sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Again and again

Yksi osa blogini elämänkaarta on ihan alusta asti ollut se, että jos tätä ei kukaan lue, niin ainakin yksi tietty ihminen lukee, ja arvostaa kirjoituksiani, vaikkei kommentoi, ja voimme puhua niistä puhelimessa, ja ne piristävät hänen päiväänsä.

Yksi osa minun elämääni viimeiset 15 vuotta on ollut se, että jos kaikki muu kusee, niin aina on olemassa se yksi asia, yksi ihmissuhde, joka ei ole menossa mihinkään, yksi itsestäänselvyys, yksi johon voin luottaa sataprosenttisesti.

Vaikka tavallaan olenkin aina tiennyt, että joudun siltikin vielä jonain päivänä elämään ilman. Sekin on ollut vain sellainen kaukainen itsestäänselvyys, sellainen "sitten joskus".

Tässä se "sitten joskus" nyt on.

Jos olet ollenkaan seurannut blogiani pitempään, lienet huomannut, että olen maininnut M:n useita kertoja. Nyt ei ole enää M:ää. Ei ole enää sielunsiskoa. Ei ole parasta ja vanhinta ystävää. Ja jos olet sellainen  blogini hiljainen stalkkaaja, jonka kanssa en enää ole tekemisissä, ja tunsit joskus minun kauttani M:n, tässä sinullekin uutinen. M on poissa.

Jo 13-vuotiaina kakaroina puhuimme siitä. Silloin se oli vain sellaista läppää vielä, mutta vuosien varrella siitä tuli keskusteltua useaan otteeseen. Suunnittelimme jo silloin M:n hautajaisia. Kauan ennen aikuisuutta, sairastumista, diagnooseja, sairaaloita ja mielisairaaloita. Vaikka olen tavallaan aina tiennyt, että M tavalla tai toisella kuolee nuorena, oletin, että ehkä nelikymppisenä. Sitten viime aikoina sairauden edetessä, että ehkä jo kolmekymppisenä. Viimeksi tänä keväänä suunnittelimme, mitä vielä haluaisimme tehdä yhdessä, ennen kuin hän menee liian huonoon kuntoon. Vaan M ei ehtinytkään nähdä, mihin se sairaus veisi, ja milloin.

Minun on vaikea päättää, kuinka paljon haluan kertoa, koska tämä on julkinen blogi.

Tämän asian käsittely liittyy nyt hyvin vahvasti A:n kuoleman käsittelyyn, josta siitäkin tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 20 vuotta. Tunsin M:n paljon kauemmin kuin A:n, ja läheisemmin, ja aikuisiällä.

Molempiin minulla oli silti vahva yhteys. Ja molemmat kuolivat oman käden kautta, väkivaltaisesti.

Yhdenlainen ympyrä sulkeutuu, ja yhdenlainen käännekohta elämässäni taas.

Niinkun ennustinkin. (Ja yritin taistella sitä vastaan.)

Kukaan ei uskonut minua kun tammikuussa sanoin, että vuosi 2019 tulee olemaan suuren muutoksen vuosi, ehkä jopa paha vuosi, ja minua pelotti, että jotain kamalaa tapahtuu. Kerroin siitä Pojalle, ja hoitajille, mutta ihan hölmöä taikauskoahan se, täytyy luottaa tulevaan. Olisin halunnut luottaa. Vaikutti jo useiden kuukausien ajan siltä, että ehkä tämä onkin ihan tavallinen vuosi.

Vuonna 1999 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun perheeni hajosi ja A kuoli. Käsittelen tuota traumaa tavallaan yhä.

Vuonna 2009 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun minä putosin yhteiskunnan kelkasta, lopetin koulun, jouduin sairaalaan, ja sen jälkeen mikään ei enää ole ollut niinkuin ennen, ja sitäkin käsittelen edelleen.

Vuonna 2019 minun elämäni muuttui peruuttamattomasti kun elämäni valo, tärkeimpäni, sister from another mister, wife in another life, sielunkumppanini, bestikseni kuoli, ja tätäkin tulen käsittelemään kauan.

