keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Sleepy Gnome

Hooo minulle on nyt tulossa uusi tietokone <3 Elämä on ollut kovin tylsää ja tyhjää ilman, kyllä, myönnän auliisti sen. Kotona yksin istuessa sitä masiinaa tulee ikävä. Olen koko ajan niin poikki, että harvoin jaksan tehdä mitään kehittävää, kuten piirtää tai askarrella tai kustomoida nukkeja. Enimmäkseen olen väritellyt värityskirjoja, lukenut ja katsellut kännykällä juutupevideoita.
Niin ja nukkunut ihan hemmetisti. Tänäänkin melkein koko päivän. Mutta nyt olen äitin tykönä koneella ja kohta lähden kauppaan.

Voisin potea huonoa omaatuntoa siitä, kuinka "hukkaan elämäni ja nuoruus hupenee ja mädätän vain aivoni" kun istun päivästä toiseen koneella. Koenkin välillä. Mutta totuus on nyt vain se, että en jaksa tehdä mitään järkevääkään, ainakaan suurimman osan ajastani. Se on jotenkin vähän niinkuin pakko hyväksyä. Esimerkiksi syy, miksi nukuin tänään koko päivän (ja viime yönkin toki!) on yksinkertaisesti siinä, että minulla oli rakentavaa tekemistä maanantaina ja tiistaina. Maanantai meni puutyökurssilla ja kirpputorilla, jossain tuolla teollisuusalueella, koko ajan kävellessä sieltä kotiin päin huimasi, ja eihän siinä ehtinyt mitään syödäkään. Tiistai meni taidekurssilla ja veljen luona. Niin. Luit aivan oikein. Ei mitään tuon ankarampaa. Mutta minulle aivan tarpeeksi uuvuttavaa.

Maailma odottaa minulta aina liikoja. Olen kai jo pikku hiljaa oppinut olemaan odottamatta ihan liikoja itsestäni, ainakin välillä, ja se on hyvä. Muun maailman mielestä minun silti pitää yhtä jotenkin  kuntouttaa itseni ja aivojeni rakenteen pitää maagisesti muuttua ja koko elämäni kellahtaa päälaelleen, jotta pystyn kouluttautumaan ja luomaan uran. Kyllä. Taatusti. Leikin leikissä mukana, enkä kerro kenellekään, että voi hyvä helvetti kamoon oottekste tosissaan mitä pirua ei tuu kesää. En tahtoisi enää asua tuetussa asunnossa. Tavoitteena kuulemma on, että sieltä pois muuttaessa kaikilla olisi joko koulu- tai työpaikka. Oi kuule. Onnea vaan. Tahtoisin jo muuttaa pois näiden seitsemän kuukauden jälkeen. Mutta tiedän, ettei minulla ole mitään muutakaan paikkaa. Ei tosissaan ole. Mitään. Missään. Joten jään ja yritän ja uuvutan itseni ja leikin niiden typerässä leikissä mukana.



Vaikka olisin hyvinkin väsynyt, mieluusti silti ulos  mihin tahansa lähtiessä puen sievästi ja meikkaan, koska se piristää niin kovasti. Jos lähtisin kauppaan lökäpöksyissä ja pipo silmillä, olisi toki helpompaa ja nopeampaa, mutta olokin pysyisi koko kauppareissun ajan kurjana ja väsyneenä. Kun kotona rauhassa hieman meikkaa ja valitsee sopivan värisen paidan, siitä tulee huomattavasti parempi ja virkeämpi olo. Ei kiristä hermoja ja ahdista enää läheskään yhtä paljon. Joten tänäänkin kaikesta huolimatta vaihdoin kaksi kertaa vaatteet löytääkseni mukavan tuntoisen asun ulos lähtiessäni. Naurakaa vaikka, haukkukaa vaikka pinnalliseksi, ihan sama.



Noniin ja sitten kuvia viime ajoilta tadaa:












Onneksi osaan pukeutua kovillakin pakkasilla.


Kohta on tietokone ja voin taas ottaa kuvia kameralla kännykän sijasta ja valoisampaakin on niin on mukavampi kuvata. Jee.


