How two ma'

En ihan vielä kerro Saksan reissusta. Sen sijaan tulin jakamaan näitä kuvia, koska löysin Helsingissä vahingossa Hietaniemen hautausmaan, ja olin ikionnellinen. Suurin ja kaunein koskaan näkemäni hautuumaa, koko päivä aikaa seikkailla yksin, mitä muuta voisi kaivata! Tämä tapahtui tosiaan ennen Saksaan lentoa, joten siksi tämä postaus tulee nyt. Olin yksin liikkeellä, kävelin vain siellä täällä Helsingissä vailla päämäärää, ja päätin syödä evästä jossain ulkosalla. Etsiskelin puistoa, kun näin kaukaisuudessa suuria puita. Lähemmäs päästyäni näin kiviaidan, ja innostuin: hautausmaa! Löysin portin, näin kyltistä hautausmaan nimen, ja istuin taiteilijoiden mäelle Speden haudan viereen penkille eväitä syömään. Sitten lähdin seikkailuun.

En jaksanut edes kävellä koko hautausmaata läpi. Vietin siellä tuntikausia, ja olin sopinut treffit epäkristillisen kummitätini kanssa (minulla on olemassa sekä kristillinen että epäkristillinen kummitäti, tasapainon takia!) illaksi, olin ihan poikki ja kävellyt jo useita kilometrejä, joten kun vastaan tuli taas yksi portti, menin siitä ulos. Jäi moni kuuluisa ja hieno hauta näkemättä, mutta jospa palaisin sinne vielä joskus. Lähdin suuntaamaan kohti keskustaa, mutta kävelin sillä tavalla fiiliksen mukaan, että tuostakin matkasta tuli usean kilometrin mittainen. Ehdin kumminkin käydä matkalla Kilalassa, ostin sieltä ensimmäisen Obitsuni! Siitä tuli nukkeprojekti, josta toivottavasti kirjoitan joskus nukkeblogissani.

Nykyään ymmärrän hyvin, miksi joku voi rakastua Helsinkiin. Olen itse kuitenkin sisimmiltäni aina maalaistyttö, ja siitä en pääse varmaankaan ikinä eroon. Inhoan kaupungissa asumista, mutta osaan silti arvostaa kaikkea, mitä kaupungeilla on tarjota, sekä niiden kauneutta, joka on vain erilaista kuin maalla. Tahtoisinkin jo pian uudestaan Helsinkiin, koska tällä kertaa vierailu jäi taas niin lyhyeksi.

Ehkäpä  voisin kierrellä muitakin Helsingin hautausmaita, tutustuisin mielelläni vaikkapa ihan kaikkiin. Hautausmaat ovat jotenkin niin kauniita ja rauhallisia paikkoja, aivan eri tavalla kuin tavalliset puistot. Olen kävelevä klisee joskus.

Hyvä

Olen saanut aikaiseksi uuden videon. Käytin kaiken taiteellisen lahjakkuuteni. Seuraavakin pitäisi jo editoida, kuvasin juuri lisää.

Kesäfiilistelyä jea. Minulla on taas tämä vaikea olo joka nykyään tulee joka vuosi. Syksy on tavallaan lempivuodenaikani ja odotan sitä aina innolla ja ooh, mutta olen alkanut pelätä talven tuloa ihan uudella tavalla, joten olo on ristiriitainen. Pelkään talvessa sitä loputonta ankeutta ja pimeyttä ja tylsyyttä ja sisällä istumista. En ole kai koskaan ollut sellainen kesäihminen joka rakastaa eniten aurinkoa ja hellettä, mutta talvi-ihminenkin minussa on näköjään kuollut. Mitäs nyt. Syksy on ihan liian lyhyt näillä korkeuksilla, mutten halua muuttaa etelämmäskään koska siellä ei tule lunta ja sitten sitä vasta onkin pimeää ja ankeaa. Elämä on niin vaikeaaaaaaa.

En tahdo julkaista tätä postausta vielä, koska kirjoitin juuri edellisen, joten ajastan tämän keskiviikoksi, hähää.

Wounded

Sain vihdoin ja viimein muokattua nämä kuvat.

Juoksentelin muutama viikko sitten taas kylmässä öisessä metsässä palelluttamassa jalkani (silloin ei todellakaan ollut helle). Itselaukaisimen kanssa edestakaisin ramppaaminen on taatusti koomisen näköistä. Mutta en minä mitään kuvaajaakaan ala tässä odottelemaan.

Näköjään minulla on jo melkein perinteenä käydä tässä samassa paikassa kuvaamassa useimpina kesinä, tai ainakin jossain siinä lähettyvillä. Paikka vain on ollut minulle ihan hemmetin tärkeä lapsuudesta saakka, ja se on myös hirmuisen kaunis, ja eri vuodenaikoihin aina niin eri näköinen.