Kaikki liittyy kaikkeen. Minä ja M emme ehkä olisi selvinneet teini-iästä ilman toisiamme. Hänen elämänsä oli monin tavoin aivan täysin erilaista kuin minun, ja hän oli monin tavoin persoonaltaankin aivan päinvastainen kuin minä. Me toimme toistemme elämään tasapainoa ja pysyvyyttä. Minusta tuntui aina siltä, että erityisesti pysyvyyttä hänen elämänsä kaipasi enemmän, ja minä olin yksi niistä harvoista kallioista.



En ole vielä aivan ymmärtänyt tilannetta täysin. Menee vielä kauan, ennen kuin ihan täysin tiedostan, että M on tosiaankin poissa, enkä voi enää koskaan nähdä, soittaa, lähettää tekstaria, tai postikorttia.

Minä en ymmärrä enää mistään mitään.




Uskon kumminkin jälleensyntymään tai sielunvaellukseen, ja siihen, että tämä ei todellakaan ollut meidän ainoa yhteinen matkamme. Ei ensimmäinen, eikä viimeinen, jos halutaan ajatella aikaa janana. Ei ainoa, jos ymmärretään, että aika on illuusio.




torstai 4. heinäkuuta 2019

Divide

Tänään onnistuin pesemään joitakin tiskejä. En siksi, että aivot olisivat viestittäneet minulle "hmm, likaisia tiskejä, pitäisiköhän ne pestä", vaan siksi, koska niistä leijaili haju olohuoneeseen, enkä yhtäkkiä enää pystynyt keskittymään dokumentin katsomiseen. Silloin se ymmärrys vasta meni perille asti, aivoissa yhdistyi 1+1 tsing "ainiin likaiset tiskit on huono asia", ja sitten dokkari oli pakko laittaa paussille viime minuuteilla ja käydä tiskaamassa pahimmat pois.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi ymmärtää, koska siivotaan, miten pidetään huolta asunnosta, mitä pitää tehdä ja missä järjestyksessä ja kuinka usein. Ei ole mitään selvää syytä sille, miksi nämä asiat eivät ole ikinä minulta luonnistuneet. Tai no, on tietenkin, autismi. Mutta minä en itsekään ymmärrä, miten se voi vaikuttaa sillä tavalla, ja miten on mahdollista, että minä en vain toimi niinkuin pitäisi ja haluaisin.

Kunpa voisin "vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja lakata valittamasta" niinkuin ihmisen kuuluu, ja hoitaa hommani vikisemättä.




Pahimmat painajaiset ovat psykologisia. Niissä ei tapahdu fyysistä väkivaltaa eikä niissä ole yliluonnollisia olentoja. Niissä on perheenjäseniä, läheisiä, ja ne kaikki ovat minua vastaan. Ne kaikki vihaavat minua, häpeävät minua, puhuvat minusta pahaa selkäni takana ja päin kasvoja, ja kukaan niistä ei osoita myötätuntoa, ei kuuntele minua, ei anna armoa, ei sääliä.

Niistä painajaisista jää aina paha olo koko päiväksi.

Ja niistä ei voi puhua, koska kerrottuna ja selitettynä ne kuulostavat joko naurettavilta tai syyttäviltä.

En halua syyttää ketään. Mutta olen silti melko varma, että kaikki se mitä alitajuntani niihin painajaisiin syöttää, ei ole täysin tuulesta temmattua. Niissä on jonkinlainen todellisuuspohja, jota minun omat pelkoni sitten ruokkivat ja kasvattavat ja hierovat naamaani.

Mutta minä en syytä. En jaksa.




Minua pelottaa kovasti tämä kesä. On liikaa tekemistä, liikaa reissaamista, ja minusta on tullut herkempi. Joka päivä herkempi. En muista, että äänet olisivat ennen sattuneet ihan yhtä paljon, valot, tekstuurit, kosketukset. Onko ihon kynsillä raapiminen aina ollut sietämättömän kivuliasta? Tai se, jos yritän vaatteiden läpi kyhnyttää kutiavaa selkää? Tai se, kun puolipilvisenä päivänä aurinkolasit päässä yritän katsoa suoraan eteenpäin, enkä vain maahan? Tai se, kun on hiljaista, ja sitten yksi ainoa auto ajaa ohi? En uskalla kertoa kellekään. Mutta kaikki sattuu. Yritän olla valittamatta ihan koko ajan ja joka päivä. Kukaan ei jaksa valittajia. Valittaminen ei myöskään auta, eikä valittamalla synny rakentavaa keskustelua.

