Wenn die Stille wieder kommt

Edellisestä blogipostauksesta on kuukausi, melko tarkkaan. On tullut totaalisen rehellisyyden aika elämässäni, tuntuu hyvältä olla täysin avoin ja suora, tai ainakin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jatkan samalla linjalla blogissa nyt. Juuri nyt. En ole koskaan uskaltanut kirjoittaa näistä asioista, vaikka muuten kirjoitankin välillä nolostuttavan avoimesti kaikesta. On perjantain ja lauantain välinen yö, maanantaina lähden junalla kohti Helsinkiä ja keskiviikkona lennän Saksaan, WGT kutsuu jälleen. En ole ehtinyt stressata tai edes kovasti miettiä koko matkaa, elämääni ilmestyi yhtäkkiä yllättäen häiriötekijä. Annan tuolle häiriötekijälle vaikka täällä nimen Jokipoika, ja muistan nyt että edellistä postausta kirjoittaessani mieleni perukoille oli juuri ja juuri nousemassa hämärä tietoisuus siitä, että o-ou saatan pitkästä aikaa ihastua.

Tämä on ollut hieman ongelmallista. Nimittäin siksi, koska en ollut uskaltanut käsitellä monia asioita, ja olin sulkenut itseni tekopyhään kylmyyden kuplaan. En suostunut näkemään sitä, enkä tiedostamaan sitä, halusin vain suojella itseäni kaikelta. Mutta sydämen asiat eivät kysy lupaa eivätkä anna ennakkovaroitusta. Olen itkenyt pelkojani pois ja päättänyt uskaltaa ihan oikeasti, avautua sykkyrästäni. Joiltain osin en ole kovinkaan tunnekypsä ihminen, ja se olisi nyt vähän niinkuin työn alla, projektini tällä hetkellä. Opettelen luottamaan ja kertomaan ja kuuntelemaan.

Se on pelottavaa. On helppoa kylmettää itsensä ja tuudittautua yksinäisiin harhakuvitelmiin, että tällaista tämän kuuluukin olla ja olen ansainnut tämän.

Muutoksia on ollut meneillään. Nyt aion kumminkin pari päivää keskittyä ihan vaan pakkaamiseen ja projektien valmiiksi saattamiseen, jotta pääsen hyvin valmistautuneena matkaan, ja koska Jokipoikakin lähti omille teilleen vähäksi aikaa, häiriötekijäkin on hetken poissa. Sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon voikaan yhtäkkiä ikävöidä, vaikkei oikeastaan edes tunne, kun joutuukin olemaan pari viikkoa erossa. Ihan hassua ja omituista. Ja niin, pelottavaakin. Pelottavaa.

Saksaan on luvattu hellettä, en löydä biksuja, liian iso tyllihame törröttää matkalaukusta ulos, kaksi kiloa meikkiä pussissa, ja niin paljon olisi kirjoitettavaakin. Aion aloittaa tarotpäiväkirjan, jotta pysyn kartalla siitä mitä kortit missäkin vaiheessa sanovat. Minulla on jo hyvä hieno kirja. Minulla on jo ensimmäinen merkintä sinne mielessä. Mutta en saa avattua kirjaa ja aloitettua, kohta en enää muista sitä yötä kun luin kortteja ja itkin. Onneksi kirjoitin siitä silloin päiväkirjaan muutaman sanan. Mietityttää kovasti, mietityttää. Mieleni tekisi kysyä tarkennusta. Vaan pelkään sitä viimeistä korttia, miekkoja, hieman varuillani, hieman huolissani. Eihän sitä koskaan tiedä.

 Värjäsin tukan vihreäksi, kuten suunnittelin. Olen miettinytkin sitä jo siitä asti kun sen lyhyeksi leikkasin, puolitoista vuotta. Päätin kokeilla, josko se tarttuisi valkaisemattomaan neitsythiukseen, ja kyllähän siitä vihreä tuli.

Löysin kirpparilta vihdoin New Rockit, päätin jo ainakin vuosi tai pari sitten, että jonain päivänä ne vielä kirpparilla tulevat vastaan. Oma koko ja 20 euron hinta, ask and you shall receive. Eventually.

Mäyränkalloprojekti on maseroitunut koko talven, nyt se on viimeisessä vaiheessansa.

