonompi olo, selitin tästä aaltoilusta, kuinka elo-syyskuu oli tosi huonoa, lokakuu parempaa, ja nyt taas vähän kurjempaa. Kerroin, että välillä en saa nukuttua juuri lainkaan, välillä ihan liikaa, ja sitten välillä aivan normaalisti. Kerroin, etten usein jaksa lähteä aamulla kouluun, vaikka olisinkin noussut ajoissa, koska kotoa lähtö ahdistaa. Siihen liittyy juuri se turta ja epätodellinen olo.

Kerroin, kuinka paljon ahdistavia ajatuksia päässäni on pyörinyt, varsinkin illalla sängyssä, kun yritän nukkua, ja siksi pelottaa sulkea tietokone ja jäädä yksin ajatusteni kanssa, pelottaa mennä nukkumaan. Kerroin, kuinka viime viikolla eräänä yönä en nukkunut juuri lainkaan, koska aloitin vahingossa ajatusketjun, joka paisui ja paisui, ja ahdisti minua niin, että oli vaikea hengittää, enkä pystynyt pysäyttämään sitä, niin yksityiskohtaisia mielikuvia ja tuntemuksia. Kerroin myös siitä, että tällä viikolla oli A:n kuoleman vuosipäivä, ja kuinka sekin on vaikuttanut ajatuksiini, mikä on tietenkin täysin ymmärrettävää.

En ole enää varma, kerroinko siitä, kuinka paljon minua ärsyttää kaikki, ja kuinka hemmetin kiukkuinen välillä olen ihan turhasta. En muista, kerroinko muuta. Olisin voinut kertoa tyhjyydestä, mielenkiinnon puutteesta, korostuneesta herkkyydestä. Saatoin kertoa jotain toissayön itsetuhoisista ajatuksista. En mennyt yksityiskohtiin, mutta aamulla herätessäni, kun muistin ne ajatukset, vähän hämmennyin. Mistä ihmeestä ne ilmestyivät?

Se pisti minut taas kerran täyttämään sen iänikuisen masennuslomakkeen, ja ahdistusoirelomakkeen. Käymme ne läpi ensi viikolla. Olenhan täyttänyt molemmat vuosien varrella ties kuinka monta kertaa, mutta toisaalta on ihan jännäkin huomata, kuinka vastaukset muuttuvat. Melkein kolme vuotta on siitä, kun olin osastolla, ja muistan saaneeni masennuslomakkeesta lähes täydet pisteet. Välissä oli pitkä ajanjakso, jolloin en täyttänyt sitä lainkaan, ja olisinkin saanut hyvin matalat pisteet. Nyt olin kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että ne olivat kohtalaiset. Tiedän, etten ole ihan parhaimmassa kunnossa, mutta en koskaan enää joudu sinne toiseenkaan ääripäähän.

Vannon! En enää koskaan!

Rovaniemeltä jo aikoja sitten tilatut tietoni eivät olleet vieläkään tulleet. En tiedä, mikä niissäkin muka kestää. Haluaisin niistä kopiot itselleni, miksihän ihmeessä en koskaan pyytänyt niitä osastolta tai mistään muualtakaan.

Varasimme ajan psykologille, jonka kanssa keskustelen sitten siitä, voisiko sitä kuntoutustukea vielä yrittää hakea, ja ehkäpä teemme yhdessä sen hakemuksen sitten.

Olen mietiskellyt tänään sitä, kuinka vähän nykyään nauran, enkä oikeastaan edes itke yhtä usein kuin vielä vähän aikaa sitten. On kovin tyhjä olo. Niin, se turta ja epätodellinen.


Innostuin kyllä eilen illalla pitkästä aikaa tekemään jotain luovaa. En ole pitkiin aikoihin tehnyt juurikaan muuta kuin mössöttänyt ajatuksiani tumblr:ssa tai sarjojen/leffojen parissa, silloin tällöin käynyt ulkona. Eilen päätin harjoitella akvarelleilla maalausta kritiikkityötä varten, seuraava kritiikkitehtävä on siis eräänlainen luonnoskirja/kuvapäiväkirja/mikälie, jota on pitänyt syksyn alusta asti täyttää. Valitsemani muistikirjan sivut ovat liian ohuet piirtämiseen ja varsinkin maalaamiseen, joten olen liimaillut sinne paljon juttuja. Maalasin pikkuisia vesiväritöitä ja niiden kuivuttua liimasin kirjaan, Kokeilin uutta hopeamaaliani ja liimailin glitteriä ja värkkäsin tussien kanssa. Siitä tuli hyvä mieli. Kuten aina, kun saan oikeasti tehtyä jotain konkreettista. Vähemmän turta ja epätodellinen.

En todellakaan tunne itseäni taiteilijaksi, ja jotenkin yhä edelleen omassa mielessäni joukkoonkuulumattomuuteni tuolla taidekoulussa on aivan silmiinpistävää. Aivan kuin kaikki muut haaveilisivat suurista taideteoksista joita myisivät suuriin hintoihin ja tekisivät itselleen suuren nimen jonka alla sanoa suuria sanoja ja tehdä suuria tekoja. Jotain ennenkuulumatonta ja hienoa.

En minä oikeasti usko, että siellä joka ainoan haave on päästä johonkin valmistavaan taidekouluun ja avata oma näyttely ja elättää itsensä taiteella.

Silti tunnen pientä salaista häpeää siitä, että minä tiedän, etten ole mikään taiteilija. Olen käsistäni kätevä, minulla on taitoja, mutta haluan niin paljon kaikkea muutakin kuin taidetta. Ja haluan oppia, miten traktori korjataan, miten hevosia käsitellään, miten metsiä hoidetaan ja miten lehmien ja lampaiden synnytyksissä avustetaan.

Jostain syystä kuvittelin kauan aikaa, että nämä taidot minun on vain opittava kantapään kautta, kuten kaikki muutkin nuoret maajussit ennen minua. Mutta ehkä ei. Onhan niitä maatalousoppilaitoksia.

Mutta vointini on ollut näin aaltoileva koko syksyn, ja hädin tuskin jaksan käydä tätäkään koulua, vaikka pidän siitä kovasti. Tällä hetkellä en ole läheskään tarpeeksi tasapainossa käymään mitään "oikeaa", vaativaa koulua. Ja tuskinpa vielä ensi syksynäkään.

On vaikea olla murehtimatta etukäteen, vaikka pitäisi mieluusti keskittyä nyt tähän päivään, ja tämänhetkiseen jaksamiseen, tämänhetkiseen kuntoutumiseen ja vahvistumiseen. Niin. Minä vahvistun kyllä. Edelleen.





Öööh, tämän tekstiseinän lopputulos? Kukapa tietää. Sainpahan kirjoitettua.