sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Kahleet

 Tajusin hiljattain, kuinka myrkyllinen riippuvuussuhde minulla ja äitillä on aina ollut.

Hän on ollut yhtä riippuvainen minusta kuin minäkin hänestä. Hän on koko ajan estänyt minua itsenäistymästä ja aikuistumasta. Hän on - tahattomasti - nakertanut itsetuntoani, hiljaisesti myrkyttänyt minua ylisukupolvisten traumojensa myrkyillä, passivoinut minua, koetellut rajojani. Tullut jatkuvasti painajaisiini, joko haukkumaan ja pilkkaamaan minua, tai kirjaimellisesti kuristamaan minut.

Minullakin on ennenpitkää katkeamispisteeni. Minä en ainakaan suostu nielemään perintömyrkkyjä loputtomiin. Kaikki se on kaadettu minun niskaani, ja minä olen sukulinjani (molemmin puolin) vahvin, koska minä olen ensimmäinen, joka yrittää ihan oikeasti käsitellä niitä ja katkaista kierteen. Minä en suostu turruttamaan tuskaa alkoholilla, en esittämään että kaikki on hyvin, en kovettamaan itseäni ja kylmettämään tunteitani, en enää.

Minä aion siivota koko kellarin, alusta asti, käydä sen kaiken läpi, kohdata kaikkien esi-isien ja -äitien demonit, ja sitten päästää ne vapaaksi, lentoon. Heiluttaa niille nenäliinaa hyvästiksi.

Jos en tässä elämässä muuta hyvää saa tehtyä, niin ainakin aion parantaa itseni. Saatana. Sitä ei voi kukaan minulta viedä pois.

Samalla äiti on ajautunut koko ajan kauemmas, syvemmälle omaan syöveriinsä. Salaliittoteorioihin, mukaan sekavaan porukkaan joka ei itsekään tiedä mitä julistaa. Kauemmas ja kauemmas järjen valosta. Aluksi koin siitä valtavaa ahdistusta, ja syyllisyyttäkin, koska en osannut auttaa. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tehdä mitään muuta kuin ahdistua, onhan ihmisellä oikeus uskoa ihan mihin tahansa.

Joten katkaisin välit äitiin, kenties väliaikaisesti, kenties pitkäksikin aikaa. En vielä tiedä. Ainakin tiedän, että viimeiset kuukaudet ovat olleet omituisella tavalla keveitä hengittää! Minun ei tarvitse ahdistua jokaisesta whatsapp-viestistä, ei tuntea painoa rinnalla kun puhelin soi, ei kokea syyllisyyttä ja velvollisuudentuntoa vierailuista. Syntymäpäivänäni kokeilin, tahtomattani, ilman omaa aloitettani, luoda edes jonkinlaisia välejä, mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään. On parepi olla nyt aivan täysin irti.

Yhtäkkiä maailma ja tulevaisuus on avoimempi, tunnen itseni henkisesti vahvemmaksi kuin koskaan.

Minä puolustin omia rajojani! Minä asetin kaapin paikan! Minä pidin kiinni periaatteistani! Minä en tällä kertaa antanut periksi ja taas vain kestänyt hiljaa!

Mikään ei enää oikeastaan pidättele minua Melankolisessa Mestassa. Voin mennä ihan minne vaan ja keksiä jotain aivan muuta tekemistä. Yhtäkkiä tajuan olevani tarpeeksi vahva ja aikuinen lähtemään pois. Rakentamaan itselleni jotain ihan omaa. Yrittämään ihan uusia juttuja.

Mikä vapauden tunne.

lauantai 5. maaliskuuta 2022

 Elämäni on tähän mennessä ollut lähinnä katkeraa selviytymistaistelua, sinnittelyä, kriisiä kriisin perään. Heti kun edellisestä negatiivisesta elämänmuutoksesta olen selvinnyt, tulee seuraava.

Eikö olisi jo minun aika kukoistaa? Haluan positiivisia elämänmuutoksia, sellaisia joihin voin itse edes jonkin verran vaikuttaa, sellaisia joita voi suunnitella ja odottaa innolla kauhun sijasta. Haluan elää, ihan kunnolla, enkä vain selviytyä päivästä toiseen.

Minä kestän mitä vain, kun on pakko. Olen kestänyt ja tulen kestämään. Mutta kunpa aina ei tarvitsisi vain kestää. Haluan puolustautua, sanoa EI, valita itse, pitää kiinni omista rajoistani, löytää oman tapani elää ja olla.

Tämä ei enää miettimällä ja kirjoittamalla muuksi muutu. Ei enää.

perjantai 11. helmikuuta 2022

Blood is the life

 Olen tavallaan enemmän yksin kuin koskaan ennen elämässäni. Vaikka minulla on nykyään kavereita ja sosiaalista elämää, minulla ei ole enää ketään kelle soittaa kun saan hermoromahduksen. Suhde äitiin on lähes kokonaan katki useista syistä, ehkäpä kirjoitan niistä vielä joskus, ehkä se tekisi hyvää. Suhde veljeen on sekin aika heikoilla tällä hetkellä. Paras ystävä, sielunsisko jolle pystyi puhumaan ihan kaikesta, kuoli pois. Viimeisimpänä erosin tähän mennessä pisimmästä parisuhteestani, ainoasta ihmisestä jolle enää pystyin puhumaan ja johon saatoin luottaa. Kyllä me olemme yhä ystäviä, tekemisissä lähes joka päivä, puhumme. Mutta dynamiikka on nyt eri. Ei ole enää "me" eikä voi enää koskaan olla. On uusia asioita, uusia ongelmia, sellaisia joista ei voi nyt puhua kenenkään kanssa. Terapeutti sairastelee, peruu aikoja, ei soittele ja on arvaamaton, tuskin se hänen omaa syytään on, mutta ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Se on pelottava tilanne.