Äitienpäivänä puin jonkinlaista lolitaa, ja mietiskelin, että miksihän tänä vuonna en ole pukeutunut siihen juuri lainkaan. Olen kyllä myynyt muutamia juttuja pois, muunmuassa yhden harvoista brändimekoistani, joten jospa vielä tänä vuonna saisi hankittua sitten jotain uutta tilalle.

Vein Riesan torstaina kesälomalle isän luo, nyt on tyhjä ja kisuton koti, yksinäistä ja ankeaa. Herätessä katson ensimmäisenä kohti tyynyä jossa kisu aina nukkuu, mutta katseeni kohtaakin vain tyhjän, kylmän tyynyn. Tähän kyllä tottuu äkkiä taas.

Yritän tänä vuonna saada enemmän kuvia Saksasta, vietän siellä kumminkin vähän pitemmän ajankin nyt, eli viikon, mutta mitään en lupaa.




Mietiskelin kauan aikaa, miten pojan nimeäisin täällä blogissa, koska nyt kerran asiasta halusin kirjoittaa. Päädyin jokiassosiaatioon siksi, koska koen olevani puro siinä rinnalla. Mieleeni nousivat myös hölmöt muistot lapsuudesta, kaikki liittyy toisiinsa, tokihan, en vain pysty sitä selittämään mitenkään järkevästi.

HEAD things

Oho muokkasin sittenkin kuvia. Nämä ovat viime viikolta. Tai toissa viikolta? Toissa viikolta kai.

*raptor hands*

Kävin nuortenryhmässä ja ostin siellä kaverilta sovitusti peruukin. Kiinnostuin, kun hän kertoi omistavansa melko kalliita, laadukkaita peruukkeja, jotka ovat jääneet käyttämättä. Ostin mustavalkoisen peruukin puolella alkuperäishinnasta, ja kamu oli suloinen ja laittoi mukaan vielä ilmaiseksi tällaisen violetin, vähän vähemmän laadukkaan, mutta oikein sievän:

Mustavalkoinen peruukki kuitenkin kaipaa trimmailua ja tupeerausta, se on hieman liian emo nyt.

Kuitu on jotenkin kovin paksua, painavaa ja tuuheaa. Olo on ihan tukkajumalatar tämän kanssa.

Tilasin tässä myös uuden ruskean peruukin Winkiewinkieltä, koska siellä on nyt kovat alennukset. Halusin jonkin lyhyehkön, keskiruskean, laineikkaan, arkipäivän peruukin. Nyt voinkin vihdoin heittää vanhan, kamalan kulahtaneen ruskean roskiin.

Tämäkin tuntuu oikein laadukkaalta, yhtään hiusta ei tippunut harjatessani. Olen oikein tyytyväinen.

Sinking

Hmm. Mitähän sanoisi. Oli lääkärinaika keskiviikkona ja se ei mennyt kovin hyvin. Muunmuassa siksi, koska olin viettänyt unettoman yön ja olin jotenkin hysteerisessä tilassa, sellaisessa itkuhysteerisessä, ei nauruhysteerisessä. Ja myös siksi, koska tuntuu, ettei minun ongelmiani oteta vakavasti, ja lääkärin mielestä en tarvitse nyt terapiaa.

Ei ole ollut oikein hyvä olo pitkään aikaan. Välillä vähän parempi. Silloin kun on jotain, mikä vie ajatukset muualle hetkeksi. Esimerkiksi maanantaina kun käytiin J:n kanssa länsinaapurin puolella ostamassa ihan liikaa karkkia. Siellä oli muuten kansallispäivä (6.6) eikä veli päässyt Systeemiin, onneksi oli sentään kaupat auki. Ja sitten torstaina, kun lähdettiin tämän mestan asukkaiden ja ohjaajien kanssa Ouluun, oltiin melko fancyssa hotellissa yötä ja käytiin jättikirppiksellä ja syötiin paljon hyvää muonaa (Jokkismesta maksoi kaiken!) ja ehdin nähdä kaupungilla pitkästä aikaa armasta M:ää.



En enää muista minä päivänä yritin piristää itseäni laittamalla tätä violettia ebayperuukkia ja pukeutumalla pastelleihin. Saattoi olla tiistai. Jos näet minut pukeutuneena päästä varpaisiin pastelleihin, on ihan turvallista olettaa, että olen kurjassa tilassa. Kun mieli on vakaa ja rauhallinen, pukeudun ennemmin mustaan tai valkoiseen.

