Minulla oli mielessä joku hyvä aihe, mistä piti kirjoittaa. En tietenkään pistänyt tuota aihetta ylös muistiin mihinkään. Mikähän se sitten oli? Ei enää mitään hajua.
Toin kumminkin Riesan takaisin kaupunkiin kesälomilta. Se köllöttelee nyt tyytyväisenä sohvalla aivan kuin ei mikään maalaiskisu olisi ollutkaan taas viittä kuukautta. Matolääkettä pitää vielä antaa. Jahas, nyt se kuuli kuinka ajattelin sitä ja tuli juttelemaan ja puskemaan.
Onkin ollut aika yksinäistä ja ankeaa yksinään kotona koko kesä, mutta järjestely on kyllä hyvä, koska näin saan reissailla miten mieli tekee ja kisu saa toteuttaa itseään turvallisessa ympäristössä. Talvella en reissaile eikä kisuakaan kiinnosta olla ulkona.
Olin perjantaina kummitus.
Jaa näköjään myös HD-videoiden tekeminen onnistuu.
Juoksentelin muutama viikko sitten taas kylmässä öisessä metsässä palelluttamassa jalkani (silloin ei todellakaan ollut helle). Itselaukaisimen kanssa edestakaisin ramppaaminen on taatusti koomisen näköistä. Mutta en minä mitään kuvaajaakaan ala tässä odottelemaan.
Näköjään minulla on jo melkein perinteenä käydä tässä samassa paikassa kuvaamassa useimpina kesinä, tai ainakin jossain siinä lähettyvillä. Paikka vain on ollut minulle ihan hemmetin tärkeä lapsuudesta saakka, ja se on myös hirmuisen kaunis, ja eri vuodenaikoihin aina niin eri näköinen.
Paloin myös halusta kuvata vihdoin näiden sarvien kanssa, jotka ostin Helloconista silloin. Mikä sopisi paremmin kuin sammaleinen mori girl -tyylinen metsänhenki. Asu oli kylläkin erittäin kovassa kiireessä kaupungista lähtiessä kasaan vetäisty, eikä ehkä ihan paras taidonnäytteeni yhdistelyn saralla.
Metsässä on kumminkin rauha jo koti. Ikuisesti.
Toivoisin, että sitten joskus jonain päivänä tulevaisuudessa, kun viikatemies luokseni saapuu, kuolen jonnekin kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään. Mutta mieluusti ei ihan vielä.
Tulin pariksi yöksi kaupunkiin, pakko saada keräillä itseään vähän. Iskälässä on liikaa mökää ja ihmisiä. Yritän pysyä poissa tieltä, väistää, varoa, vetäytyä. Tunnen tuomitsevat ajatukset selkärangassani. Ne luulevat, että mökötän, osoitan mieltä. Sietokyvyn raja tulee pian vastaan ja yritän käyttäytyä fiksusti, olla muuttumatta vihamieliseksi. Vetäydyn yhä enemmän, väistän, varon.
Minulla ei ole ihmisarvoa koska en tee työtä, en käy koulua, enkä puske itsestäni ulos lapsia. Jotkut jaksavat vuodesta toiseen sormi pystyssä luennoida minulle siitä, kuinka he tietävät niin paljon minua itseäni paremmin, mitä minun pitäisi tehdä. Ihminen itsessään ei ole arvokas, vain se mitä ihminen tekee. Sen olen saanut oppia.
Hiljainen painostus hoitotaholta ja kaikilta muiltakin syksyn tullen: Mitä alkaisit tehdä? Hyvin hiljainen, koska on oikeasti vielä kesä. Mutta tunnen sen jo nyt. Hämähäkkivaistoni kihelmöi. Tulee esitteitä ja puheluita ja turhia turhia turhia paikkoja joihin en suostu menemään. Kaikki turhautuvat. Minun kuuluu nyt vain kerta kaikkiaan edetä käsikirjoituksen mukaan niin kuin kaikki muutkin luuserit. Käy kuntoutuksessa, löydä elämänilo, hae kouluun tai töihin, tadaa kaikki on hyvin. Minua kuvottaa se, että nämä ihmiset tekevät tätä työkseen. Aina uudet kasvot, aina uudet ongelmat, aina uudet tarinat, mutta käsikirjoitus lykätään jokaisen käteen. Alahan suorittaa.