Paloin myös halusta kuvata vihdoin näiden sarvien kanssa, jotka ostin Helloconista silloin. Mikä sopisi paremmin kuin sammaleinen mori girl -tyylinen metsänhenki. Asu oli kylläkin erittäin kovassa kiireessä kaupungista lähtiessä kasaan vetäisty, eikä ehkä ihan paras taidonnäytteeni yhdistelyn saralla.

Metsässä on kumminkin rauha jo koti. Ikuisesti.

Toivoisin, että sitten joskus jonain päivänä tulevaisuudessa, kun viikatemies luokseni saapuu, kuolen jonnekin kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään. Mutta mieluusti ei ihan vielä.




Tulin pariksi yöksi kaupunkiin, pakko saada keräillä itseään vähän. Iskälässä on liikaa mökää ja ihmisiä. Yritän pysyä poissa tieltä, väistää, varoa, vetäytyä. Tunnen tuomitsevat ajatukset selkärangassani. Ne luulevat, että mökötän, osoitan mieltä. Sietokyvyn raja tulee pian vastaan ja yritän käyttäytyä fiksusti, olla muuttumatta vihamieliseksi. Vetäydyn yhä enemmän, väistän, varon.

Minulla ei ole ihmisarvoa koska en tee työtä, en käy koulua, enkä puske itsestäni ulos lapsia. Jotkut jaksavat vuodesta toiseen sormi pystyssä luennoida minulle siitä, kuinka he tietävät niin paljon minua itseäni paremmin, mitä minun pitäisi tehdä. Ihminen itsessään ei ole arvokas, vain se mitä ihminen tekee. Sen olen saanut oppia.

Hiljainen painostus hoitotaholta ja kaikilta muiltakin syksyn tullen: Mitä alkaisit tehdä? Hyvin hiljainen, koska on oikeasti vielä kesä. Mutta tunnen sen jo nyt. Hämähäkkivaistoni kihelmöi. Tulee esitteitä ja puheluita ja turhia turhia turhia paikkoja joihin en suostu menemään. Kaikki turhautuvat. Minun kuuluu nyt vain kerta kaikkiaan edetä käsikirjoituksen mukaan niin kuin kaikki muutkin luuserit. Käy kuntoutuksessa, löydä elämänilo, hae kouluun tai töihin, tadaa kaikki on hyvin. Minua kuvottaa se, että nämä ihmiset tekevät tätä työkseen. Aina uudet kasvot, aina uudet ongelmat, aina uudet tarinat, mutta käsikirjoitus lykätään jokaisen käteen. Alahan suorittaa.

Jos kävelisit vaikka vierellä ne kymmenen  vuotta, kun tuota samaa käsikirjoitusta on sahattu edestakaisin uudestaan ja uudestaan. Sitten sen jälkeen käytäisiin hedelmällinen keskustelu otsikolla "Mitäs nyt?" ja kaikkea voisi katsoa uudestaan eri kantilta. Mutta tämä on niiden työtä. Uusi kasvo, samat vanhat paskat.

Miten kummassa joku voisi kaivata jotain erilaista apua. Jotain uutta. Jotain mitä ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana vielä useaan kertaan nähnyt ja hyödyttömäksi kokenut. Siinähän onkin motivaatiota elämään, käy päivittäin jossain ryhmässä istumassa ja juttelemassa ja askartelemassa decoupage-purkkeja ja yhtäkkiä oletkin kunnossa. Miten ihmeellistä! Kyllä suomalainen (mielen)terveydenhoito on aikaansa edellä!! Vaan onko kukaan tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, että neuropsykologiset ongelmat eivät katoa minnekään lapsen päästyä peruskoulusta? Ei tietenkään. Naurettavaa ajatellakin, että aikuiselle neurokirjolaiselle löytyisi mitään järkevää tukea ja apua. Ehkä olisi helpompi, jos kello kävisi jo keski-ikää. Sitten ne eivät ainakaan enää painostaisi ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tarttumaan härkää sarvista ja kouluttautumaan ja urautumaan.

Toisaalta vaikuttaa myös siltä, että nyt kun minulla on hieno uusi neurolaisdiagnoosi, niille ikivanhoille tuttaville krooniselle masennukselle ja lapsuudesta saakka vaivanneelle ahdistukselle ja paniikille voikin viitata kintaalla. Minkäs teet? Ei tässä ole enää mitään järkeä. Kukaan ei suostu edes yrittämään. Ne kaikki nauravat minulle. Kaikki tuomitsevat. Kaikki nauravat. Kaikki juoruilevat ja pyörittelevät päätään ja häpeävät puolestani.

Jotain pienenpientä kristallista tehtyä helähti hiljaisesti rikki sisälläni silloin viime syksynä. Silloin. Kun ne. Yhdet. Enkä osaa puolustaa itseäni. Enkä osaa ottaa tilanteita vastaan järkevästi. Enkä osaa puolustaa itseäni!!!  Mutta se ei niitä estänyt. Pienenpieni kristallinen luottamus murskautui siruiksi vatsanpohjalla ihan hiljaa, niin että kukaan ei kuullut huudon alta. En luota enää keneenkään. En kuuntele enää enkä antaudu enkä kerro enkä luota. Väistän ja vetäydyn ja varon enkä katso silmiin.