Peruukki ennen:

Ja jälkeen:

Minun Army of Love -pyssyni on rikki toiselta puolelta, mutta saa sen kanssa vielä kuvia, kun muistaa esitellä vain ehjää puolta... Se joutui liian paineen alle muuttolaatikossa viime kesänä ja riks raks.

Käytin saksia, talkkia, tupeerauskampaa ja hiuslakkaa. Olen tottunut leikkaamaan itse omaa tukkaani, joten minusta peruukin leikkauskin sujuu parhaiten, kun se on minulla päässä. Jos laitan sen peruukkipäähän, tulee vasemmasta puolesta väistämättä ihan eri mittainen, kuin oikeasta. En vain osaa.

Mielestäni tämä hahmo on aliendemoni. Meikeillä ja väreillä ja kameralla hupsuttelu kyllä oikeasti piristää. Eikä haittaa, vaikka tästä peruukista tuli jotenkin karsean ihkudesu weeaboon näköinen, se on silti ihan hauska, ja käytän sitä joka tapauksessa. Olen jo vuosia sitten joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että ihmiset kuitenkin kuvittelevat ulkonäköni perusteella, että olen animenörtti. Eikä se haittaa. Kuvitelkoot. Saan ainakin mielihyvää siitä, että tyylini on niin vaihteleva, ettei kukaan arvaa, millainen musiikkimaku tai leffamaku minulla oikeasti onkaan! Roskiin se stereotypia, että kaikkien pitäisi pukeutua jonkin oman klikkinsä muotin mukaan! En suostu! Muottiin sopimattomuus eläköön!

Soot fairy

Kolmas postaus saman päivän aikana, o-ou.

Puhuinkin jo siitä, että viime torstai oli hyvä päivä ja tupeerasin peruukin (matkin)  ja meikkasin pitkästä aikaa ja oli sievä olo ja kävin postista hakemassa peruukin Helloconia varten ja tuhlasin rahaa askartelutarvikkeisiin enkä pelännyt teinejä. Ja otin paljon kuvia tietysti, silloin pitää ottaa kun on hyvä olo.

Joku ig:ssä sanoi että olen "soot fairy" eli niinkuin tuhkakeiju, ja se kuulosti ihan älyttömän somalta. Yksi parhaista kommenteista ehkä ikinä.

Otin korkokengät käyttöön ekaa kertaa tälle keväälle, koska tiet alkavat jo olla sulat ja loskattomat. Ihan vielä en uusia valkoisia kenkiäni uskalla viedä ulostautumaan, mutta hyvin pian!

Huomenna palautan läppärin takaisin äitille, ja koneeton elämäni jatkukoon. Ehkä saan jatkettua muutamaa projektia sitten. Enää jokunen hassu viikko WGT:hen, ja pitäisi askarrella, huovuttaa ja ommella vielä...

WGT-lipun pitäisi muuten tulla ensi viikolla postissa! Olen nähnyt kuvia, että ihmiset ovat jo alkaneet saada omiansa. Olen kirjoittanut listoja vaikka mistä, esim mitä meikkituotteita haluan Saksasta ostaa ja mitä bändejä haluan yrittää ehtiä neljän päivän aikana nähdä, ja niin edelleen. Listojen kirjoittaminen on kivaa.


Miksi yksi avokadon kivistäni muuttui tummanpunaiseksi multaan päästyään? Se ei näytä hyvinvoivalta.

Mähmä

Näköjään vaihdoin uudestaan blogin taustaa. Edellisessä oli soma kuvio, mutta liikaa värejä ja muotoja. Tämä tausta ei tiiliydy siististi, mutta samapa tuo. Kuva oli myös alunperin ihan väärän värinen, ketut olivat punaisia ja taustaväri sinertävä, mutta se pikkuongelma korjaantui helposti gimpissä.

En edes viitsi kirjoittaa siitä paljonko kello on ja moneltako pitäisi herätä puutöihin ja miten en jaksa.