Jos kävelisit vaikka vierellä ne kymmenen vuotta, kun tuota samaa käsikirjoitusta on sahattu edestakaisin uudestaan ja uudestaan. Sitten sen jälkeen käytäisiin hedelmällinen keskustelu otsikolla "Mitäs nyt?" ja kaikkea voisi katsoa uudestaan eri kantilta. Mutta tämä on niiden työtä. Uusi kasvo, samat vanhat paskat.
Miten kummassa joku voisi kaivata jotain erilaista apua. Jotain uutta. Jotain mitä ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana vielä useaan kertaan nähnyt ja hyödyttömäksi kokenut. Siinähän onkin motivaatiota elämään, käy päivittäin jossain ryhmässä istumassa ja juttelemassa ja askartelemassa decoupage-purkkeja ja yhtäkkiä oletkin kunnossa. Miten ihmeellistä! Kyllä suomalainen (mielen)terveydenhoito on aikaansa edellä!! Vaan onko kukaan tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, että neuropsykologiset ongelmat eivät katoa minnekään lapsen päästyä peruskoulusta? Ei tietenkään. Naurettavaa ajatellakin, että aikuiselle neurokirjolaiselle löytyisi mitään järkevää tukea ja apua. Ehkä olisi helpompi, jos kello kävisi jo keski-ikää. Sitten ne eivät ainakaan enää painostaisi ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tarttumaan härkää sarvista ja kouluttautumaan ja urautumaan.
Toisaalta vaikuttaa myös siltä, että nyt kun minulla on hieno uusi neurolaisdiagnoosi, niille ikivanhoille tuttaville krooniselle masennukselle ja lapsuudesta saakka vaivanneelle ahdistukselle ja paniikille voikin viitata kintaalla. Minkäs teet? Ei tässä ole enää mitään järkeä. Kukaan ei suostu edes yrittämään. Ne kaikki nauravat minulle. Kaikki tuomitsevat. Kaikki nauravat. Kaikki juoruilevat ja pyörittelevät päätään ja häpeävät puolestani.
Jotain pienenpientä kristallista tehtyä helähti hiljaisesti rikki sisälläni silloin viime syksynä. Silloin. Kun ne. Yhdet. Enkä osaa puolustaa itseäni. Enkä osaa ottaa tilanteita vastaan järkevästi. Enkä osaa puolustaa itseäni!!! Mutta seei niitä estänyt. Pienenpieni kristallinen luottamus murskautui siruiksi vatsanpohjalla ihan hiljaa, niin että kukaan ei kuullut huudon alta. En luota enää keneenkään. En kuuntele enää enkä antaudu enkä kerro enkä luota. Väistän ja vetäydyn ja varon enkä katso silmiin.
Nyt se kuusen alle tai mättäälle tai suonsilmään jääminen ei kuulosta enää kovin kaukaiselta. Miksipä ei? Siellä on hyvä olla.
Päätin kumminkin tänä yönä, että jos elämältä ei muuten paljoa olekaan odotettavissa, niin aina on toivoa, että seuraavan kymmenen vuoden aikana joku alkaa puuhata kasaan Silmarillion-elokuvasarjaa. Ja sitä en ainakaan suostu missaamaan. Lisäksi elättelen toivoa, että jonain päivänä saan pelastaa hylättyjä kissoja ja pitää niistä huolta.
Pitäisi kirjoittaa Helloconista. On jostain syystä vastustanut aloittaa blogipostausta mutta eiköhän se tästä.
Olin Helsingissä viikon, tiistai-illasta maanantaiaamuun. Keskiviikkona kävin shoppailemassa vähäsen.
