Lauantaina Kitaconissa Kemissä:
Kaimani kanssa päätimme laittaa mätsäävät asut, koska molemmat omistamme sarvet Talking To Myself Jewelryltä. Ostimme ne kesällä Helloconista, ja sanoin jo silloin, että joskus pitää mätsäillä. Nyt tuli se hetki. Ja se, että meillä oli sama hame päällä eri värisinä, oli itse asiassa vain onnellinen sattuma!
Oli ihanaa käydä, ei niinkään itse conin takia, vaan miitin, kamujen, ja uusiin ihmisiin tutustumisen takia! Oli hauska tavata myös Freakyangel! Ja sain soman kortin Rotta Ruususelta <3
Piilaritilauskin ehti tulla sopivasti, niin sain somat silmät päähän viikonlopuksi.
Sunnuntaiksi oli sovittu pieni miitti kotikaupungin tyyppien kesken, mutta puolet, eli kaksi, ei ehtinyt paikalle koulukiireiden takia. Kahdestaan sitten Tiripin kanssa taas miittailtiin, askarreltiin nukkehommia (koska hänpä sai vasta ensimmäisen BJD:nsä!), syötiin hyvää piirakkaa ja keksejä, ja otettiin parvekkeella asukuvat. Kyseessä oli yhtä aikaa halloween-, nukke-, askartelu- ja lolitamiitti. Neljä kärpästä jne.
Olin shiro lolita -kummitus, tai jotain sinne päin. Tällä kertaa laitoin tarpeeksi alushameita, kun harmitti helman lättänyys edellisenä päivänä!
Maanantai oli tietysti se varsinainen the päivä. Meillä oli täällä asumisjutskapaikassa jotain juhlan tapaista, katsottiin Paranorman (minun ehdotukseni ja DVD:ni) ja mässytettiin namia.
Päätin että go big or go home, ja laitoin päähän ensimmäistä kertaa tämän peruukin, joka on ehkä kaikkien aikojen mestariteokseni:
En tiedä olenko noita, vampyyri, Cruella De Vil, Elvira, Patricia Morrison, Morticia Addams, vai mikä. Vähän kaikkea kai. Mutta en ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni yhtä upeaksi ja itsevarmaksi, ihan totta. Onneksi yksi ohjaajista suostui ottamaan muutaman asukuvan. Jos minulla olisi aikaa ja voimia, näyttäisin tältä ehkä melkein joka päivä.
 |
| Muistutus siitä, miltä peruukki näytti alun perin |
Viime aikoina onkin taas alkanut musta viehättää, vaikkei ehkä uskoisi, kun 2/3 näistäkin asuista oli vaaleita. Mutta johan sitä vaaleaa kautta riittikin tarpeeksi pitkään! Luulin jo, että tämäkin talvi menee valkoisissa, mutta... sitten yhtäkkiä ajauduin kaivamaan mustat noitavaatteet varastosta ulos, ja ihastuin tummiin huulipuniin. Olo on jotenkin ihan erilainen kuin pitkiin pitkiin aikoihin, terävämpi, levottomampi, luovempi, suurempi. Jaksan taas kuunnella äänekästä musiikkia, jaksan taas näpertää ja maalata, olen koko ajan aivan liian innoissani.
Suihkussa ehtii mietiskellä asioita, ja siellä se oivallus sitten tänään iski: Lopetin keltarauhashormonit muutama kuukausi sitten. Mikä muu minun pään sisäisen maailmani olisi näin nopeasti ja vahvasti muuttanut? Tältäkö tuntuu elää ilman sitä kroonista masennusta? Nukkuminen on vaikeaa, liikaa energiaa. En palaa hormonaaliseen ehkäisyyn enää ikinä, vaikka endometrioosi menisi miten pahaksi. On pakko keksiä jotain muuta, särkylääkkeet sentään ovat onneksi olemassa. Olen ylipäänsä masennukseen taipuvainen, ei todellakaan tarvita mitään ylimääräistä sitä taipumusta ruokkimaan.
Sisälläni palaa taas tuli. Elämän tuli. Luulisin. Toivottavasti.
Ja kuten olen blogissa todennut ennenkin, palaan mustiin vaatteisiin aina silloin, kun minulla on parempi olla. Niin näköjään nytkin.
Pumppu hakkaa ilosta, kun mietin näitä juttuja. On tapahtunut muutakin, muutoksia, murroksia, oivalluksia, hengitän syvemmin ja näen pidemmälle.
Noin niinkuin kuvaannollisesti,
oikeasti pitäisi käydä näöntarkastuksessa
ja hankkia uudet lasit, koska en näe.
Mutta nyt meni ohi aiheen. Ää.