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Something to cling to

Välillä haaveilen kovasti siitä, että alkaisin taas näännyttää itseäni. Katselen kuvia neljän vuoden takaa, kun olin melkein kymmenen kiloa kevyempi ja söin linnun annoksia ja polvet törrötti ja posket oli lommolla. Ja oli koko ajan paha olo... Sain aamulla hyvän muistutuksen siitä, miksei noita aikoja kannata ikävöidä. Heräsin omituiseen pahaan oloon ja lopulta tajusin, kuinka monta tuntia edellisestä syönnistä oli, ja näkkäriä jyystäessä teki pahaa. Muistui elävästi mieleeni ne ajat, kun oloni oli sellainen aina. Verensokeri aina matalalla, heikotus aina, ja kuvottava ruokailuhetki, ja syönnin jälkeen entistäkin kurjempi olo. Niin muistui mieleen, että ehkä jos sittenkin vaan jatkaisin syömistä samaan malliin kuin tähänkin mennessä. Ei ole ikävä niitä oloja. En edes tiedä mitä on ikävä. Ehkä jotain säälittävää vallan tunnetta.

Eräs nuori nainen, joka on avioliiton kautta sukulaiseni on kärsinyt koko ikänsä pahasta anoreksiasta. Tahtoisin jutella sen kanssa joskus.

On ihan hemmetin vaikea olla mitenkään päin sosiaalinen ja osallistua keskusteluun, en jaksa yhtään esittää pirteää ja tavallista, olen hypertietoinen koko ajan kaikesta mitä teen ja tajuan, ettei normaalin ihmisen kuulu käyttäytyä näin, mutten jaksa en jaksa, olen täysin oma itseni häpeästä huolimatta, voin mielestäni aavistaa myötähäpeän äitistä, uumoilen, että parempi mököttää aina yksin kotona, kuka nyt haluaisi minut seuraansa, pilaamaan kaiken, tavallisen tylsän päivälliskeskustelun.

Minulla on lentolippu Saksaan toukokuulle. Toivottavasti jaksan olla supersosiaalinen viisi päivää. Jaksan. Olen.





perjantai 15. tammikuuta 2016

About time

Koska koneeni kosahti, menetin kai pikkujoulumiitin kuvat. Samapa tuo, olinhan sentään ehtinyt niistä jokusen postata tumblriin, josta sain nyt sitten ne kopsattua talteen. Ainakin tähän äitin koneelle. Jospa lataisin ne dropboxiin tässä samalla. Ja onneksi sentään olen tajunnut kaikki muut kuvat jo pistää tikulle, niin ei saanut hukka vietyä mitään muuta.

Tässä nyt ne muutamat pikkujoulumiitin kuvat kuukauden takaa.









Olin hyvin tyytyväinen asuuni tuona päivänä. Luulenpa jopa, että alan vihdoin ja viimein pikku hiljaa löytää sitä omaa ominaista lolitatyyliäni.


maanantai 11. tammikuuta 2016

Eikä täällä mikään muutu

Tietokone on kai lopullisesti, peruuttamattomasti korjausyritysten tuolla puolen. Näpyttelen säälittävästi kännykällä kun on jo viikkokausia tehnyt mieli kirjoittaa. Mutta tämä on niin hidasta. Ei tästä tule mitään. Uusi kone on kai hankinnassa hyvin pian, perhe on luvannut avustaakin. Koska kohta on synttärit.

 Kämppä on yhtäkkiä niin kovin kylmä ja ankea. Mieleni tekisi heittää kaikki tavara roskiin yhtäkkiä. Pelkkä patja lattialla ja peitto, muuta en halua. Ainoa tapa viettää aikaa on kännykkä, kirjat, nuket, katson ja tuijotan, ahmin silmilläni, mutta tyhjää on. Itkin David Bowielle, meikkasin surumeikin ja ihmettelin. Tein taas pahaa ruokaa. Olen ollut kaksi yötä nyt kotona, joululomailin monta viikkoa vuorotellen äitillä ja iskällä. Koti ei olekaan hyvä. Eikä mikään muukaan paikka. Elämä on vinkkelissä ja kurtussa ja säröillä enkä tiedä miten päästä siitä eroon.

Koti on niin kylmä ja kolkko kissasta huolimatta. Elämä on kolkko ja kylmä. Kolkko on hyvä sana. On ikävä kaikkea mitä ei koskaan ole ollutkaan. Mielikuvitusjuttuja. Tahdon pois täältä mutta minne? Olisi arki muttei jaksa. Pitäisi muttei jaksa. On niin hiljaista ja kylmää. Iglussa. Siellä istun kunnes lumi peittää ja maailma unohtaa, äänet hukkuvat lumeen, todellisuus jää koko ajan kauemmaksi kun lumikerros päällä kasvaa, pimenee ja pimenee, mutta sitten iglusta loppuu happi. Niin päätti lumipeikko päivänsä.

Tyhmät unelmat. Hävettää edes ajatella, hävettää elätellä toivoa, hävettää unelmoida.