Joululahjoja minulta minulle reissaa postissa aika monta tällä hetkellä. Marraskuussa ilmestyi jäätävät kasat ylimääräistä rahaa (minun köyhimyksen mittapuulla) ja sitten lähti Ebay lapasesta. Ensimmäisenä kotiin ehti harmaa peruukki, ja Etsystä Hysteria Machinelta tilattu korpinkallo-kaulakoru, jollaista olen halunnut jo vuosikausia (muunmuassa koska Brigitte ja Ginger Fitzgerald).

Löysinkin juuri edellisenä päivänä SPR:n Kontista hopiaisen creepyn ketun hintaan 20 euroa, sillä on karseat lasisilmätkin! <3 Kohtalo ja sitä rataa. Näytin kettulaista ohjaajalleni ja sitä ahdisti niin ettei se halunnut edes katsoa. Koin reaktion suurena saavutuksena ja ohjenuorana sille, millaista tahtoisin elämäni olevan. Kettu oli halpa koska siinä oli tahra, mutta sain sen helposti pesussa pois.

Koko tästä seurannut look on ihan tismalleen sitä mitä esteettinen silmäni tätä nykyä kaipaa. Vaalea, melankolinen, makaaberi, mutta soma. Tämän tyyppistä saattaa tulevaisuudessa näkyä paljon päälläni. Peruukki varsinkin, olen ihan pihkassa. Äitikin kehui, kun kävin siellä viettämässä itsenäisyyspäivää (ja tehtiin kauheat kasat sushia NOM tai siis äiti ja veli teki ja minä vain lusmuilin maustoin riisin).

Olen erittäin tyytyväinen. Hetkellisesti tämä ikuisuuden jatkuva identiteettikriisi on selätetty. Mutta kyllä se viimeistään ensi viikolla taas palaa.

Mutta toden puhuakseni on minulle reissannut myös kaksi joululahjaa minulta perheelle. Äitin ja veljen lahjat tulivat jo. En jaksaisi millään ostaa lahjoja kenellekään muulle, vaikka tänä vuonna olisi varaakin. On niin rankkaa.



Sen sijaan säästän ahkerasti TOUKOKUUTA VARTEN koska olen varannut hostellin LEIPZIGISTÄ viideksi yöksi ja enää puuttuu lennot sekä tietysti lippu WAVE GOTIK TREFFENIIN ja tämä tietysti tarkoittaa sitä että suurensuuri ja hyvin pitkäaikainen unelma on todellakin ihan oikeasti wtf toteutumassa, aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

Nyt seuraakin ongelma: Mitähän sinne pukisi päälle? Toukouussa Saksassa saattaa olla ihan hemmetin kuuma tai sitten ei.

Nyt on jotain ihan superjännittävää mitä odottaa, niin jaksaa paremmin elää talven yli. Viime talvena touhotin Helloconia odotellessani, ja se auttoi hyvin, ja se oli koko vuoden kohokohta, ja olin siellä sitten ihan yli-inhimillisen sosiaalinen ja jaksavainen ja onnellinen, siitäkin huolimatta, että oli aivan karsean hirveä talvi taas takana. Tuo kokemus opetti, että kyllä minusta voimia löytyy kun on tarvis, ja toi rohkeutta toteuttaa vähän isompiakin unelmia. Ja nyt kun on vähän jopa mistä säästää, niin kaikkihan on oikein mallikkaasti. Sovin jopa jo erään saksalaisen nettikamun kanssa yhteisiä seikkailuja, se asuu Dresdenissä, vain tunnin ajomatkan päässä Leipzigistä, ja tulee hengaamaan kanssani.



Hmm minun oli tarkoitus tulla kirjoittamaan jotain sekavaa sepostuspostausta yöllisessä koomassa ja angstissa, mutta sitten tulikin kirjoitettua vain mukavia juttuja. Oho. Eihän tämä ole mistään kotoisin tämmöinen.

Koko teksti on jotenkin ylipirteä ja positiivinen, ällöttävää. Nyt tekisi mieleni poistaa ja unohtaa koko juttu. En oikeasti ole laisinkaan pirteä, ehkä nyt vähän positiivinen, tai en tiedä. Oikeasti on ihan omituinen kooma, se öinen "millääneiolemitäänväliä"-ankeus taas. Se tulee öisin. Sitä turtuu ja selkä jumiutuu ja otsaa kiristää ja sormet jäätyy.




PS: Meillä on ensi lauantaina pikkujoulumiitti Rovaniemellä Café Linnassa, tulkaa kaikki.