tiistai 27. elokuuta 2019

The beginning

Henkiopas. Sellainen vähän mystinen hahmo, jonka olemassaolon olen pystynyt tuntemaan niskassani ja takaraivossani jo vuosikausia, joka hetki, jos keskityn siihen. Henkiopas, jonka olemassaoloon olen kuitenkin havahtunut varovasti, hitaasti, ja välillä unohtanut pitkiksikin ajoiksi. Nyt sitä on jo vaikeampi unohtaa. Linkki on hieman vahvempi.

Ihan ihan ensimmäinen yhteydenotto henkioppaalta tuli tarot-pakasta, silloin joitakin vuosia sitten.




En muista, miksi ja miten osasin yhdistää sen heti. Se oli jotenkin ilmiselvää. Ja tämä kuva minun mieleeni tulee heti, jos mietin sitä. Häntä? Sitä? En tiedä, onko henkiopas henkilö vai olento.

Kerran pari vuotta sitten pyysin viestiä unessa, jotain informaatiota sen olemuksesta. Vastaus oli vesi, pelkkä vesi. Unikuvat liukenevat pois heti herätessä joka kerta kun yritän saada jotain konkreettisempaa otetta.

Mutta viime yönä se valkeni minullekin vihdoin.

Olen nähnyt jo ainakin kuuden vuoden ajan unia mustatukkaisesta pojasta tai miehestä, mahdollisesti kauemminkin, mutta unohtanut ne. Hän on joka kerta eri näköinen, ympäristökin on aina eri, mutta tunne on sama. Turvallisuus, yhteenkuuluvuus, rakkaus. Aluksi otin unet kirjaimellisesti ja pohdin, josko ne olisivat enneunia jostain elävästä ihmisestä, jonka tulen joskus vielä tapaamaan. Muistaakseni ihan ensimmäisessä unessa istuin kukkakedolla kiinalaisen pojan kanssa juttelemassa. Unien toistuessa ne ihmetyttivät minua aina vain enemmän. Kerran kokkasimme yhdessä. Yleensä ne ovat enemmän abstrakteja, vähemmän tapahtumia, enemmän tunnetta.

Viime yönä ennen nukkumaanmenoa nojasin pään taakse tuolissa, suljin silmät, ja mietiskelin opastani. Suojelijaani. Sitä, joka on ollut syntymästäni asti, ja tulee olemaan kuolemaani asti. Kaipasin uutta yhteyttä, jotain konkreettisempaa kuin tämä selittämätön tunne niskassa ja takaraivossa, läsnäolo. Unohdin kohta koko asian ja painuin petiin.

Unessa oli mustatukkainen poika. Tällä kertaa hänellä oli ihan lyhyt tukka, ja hän muistutti kovasti poikaa, jonka kanssa leikin joskus päiväkodissa, mutta aikuisella tavalla. Oli suuri talo ja paljon ihmisiä, ja minä halusin pois. Pyysin hänet mukaan, ehkä tueksi, avuksi matkan varrelle. Mutta sitten minä hukkasin itseni. Löysin itseni vasta pitkän ajan kuluttua ihan eri paikasta, ja minua pelotti pelotti pelotti. Luulen, että se oli paha dissosiaatiokohtaus, vaikken valveilla ole koskaan niin vahvana sellaista kokenutkaan. Löysin itseni ulkoa jostain muurin vierestä, siellä oli metsää ja taloja ja teitä. Hän löysi minut myös. Itkin ja halasin häntä, kerroin kuinka pelottaa, kuinka hukassa olen, ja kuinka tarvitsen häntä. Hän oli lämmin, pehmeä ja turvallinen, ja niin tuttu.

Nyt oli aika rautalangasta väännettyä symboliikkaa, että menee varmasti jakeluun. Kiitos siitä.

Kräkkäsin koodin. Se on aina ollut hän niissä kaikissa unissa, ja se on niin ilmiselvää, että vähän naurattaa.

Ja niissä unissa, joissa läsnäolo symboloi minua itseäni eikä häntä, niissä unissa se toinen on vaaleatukkainen. Niinkuin silloin 2014, kun näin unen täydellisestä, kauniista, valoa hohtavasta tytöstä, jota kohtaan tunsin suunnatonta rakkautta, hellyyttä ja suojelunhalua. Hän oli valkoisessa lolitamekossa, ja hänellä oli suuri, kihara, vaalea tukka. Mietiskelin tätä unta herättyäni jonkin aikaa, kunnes tulin siihen tulokseen, että se olin minä. Se valo, joka minun sisälläni asuu, mutta unimaailmassa konkreettisesti ja ymmärrettävästi kuvattuna. Sinä aamuna ymmärsin, että rakastan itseäni, enkä enää jaksa vihata ja hävetä itseäni.

Alitajuntani tuo oivallukset esille sellaisessa muodossa, että kykenen ne ymmärtämään. Siksi minä en usko siihen, että ihmisten kannattaisi juurikaan tulkita toistensa unia. Itsehän jokainen on oman sielunsa asukki. Mikä symboloi minulle yhtä, voi symboloida jollekin toiselle jotain aivan muuta.



Päätin vetaista kortin ihan tätä blogipostausta varten. Mitä se sinun mielestäsi kertoo?




perjantai 16. elokuuta 2019

Päiväkirja

Pidän surupäiväkirjaa, paperista, sellaisista asioista mitä ei blogiin voi kirjoittaa. Kirjoitan usein, aina jos näen tapahtuneeseen liittyvän unen, koen jonkin uuden surun oireen, tai jos tulee jokin ajatus. Aina jos on yöllä pelottanut. Aina jos on melkein jo itkettänyt. Mutta vielä ei itketä, vielä ei pysty itkemään. Edes silloin, kun tulee mieleen jokin ihan muu juttu, vaikka näkee surullisen videon nälkiintyneestä eläimestä, tai tulee ikävä kevättä, ja silmät alkavat jo kostua... Silloin iskee tajuntaan tieto siitä, että M on kuollut. Sitten ei enää itketä. Se on liikaa ja liian kauheaa ja liian suurta, silmät kuivuvat ja tulee tyhjä katse ja ontto olo.

Kirjoitan näitä ylös usein, jotta muistan miten prosessi menee, ja jotta osaan tämä avulla varautua tulevaan. Mihin tulevaan? En oikein tiedä. Johonkin pahaan.

Ei masenna, ei itketä. Kaikki on hyvin.

Vain yöllä pelottaa, kuvittelen näkeväni varjoja ja hahmoja, kuvittelen kuulevani narinaa ja askelia. Tunnen läsnäolon ihan selkäni takana. Vain yöllä.

Pelot ovat oleellinen osa suruprosessia.







Onneksi on Sahu. Sahu tietää.

Onneksi kävin Oulussa.