Torstaina olin kylässä Milkyoolongin luona, juotiin teetä ja käytiin syömässä subit ja koottiin kirjastossa palapeliä <3 Se olikin hyvä, koska en ehtinyt itse conissa jutella Katkalle laisinkaan.
Tuntuu, etten kerennyt jutella kenenkään kanssa! Ihan ahdistaa!
Perjantaina pyörin keskustassa tyyppien kanssa, pelasivat Ingressiä ja kävelivät ympäriinsä, joten kävelin mukana. Näkipähän keskustan aluetta.
Maalaisturisti isolla kirkolla.
Törmättiin sattumalta Tokyokaniin, sama putiikki jossa kävin viime vuonnakin Helloconia edeltävänä päivänä. Ostin taas samoja Hello Kitty -karkkeja ja melonitoffeeta. Ostin myös elämäni ensimmäisen Ramunen, mutta en ole vieläkään korkannut sitä.
Tosin viime vuonna pupukisupussi taisi näyttää eriltä. Tällaiset vertailukuvat löysin nopsasti googlaamalla.
Sitten itse tapahtumaan!
En ottanut lauantaina paljonkaan kuvia, taas kerran, mutta sentään hieman enemmän kuin viime vuonna. Kumminkin suurin osa näistä kuvista on kamujeni kameroista.
Tapahtumasta ja ihmisistä ei ole oikein mitään matskua, lähinnä meistä pohjoisen jengistä. Kaikki Oulusta ylöspäin on kai pohjoista.
On minulla tämä tärähtänyt kuva kunniavieraista lavalla.
Kerrankin luksusvessat. Nahkapenkit ja kokovartalopeilejä ja kaikkea, paitsi että valaistus oli huono.
Alakerrassa oli sopiva tyhjä tila ottaa kuvia ja höpsöttää. Mieleeni juolahti hieman ennen tapahtuman loppua, että asukuviakin voisi ottaa, joten valtasimme tämän kohdan sitä varten. Ja sitten tuli paljon myös höpsötyskuvia.
Mutta onneksi sain hyviä asukuviakin. Nyt ei tarvitse odotella niin malttamattomana kuvauspalvelun kuvia.
Tein kerrankin jotain omin kätösin, pääkoristeen nimittäin. Olen niin ylpeä, snif. Siinä on aito ketunkallo. Tein myös mätsäävän pienen rintakorun, johon käytin pikkuisen linnunkallon jonka ostin WGT:stä, se ei tietenkään ole aito. Kaulakoruna minulla on iänikuinen Hysteria Machinen tirppani, joka sopii ihan kaikenlaisten asujen kanssa. Ja sormus on sieltä Hexelheimilta, siinä on oikea ihmisen hammas.
Alun perin headdressin ideana oli jotain ihan muuta, mutta sitten kyllästyin ja päädyin kalloon. Hyvä niin.
En syönyt conin aikana juuri mitään. Oli minulla mukana pikkuisen evästä onneksi, niin selvisin. Osa kävi ravintolassa päivällä, mutta minulla ei ollut aikaa moiseen, joten kuudelta tapahtuman päätyttyä minulla ja parilla muullakin oli supernälkä. Onneksi kulman takana odotti sushipaikka, rauhallinen, herkullinen ja edullinen. Varsin mainio tapa päättää viimeinen Hellocon.
Seuraavat kuvat olen kähveltänyt.
Ensimmäinen on Ventovirin blogista. Minusta tämä kuva oli mukava ja kuvalkulmakin sopivasti näyttää paikkoja eri kantilta. Päädyin ostamaan tuon hameen, jota juuri kuvanottohetkellä hypistelin. Se on mallinuken takana niin, ettei sitä tässä nyt näy.
Seuraavat kuvat löysin FreakyAngelin blogista. Sanoin etukäteen etten todellakaan voi osallistua rusetinsitomisen maailmanmestaruuskilpailuun, koska minulla on jostain syystä aina ollut vaikeuksia sitoa edes ihan tavallista rusettia. Lienee jokin hienomotorinen ongelma, samoin kuin käsialani. No, jotenkin ihmeellisesti joku ylipuhui, ja kuten näette, siellähän minä törrötän...
