Muistatteko p
ostaukseni kesäkuulta, jossa muistelin Kössi-kisun elämää? Kello on taas neljä yöllä, ja tajusin tuossa äsken yhtäkkiä, että siitä on jo niin kauan kun Kössi kuoli. Tuli itku. Riesa tuli lohduttamaan, kiipesi syliin, kiehnäsi, maukui.
Mietin juuri tässä eräänä päivänä sitä, kuinka lapsille opetetaan jo hyvin pienenä, että itkemisessä on jotain hävettävää. Jo ennen kouluikää useat lapset eivät uskalla itkeä vähän tuntemattomampien seurassa, ja viimeistään koulussa niitä "herkkis" tapauksia pilkataan, jos nyt vähän jostain hassusta asiasta tulee itku. Muistan ainakin itse, kuinka olin ala-asteella vähän itkuherkkä, ja muutaman kerran se sitten tuli koulussa, ja sitä häpeän määrää. Muut tuijottivat. Kuiskailivatkin.
Erityisesti muistan erään toisen tytön, vielä herkemmän kuin minä, vuotta ylemmällä luokalla. Ihmettelin itsekin välillä, että tuostako se nyt alkoi itkeä, onpa outoa. En tiedä, hävettikö sitä tyttöä.
Miksi itkeminen on heikkoutta, naurettavaa, jotain mitä vain lapset ja naiset tekevät, turhaa ja typerää?
Se, että antaa itsensä olla haavoittuvainen, uskaltaa näyttää sisimpänsä... se jos mikä on rohkeutta.
Ja sen toitotus, että pojat eivät itke, miehet eivät itke, itkeminen on heikoille naisille vain, se on erittäin haitallista lapsille, ja aikuisille miehillekin. Siinä on yksi syistä, miksi juuri pojat ja miehet usein patoavat tunteet sisällensä, ja sitten purkavat niitä epäterveillä tavoilla.
Minun ei ollut tarkoitus tulla kirjoittamaan itkemisestä. En oikein muista, mitä varten tulin. Se oli ainakin yksi syy, että tuli niin paha olo Kössiä muistellessa. Viime jouluna se oli vielä täällä.
Enkä taaskaan tiedä, miksen ole nukkumassa. En ollut
tänään/eilen/keskiviikkona ollenkaan koulussa, koska Riesa valvotti minua jotain neljä tuntia aamusta. Sitten olin vain niin väsynyt ja ihan helvetin kiukkuinen, että en jaksanut mennä kouluun. Sitten kun Riesa lopulta rauhoittui, sain otettua päikkärit. Mutta taas lattialla jostain syystä. Minulla on toisinaan omituinen tapa nukkua lattialla peittoon kääriytyneenä. En edes mene jumiin siitä sen enempää kuin sängyssä nukkumisestakaan.
Kisut ovat ihania ja somia ja rakkaita ja hölmöjä, mutta joskus Riesa kyllä totisesti elää nimensä veroista elämää. Muistan aamulla seitsemän aikoihin huutaneeni sille sängystä puoliunessa "RIESA EI NIMI MIESTÄ PAHENNA ELLEI MIES NIMEÄ!!!"
Se huusi ja ravasi ja melusi ja kolisteli ja läpsytti maton kulmaa ja ryömi sinne alle möyrimään ja rapsutti eteisen väliovea ja tiedättehän, kisujen hölmöilyjä. Raivostuttava otus <3
Käytin sitä tuossa illalla vähän ulkona, mutta siellä oli niin ikävä räntäsade ja tuisku, että jäi lyhyeksi reissu. Nyt se on melkein koko ajan siitä asti rapustellut väliovea ja vinkunut, koska se tahtoo takaisin ulos. Jankkaan sille, että en vain voi päästää sitä yksin ulos täällä ihmisten ilmoilla, mutta kuunteleeko se, ehei.
No mutta kävin kuitenkin maanantaina ja tiistaina vähän koulussa... Parannus on viime viikkoon verrattuna ihan mittava. Albersin värioppi minulta menee nyt ihan kokonaan ohi, koska siellä pitää olla joka päivä, alusta asti, ja ajoissa paikalla. Se alkoi viime viikon torstaina, eli maanantaihin mennessä minulta oli jo kaksi ensimmäistä päivää mennyt ohi. En ole muutenkaan päässyt kouluun kuin aikaisintaan yhdentoista jälkeen, joten... Samapa tuo. Saan olla aika rauhassa maalausluokassa tekemässä omia hommiani, kun suurin osa ryhmästä on eri paikassa opettajan ja värioppinsa kanssa. Maanantaina olin kahdestaan Maagisen tädin kanssa, ja tiistaina meitä oli kolme.
Aion nyt uskaltaa laittaa tänne kuvan omasta tekeleestäni. Kunhan tiistaina sotkin itseni ihan tyystin pastelliliiduilla, samalla kun kokeilin saada jonkinlaista omakuvaa aikaiseksi siniselle paperille. Innostuin niistä pastelliliiduista muutamia viikkoja sitten, ostin isomman paketin, ja olen katsellut vierestä kun Maaginen täti piirtelee maagisia värikkäitä kuviaan. Inspiraatiotäti. Katsoin itseäni peilistä, jotta löydän varjokohdat, joten sivukalju on väärällä puolella.
Olen jossain vaiheessa piirrellyt paljonkin omakuvia, monenlaisia, eikä niissä koskaan ole ollut tärkeintä näköisyys, mutta en tiedä, olenko ikinä saanut niihin juuri mitään tunnettakaan mukaan. Ehkä vanhemmista sellaisista näkyy itseinho. Olen usein niissä jonkinlainen hirviösekasikiö, mutta tästä versiosta minulle tulee mieleen merenneito tai jokin muu taikaolento. Ainakin se, miten näen itseni, on muuttunut hurjasti vuosien varrella.
Piirtäminen itsessään on ihan perseestä, varsinkin lyijykynällä hyi, maalaaminen on paljon mukavampaa ja vähemmän stressaavaa. Mutta pastelliliiduilla piirtäminen on ihan eri asia. Tykkään.
En uskalla pistää tänne kuvia, joita se Maaginen täti piirsi minusta, koska minulla ei ole lupaa julkaista toisten tekeleitä, en ole pyytänyt, enkä aio julkaista ilman lupaakaan. Se on mielestäni töykeää. Samoin kuin toisten naamojen julkaiseminen ilman lupaa, yleensä. Mutta oli kauhean mukavaa, kun se täti halusi piirtää kuvia minusta. Se otti ensin naamastani kännykällään pari kuvaa, ja piirsi sitten mustalle paperille niiden pohjalta oikein värikkäitä kuvia. Näytän niissä ovelalta. Niin kuin menninkäinen.