On pelottavaa olla näin heikko.

En erityisemmin kaipaa sosiaalisia kontakteja tällä hetkellä. Saatan työntää kaikki pois, pikku hiljaa, vaivihkaa, ja sitten itkeä sitä, että olen yksin. Saatan perua kaikki menot lähiaikoina. Saatan ghostata, feidata, ja rikkoa lupauksia.

Saatan katsella dokkareita kotona, ja pelata Wizards Unite:a yksin ulkona öisin.






Se kuulostaa oikeastaan aika mukavalta.



maanantai 1. heinäkuuta 2019

Elämän ämpärilista

Näköjään kela on myöntänyt minulle nyt sen työkyvyttömyyseläkkeen. Se, mistä on ollut puhetta lääkärien ja hoitajien kanssa jo muutaman vuoden ajan. Se, mikä on stressannut ja mietityttänyt. Ja se, mitä olen myöskin toivonut, koska sitä ei tarvitse hakea vuoden välein uudestaan, se ei edellytä minulta mitään kuntoutussuunnitelmia, sitä ei voi ottaa minulta pois, ja sen ohella voi vaikka yrittää tehdäkin jotain mistä saisi tuloa, eikä tarvitse stressata sitä, että sen tekemisen pitäisi elättää minut kokonaan.

Tämä tuli niin yllättäen. Huomasin, että tässä lausunnossa oli jotain erilaista, mutta en ihan täysin tajunnut, ennen kuin viime yönä vertasin sitä vuoden takaiseen. Niin koruttomasti ilmoitettu vain. Se, mitä olen odottanut.

Mitä nyt?

Miten lähden toteuttamaan seuraavia tulevaisuudenhaaveita? Jotenkin tuntui, että kaikki riippui tästä, ja nyt tämä on selvä ja rasti ruutuun, mutta riippuiko kaikki tästä sittenkään.

To do list:


  1. Synny autistiseksi tytöksi 
  2. Masennu ja traumatisoidu
  3. Mene mielenterveyshoitoon
  4. Jätä monta koulua kesken
  5. Syrjäydy
  6. Yritä
  7. Älä yritä
  8. Yritä sittenkin
  9. Älä sittenkään yritä
  10. Kuntoudu
  11. Ei onnistunut
  12. Saa autismidiagnoosi
  13. Jää työkyvyttömyyseläkkeelle
  14. Yritä jotain ihan täysin muuta

???

Olen minä sitä miettinyt jo vuosikausia, että mitähän se minun elämäni sitten ihan lopulta voisi olla, mille rupeaisin, millä täyttäisin vuoteni jotta saisin joskus sitten katsoa kätteni jälkeä ja sanoa, että tuli tehtyä jotain. Se vain jotenkin katoaa otteestani, lipuu sormien välistä pois joka kerta. Kaikki mitä yritän. Täytyy yrittää vielä. Uudestaan ja uudestaan. Eihän tässä muukaan auta.

Eläminen itsessään vain tuntuu niin kovasti yrittämiseltä. Jokainen päivä on homma. Se, että ruokin itseni, pidän huolta henkilökohtaisesta hygieniastani, täytän sosiaaliset tarpeeni, ja ehkä jopa huvituksen tarpeeni. Siinä on minulla työsarkaa, ja minun on vaikea käsittää, miten joku voi jaksaa vielä sen lisäksi tehdä useita tunteja päivässä jotain muutakin.

Elämä itsessään on arvokasta. Se minun täytyy muistaa useammin. Minunkin, minäkin, vaikka en tuota kapitalismille rahaa, tai tee suuria tekoja, tai sano suuria sanoja, tai kosketa ihmisten sydämiä radikaalilla tavalla. Minäkin.


Sosiaalisia ja huvituksen tarpeita täyttämässä päivänä muuanna