Epätoivoisesti rusettia sitomassa, aikaa annettiin 30 sekuntia. Sain sentään ihan oikean rusetin aikaiseksi. Voittaja en tietenkään ollut, mutta olihan tuo ihan hauskaa.
Muistaakseni voittaja oli tuo vaaleanpunamekkoinen.
Sitten ne ostokset. Twin Flowerin hame oli tietysti kallein hankinta, ja sain niiltä kaupan päälle oikein soman korunkin, jossa on kuivakukkia sisällä. Hameessa ihastuin sen höyhenenekevyeen, kesäiseen ja hulmuavaan materiaaliin, pituuskin on mielestäni täydellinen. Käytettynä ostin Baby, The Stars Shine Brightin muhvin. Olen ihan innoissani siitä, koska olen itse asiassa haaveillut hankkivani ensi talveksi muhvin! Katselin sellaisia netistä jo joskus keväällä. Ja tämä Babyn on aivan ihastuttavan pehmoinen ja suloinen, ja vieläpä brändiä, hih. Elämäni toinen Babyn tavara muuten. Nyt tarvitsenkin ensi talveksi vaalean takin.
Ostin Talking to Myselfiltä sarvet ja alienkaulakorun. Vihdoinkin ihanat sarvet! Kaimani osti samantyyppiset eri värissä, joten joskus täytyy pitää jotain metsäistä photoshoottia kyllä yhdessä.
Löysin Illveksen pöydästä pinssin ja tarroja, sitten second handina mintunvihreän ruususormuksen, ja vielä Helloconin virallisen pinssin.
En ehkä pysty koskaan käyttämään näitä tarroja mihinkään, ne ovat liian ihania. Tällä hetkellä ne saavat olla vain jääkaapin ovessa tällaisenaan.
Sunnuntaina en ollutkaan niin poikki, kuin etukäteen oletin. Olen silti ihan tyytyväinen, etten ostanut teekutsulippua, lisästressi ei olisi ollut kovin tervetullutta. Enkä varmaankaan olisi jaksanut olla sosiaalinen sitten yhtään. Itse asiassa minua vähän hävetti kun en jaksanut olla sosiaalinen, vaikka kävin tyyppien kanssa syömässä. Istuin lähinnä hiljaa. Otin kumminkin vessaselfien. Kuten voitte todeta, minulla oli lähinnä valkoisia vaatteita mukana tuolla reissulla.
Ja törmäsin aivan ihastuttavaan näyteikkunaan. Mori girlin unelma.
Youtubesta löytyy jo videoita conista.
Tarina sammakkoprinssistä oli aika hauska, erikoinen esitys, ei taida muissa lolitaan liittyvissä tapahtumissa nähdä ihan tämänmoisia.
Designer's fashion show löytyy myös. Tässä oli aivan iiihania asuja, ottaisin kernaasti joitakin omaankin kaappiin.
Ja se pääshow, eli Babyn oma muotinäytös. Sitä katsoessa tuntui, että ihan herkistyn, kun oli niin kaunista ja eeppistä ja kaikki olivat niin upeita lavalla.
Pystyn bongaamaan nopeita vilahduksia itsestäni katsomossa kaikissa videoissa. Hassua.
Se oli sitten vihoviimeinen. Aika surullista, ettei suurempia lolitatapahtumia enää Suomessa ole. Pienen tapahtuman takia on jotenkin nihkeä lähteä täältä pohjoisnavalta Helsinkiin asti. Mutta koska nyt olen vihdoin päässyt jyvälle siitä, miksi Helsinki onkin oikeastaan ihan jees paikka, siellä tulee varmaan käytyä muutenkin, ihan huvin vuoksi. Ainakin viimeistään ensi kesänä sitten. Mutta tänä kesänä olenkin käynyt jo kahdesti, toukokuussakin ehdin olla pari yötä, Saksan matkalla.
