Elämän ämpärilista

Näköjään kela on myöntänyt minulle nyt sen työkyvyttömyyseläkkeen. Se, mistä on ollut puhetta lääkärien ja hoitajien kanssa jo muutaman vuoden ajan. Se, mikä on stressannut ja mietityttänyt. Ja se, mitä olen myöskin toivonut, koska sitä ei tarvitse hakea vuoden välein uudestaan, se ei edellytä minulta mitään kuntoutussuunnitelmia, sitä ei voi ottaa minulta pois, ja sen ohella voi vaikka yrittää tehdäkin jotain mistä saisi tuloa, eikä tarvitse stressata sitä, että sen tekemisen pitäisi elättää minut kokonaan.

Tämä tuli niin yllättäen. Huomasin, että tässä lausunnossa oli jotain erilaista, mutta en ihan täysin tajunnut, ennen kuin viime yönä vertasin sitä vuoden takaiseen. Niin koruttomasti ilmoitettu vain. Se, mitä olen odottanut.

Mitä nyt?

Miten lähden toteuttamaan seuraavia tulevaisuudenhaaveita? Jotenkin tuntui, että kaikki riippui tästä, ja nyt tämä on selvä ja rasti ruutuun, mutta riippuiko kaikki tästä sittenkään.

To do list:

1. Synny autistiseksi tytöksi 
2. Masennu ja traumatisoidu
3. Mene mielenterveyshoitoon
4. Jätä monta koulua kesken
5. Syrjäydy
6. Yritä
7. Älä yritä
8. Yritä sittenkin
9. Älä sittenkään yritä
10. Kuntoudu
11. Ei onnistunut
12. Saa autismidiagnoosi
13. Jää työkyvyttömyyseläkkeelle
14. Yritä jotain ihan täysin muuta

???

Olen minä sitä miettinyt jo vuosikausia, että mitähän se minun elämäni sitten ihan lopulta voisi olla, mille rupeaisin, millä täyttäisin vuoteni jotta saisin joskus sitten katsoa kätteni jälkeä ja sanoa, että tuli tehtyä jotain. Se vain jotenkin katoaa otteestani, lipuu sormien välistä pois joka kerta. Kaikki mitä yritän. Täytyy yrittää vielä. Uudestaan ja uudestaan. Eihän tässä muukaan auta.

Eläminen itsessään vain tuntuu niin kovasti yrittämiseltä. Jokainen päivä on homma. Se, että ruokin itseni, pidän huolta henkilökohtaisesta hygieniastani, täytän sosiaaliset tarpeeni, ja ehkä jopa huvituksen tarpeeni. Siinä on minulla työsarkaa, ja minun on vaikea käsittää, miten joku voi jaksaa vielä sen lisäksi tehdä useita tunteja päivässä jotain muutakin.

Elämä itsessään on arvokasta. Se minun täytyy muistaa useammin. Minunkin, minäkin, vaikka en tuota kapitalismille rahaa, tai tee suuria tekoja, tai sano suuria sanoja, tai kosketa ihmisten sydämiä radikaalilla tavalla. Minäkin.

Sosiaalisia ja huvituksen tarpeita täyttämässä päivänä muuanna

Halloween x 3

Kolme päivää Halloweenia!

Lauantaina Kitaconissa Kemissä:

Kaimani kanssa päätimme laittaa mätsäävät asut, koska molemmat omistamme sarvet Talking To Myself Jewelryltä. Ostimme ne kesällä Helloconista, ja sanoin jo silloin, että joskus pitää mätsäillä. Nyt tuli se hetki. Ja se, että meillä oli sama hame päällä eri värisinä, oli itse asiassa vain onnellinen sattuma!

Oli ihanaa käydä, ei niinkään itse conin takia, vaan miitin, kamujen, ja uusiin ihmisiin tutustumisen takia! Oli hauska tavata myös Freakyangel! Ja sain soman kortin Rotta Ruususelta <3

Piilaritilauskin ehti tulla sopivasti, niin sain somat silmät päähän viikonlopuksi.

Sunnuntaiksi oli sovittu pieni miitti kotikaupungin tyyppien kesken, mutta puolet, eli kaksi, ei ehtinyt paikalle koulukiireiden takia. Kahdestaan sitten Tiripin kanssa taas miittailtiin, askarreltiin nukkehommia (koska hänpä sai vasta ensimmäisen BJD:nsä!), syötiin hyvää piirakkaa ja keksejä, ja otettiin parvekkeella asukuvat. Kyseessä oli yhtä aikaa halloween-, nukke-, askartelu- ja lolitamiitti. Neljä kärpästä jne.

Olin shiro lolita -kummitus, tai jotain sinne päin. Tällä kertaa laitoin tarpeeksi alushameita, kun harmitti helman lättänyys edellisenä päivänä!

Maanantai oli tietysti se varsinainen the päivä. Meillä oli täällä asumisjutskapaikassa jotain juhlan tapaista, katsottiin Paranorman (minun ehdotukseni ja DVD:ni) ja mässytettiin namia.