Nyt se kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään jääminen ei kuulosta enää kovin kaukaiselta. Miksipä ei? Siellä on hyvä olla.

Päätin kumminkin tänä yönä, että jos elämältä ei muuten paljoa olekaan odotettavissa, niin aina on toivoa, että seuraavan kymmenen vuoden aikana joku alkaa puuhata kasaan Silmarillion-elokuvasarjaa. Ja sitä en ainakaan suostu missaamaan. Lisäksi elättelen toivoa, että jonain päivänä saan pelastaa hylättyjä kissoja ja pitää niistä huolta.

Elämä. Mitäpä muuta?

Related

Viikko sitten lauantaina oli sukujuhlat. Kukaan tuskin muistaa, mitä kerroin kolme vuotta sitten samaisista juhlista, joten tässä kertaus: Meillä on äidin puolen suvun kesken juhlat kolmen vuoden välein. Minulla on paljon tätejä ja muutama setä, niin ja tietysti noin miljoona serkkua. Sukuni on mielestäni ihan harvinaisen läheinen ja kaikki ovat mukavaa sakkia. Monelle tulee varmasti sukujuhlista mieleen sellaiset pönötystilaisuudet joissa ihmetellään että mikäs kumminserkun lapsenlapsen tyttöystävä sinä nyt olitkaan, ja kaikki on kiusallista. Meillä asiat ovat silleesti eri tavalla, että paikalla on oikeastaan vain aika läheinen suku, monet kutsuvatkin tilaisuutta mieluummin perhejuhlaksi. Äitin sisarukset ja heidän lapset ja lapsenlapset, kaikki suurin piirtein tuttuja keskenään.

Tämä sisarusparvi on aina ollut läheinen. Olen huomannut, että aika usein sisarusten välit viilenevät keski-iän paikkeilla, mutta ei näillä. Kaikki ovat jo yli viisikymppisiä ja paljon tekemisissä keskenään. Minusta se on ihailtavaa.

Juhlissa on aina kivaa, erityisesti lapsuudesta on jäänyt lämpimät muistot serkkujen keskeisistä hölmöyksistä. Nykyään se on toki vähän erilaista, koska käytännössä kaikki minua lukuunottamatta juovat alkoholia. Mutta ainakaan kukaan ei silloin kiinnitä huomiota siihen, että minun käytökseni sosiaalisissa tilanteissa on joskus vähän omituista, hähää.


Otin edeltävänä päivänä kuvia juhlapaikasta, se oli oikein vanha ja komea talo Torniojoen rannassa. En tietenkään viitsi mitään tilannekuvia juhlivasta porukasta julkaista blogissani, se ei ole ihan hyvien tapojen mukaista. Siksipä halusin kuvata tyhää taloa kaikessa rauhassa.

Oli aika siistiä nähdä pitkästä aikaa tyyppejä, joita ei ollut nähnytkään sitten viime juhlien. Näinpä myös serkkua, jota en ollut ikinä kuunaan ennen tavannut. Paikalla oli toki myös uusia osanottajia, yhden ruotsinserkun uutukaiset kaksosvauvat ja niin edelleen. Kaikki äitin siskokset lauloivat yhteislauluja aivan mielissään, kuten aina. Sillä aikaa muu väki lähti ulos. Olin ostanut yhden Breezerin kuuluakseni joukkoon, mutten pystynyt juomaan sitä kokonaan yh. Iltasella grillattiin. Yöllä voideltiin näkkäreitä. Kahden aikoihin minua alkoi oksettaa ja ahdistaa katsoa sitä porukkaa niin lähdin kävellen takaisin majapaikkaan.

Jaksoin olla sosiaalinen koko viikonlopun. Sunnuntaina olikin sitten sosiaalisuuskrapula, joka taisi jatkua pitkälle seuraavaankin viikkoon.

Eräs hiustyyleihin erikoistunut serkku joutui töihin ja teki illan aikana aika monet letit. Kuvassa ei edes kaikki.

Olin suunnitellut jotain oikein sievää asua, mutta sitten iski ankeus ja menin mukavammalla tyylillä. Hatunkin otin, koska säätiedotus lupasi paistetta. Takin otin, koska en luota lupauksiin. Sateenvarjonkin olisi voinut.

Tämän kuvan otin yhden serkun kuvakansiosta. Ihan onnistunut otos, ei edes suu juuri täynnä kaakkua.

Voit myös ihailla sarjakuvamuotoon tiivistettyä juhlaselostusta täältä. Bongasin piirrosversion itsestäni. Tosin piirrosversio oli fiksu ja toi sateenvarjon.