Kun ei enää olekaan ketään. Haluan oppia pärjäämään yksin, mutta totta puhuen - kuka pärjää täysin yksin? Miksi ihmisen muka pitäisi pärjätä yksin? Me olemme niin sosiaalinen eläin, niin herkästi laumautuvia että otamme laumaamme ihan toisiakin eläinlajeja, helpostikin. Missä on minun laumani?

Tätä olen kysellyt jo vuosia, samalla kun vanha laumani murenee murenemistaan. Se on tärkeä ja tarpeellinen muutos, kai, ainakin osittain. On hyvä, että otan etäisyyttä perheeseeni, meidän kollektiiviseen traumaamme, meidän periytyviin myrkyllisiin malleihimme. On hyvä, että tuli ero silloin kuin se tuli, koska tiesimme kyllä molemmat, ettei näin voi jatkua. Ainoastaan sielunsiskon kuolema ei ollut hyvä, ei sitten yhtään. Ehkä se oli hänelle helpotus ja ulospääsy tuskasta, ja toki minä sen hänelle suon, en ole niin itsekäs. Mutta olen silti aika itsekäs. Minä olen kovin kovin yksin ilman häntä. Ja ehkä hän olisi voinutkin vielä eheytyä henkisesti. Kuka tietää.

Haluaisin, että minulla olisi nyt heti jo olemassa ihmisiä, joihin luottaa. En jaksa luoda uusia läheisiä suhteita, se vie vuosia ja paljon voimia. Minulla ei ole kumpaakaan, ei juuri nyt.

On asioita, joista en voi kirjoittaa edes blogissa, vaikkei tätä enää juuri kukaan luekaan. Kirjoitin tänne paljon silloin kun olin yksinäisimmilläni. Tässä se taas on. Miten olla yksin kun on näin paljon ajatuksia ja tunteita, joista ei saa selkoa yksin? Miten kasvaa ilman toisia joihin peilata ja joilta oppia?

Missä ovat minun ihmiseni? Olen huutanut tyhjyyteen tätä kysymystä jo niin kauan ja niin monta kertaa. Kuinka minä löydän heidät ja kuinka minä tunnistan heidät? Kuinka minä luon kestäviä ja terveitä ihmissuhteita? Kuinka uskallan päästää toisia lähelle? Kuinka suojelen itseäni epäterveiltä suhteilta, manipulaatiolta ja sydänsuruilta?

Olen täysin uusi ja erilainen, mutta vieläkin ihan kesken.






perjantai 28. tammikuuta 2022

Ja unessa mä kauas lentää saan

 En väitä, että olisin palaamassa blogin pariin. En lupaile, että kirjoittaisin vast'edes useammin, tai ollenkaan. Haluan juuri nyt kirjoittaa vain juuri tämän.

Muutos on taas tulossa. Sitä samaa muutoksen jatkumoa, josta kirjoitin viime tammikuussa tasan vuosi sitten. Konkreettisia muutoksia on jo tapahtunut, mutta sisäisiä sitäkin enemmän. Ensi viikonloppuna on tiedossa jälleen yksin suurempi näkyvä muutos - minä muutan taas yksin omilleni asumaan.

Huonekaluja - ei ole

Kykyjä pärjätä arjessa - ehkä??

Uusia kamuja joita kutsua sitten teelle - ehkä!

Lasitettu parveke kissalle - on

Stressin taso - kauhea

Stressiherkkyys on bitch. Kulutin jo voimani loppuun, en jaksa enää pakata ja siivota ja raahata laatikoita ja järjestellä viimeisiä asioita. Mutta muuttoa ei voi perua, sen on tapahduttava. Sellaisia ne muutokset ovat.

Muutos lähestyy vääjäämättä kuin tiiliseinä keskellä moottoritietä ajaessasi 200km/h, joskus se ryömii sängyn alta ja tarttuu nilkkaasi kun vähiten sitä odotat, joskus se tuijottaa ikkunan takaa nenä kiinni lasissa viikkoja, kuukausia, jopa vuosia, ennen kuin päästät sen sisään. Niitä on monenlaisia, mutta niiltä ei pääse pakoon.

Huoleni ovat suuria ja epämääräisen muotoisia. Entä jos en tule koskaan löytämään sitä kotia, jossa tuntisin vihdoin olevani turvassa ja tyytyväinen, sitä johon voisin jäädä. Entä jos en tule koskaan löytämään sellaista ihmistä/sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämä ja arki vuosikymmeniä, olivatpa ne sitten platonisia tai romanttisia kumppaneita. Entä jos olen liian paljon, liian vaikea rakastettavaksi. Liian sitä ja liian tätä.

Aika näyttää.

Mutta olisi mukava löytää joskus edes jotain pysyvyyttä elämässä, jotain turvallista, jotain mihin luottaa. Voiko sellaista edes olla?

Missä on minun palani maailmaa, minun metsäni, minun kotini, minun paikkani, minun yhteisöni, minun perheeni.