Päätin että go big or go home, ja laitoin päähän ensimmäistä kertaa tämän peruukin, joka on ehkä kaikkien aikojen mestariteokseni:

En tiedä olenko noita, vampyyri, Cruella De Vil, Elvira, Patricia Morrison, Morticia Addams, vai mikä. Vähän kaikkea kai. Mutta en ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni yhtä upeaksi ja itsevarmaksi, ihan totta. Onneksi yksi ohjaajista suostui ottamaan muutaman asukuvan. Jos minulla olisi aikaa ja voimia, näyttäisin tältä ehkä melkein joka päivä.

Juhlan jälkeen en pystynyt ottamaan vaatteita, peruukkia ja meikkejä pois, vaan ihastelin itseäni peilistä vähän väliä illan mittaan. Hah.

Muistutus siitä, miltä peruukki näytti alun perin

Viime aikoina onkin taas alkanut musta viehättää, vaikkei ehkä uskoisi, kun 2/3 näistäkin asuista oli vaaleita. Mutta johan sitä vaaleaa kautta riittikin tarpeeksi pitkään! Luulin jo, että tämäkin talvi menee valkoisissa, mutta... sitten yhtäkkiä ajauduin kaivamaan mustat noitavaatteet varastosta ulos, ja ihastuin tummiin huulipuniin. Olo on jotenkin ihan erilainen kuin pitkiin pitkiin aikoihin, terävämpi, levottomampi, luovempi, suurempi. Jaksan taas kuunnella äänekästä musiikkia, jaksan taas näpertää ja maalata, olen koko ajan aivan liian innoissani.

Suihkussa ehtii mietiskellä asioita, ja siellä se oivallus sitten tänään iski: Lopetin keltarauhashormonit muutama kuukausi sitten. Mikä muu minun pään sisäisen maailmani olisi näin nopeasti ja vahvasti muuttanut? Tältäkö tuntuu elää ilman sitä kroonista masennusta? Nukkuminen on vaikeaa, liikaa energiaa. En palaa hormonaaliseen ehkäisyyn enää ikinä, vaikka endometrioosi menisi miten pahaksi. On pakko keksiä jotain muuta, särkylääkkeet sentään ovat onneksi olemassa. Olen ylipäänsä masennukseen taipuvainen, ei todellakaan tarvita mitään ylimääräistä sitä taipumusta ruokkimaan.

Sisälläni palaa taas tuli. Elämän tuli. Luulisin. Toivottavasti.



Ja kuten olen blogissa todennut ennenkin, palaan mustiin vaatteisiin aina silloin, kun minulla on parempi olla. Niin näköjään nytkin.

Pumppu hakkaa ilosta, kun mietin näitä juttuja. On tapahtunut muutakin, muutoksia, murroksia, oivalluksia, hengitän syvemmin ja näen pidemmälle.

Noin niinkuin kuvaannollisesti,

oikeasti pitäisi käydä näöntarkastuksessa

ja hankkia uudet lasit, koska en näe.

Mutta nyt meni ohi aiheen. Ää.

Destroy Me

Heipähei tulin taas vain jättämään tänne asuja sunmuuta viime ajoilta. Nämä eivät ehkä ole ihan kronologisessa järjestyksessä, mutta melkein.

Vanha palovamma näkyy yhä, alkaa olla kohta kolme vuotta vanha kai? Aika jännä. Mutta hienot tatskat jee.

Seuraavista kuvista voi havaita kuinka ankea päivä minulla oli. Housut jalassa ja naama pitkänä.

Kävin emon kanssa rannalla yhtenä päivänä. Oli liian kuuma minulle ja tuli vähän huono olo.

Tällä viikolla tuli mielihalu pukeutua lolitaan, joten tein tällaisen simppelin asun. En ole ennen yhdistänyt tätä hametta näin valkoisesti, vähän kyllä ihmetyttää, että miksen. Tykkäsin tästä värimaailmasta.

 Ukkosella piti varta vasten lähteä ulos kastumaan ja värkkäämään ja hyppimään lätäköissä. Tai no, virallisesti lähdin hakemaan postista pakettia, mutta ukkonen. Kaatosade oli välillä niin kaato, että kumpparit satoivat täyteen, ja sitten tuumasin että ihan sama ja kastelin itseni tyystin.

Tänään minulla oli idea. Halusin käydä ostamassa vadelmia ja mennä ulos jonnekin puistoon istumaan ja lukemaan ja piirtelemään ja syömään vadelmia. Marjat kyllä sain lopulta ostettua, mutta puistonpenkillä ehdin istua noin 20 sekuntia. Ahdisti koko reissun ajan todella omituisesti, joten luovutin ja lähdin. Kävin emolla. Piirsin siellä. Ahdistus helpotti.

Söin vadelmat sitten kotona.

Viime aikoina on ollut jotenkin tavallista enemmän tuota ahdistusta. Melkein olen saanut kunnon paniikkikohtauksiakin, mutta aina vain melkein. Jos istun kotona ihan hiljaa liikkumatta ajattelematta, ei ahdista.




Kerron viime viikonlopusta eri postauksessa sitten. Sieltä on aika paljon kuvia.