torstai 28. tammikuuta 2021

Hopea on kirkkautta harmaudessa

 Jotkut ihmiset vain ovat luonnostaan jotenkin melankolisia, krooniseen masennukseen taipuvaisia. Joillakin ei tehoa lääkkeet, toiset lääkitsevät itseään alkoholilla tai jollain muulla, jotkut tekevät itsemurhan eläkeiässä kärsittyään masennuksesta lapsuudesta saakka. Yritän kovasti miettiä, miksi ihmisellä on ylipäänsä olemassa tällainen taipumus. Se herättää liian monia kysymyksiä. Aivojen ja abstraktin ajattelun evoluutio on aivan liian monimutkaista minulle. Joidenkin tutkimusten mukaan kansoilla, jotka elävät vielä tänäkin päivänä metsästäjä-keräilijän luontomme mukaisesti, on hyvin vähän tai ei ollenkaan masennusta.

Joka tapauksessa taustalla on aina myös tämä kysymys: Miksi kaikilla ei ole sitä taipumusta? Jos se on selitettävissä, niin miksi sitä ei ole kaikilla? Toisin sanoen: Miksi se on minulla?

Olipa kyse sitten aivokemiasta, neurologiasta, kulttuurimme ja yhteiskuntamme luomasta paineesta, lapsuuden traumoista, vai kaiken yhdistelmästä, fakta on nyt kuitenkin se, että tämän kanssa pitäisi jotenkin pärjätä. Niinkuin olen kai pärjännyt tähänkin asti vaihtelevin tuloksin.

Diagnoosilista kasvoi kaksinkertaiseksi, kun sinne lisättiin ADHD ja PTSD. Ei kai sillä muuten ole niin väliä, mutta diagnoosi oikeuttaa kokeilemaan uusia lääkkeitä, ja diagnoosin avulla on helpompi hakea Ihan Oikeaa Terapiaa. 

Vaikka olenkin ollut mielenterveyshoidossa jo yli 15 vuotta, vasta viimeisen viiden vuoden aikana on tuntunut välillä siltä, että joskus minua jopa kuunnellaankin, ja sanomani otetaan todesta. Ehkä yli 25-vuotias on se maaginen oikea aikuinen, jonka ongelmat eivät enää voi olla vain nuoruuteen kuuluvaa hömpötystä ja itsensä hakemista. Olisihan se ollut kiva, jos ongelmani olisi otettu tosissaan jo 20, 15, tai edes 10 vuotta sitten, tai ylipäänsä olisi kiva jos nuorten ongelmia ei aina vähäteltäisi kaikkialla, mutta kaikkea ei voi saada. Yritän olla vaipumatta katkeruuteen, koska mennyttä nyt ei kuitenkaan voi muuttaa. Voi vaan yrittää tehdä tulevaisuudesta siedettävän, tai jopa nautittavan.


Täytän ensi sunnuntaina 30. Olkoonkin vain numero ja abstrakti ihmisen keksimä käsite, tapa ymmärtää ajan kulua; se voi silti olla yhtä aikaa myös jotain tärkeää, askel, käännekohta, uusia tuulia puhaltamassa lumisessa erämaassa.

Vaikka olenkin sanonut tätä blogissa niin kauan kuin blogi on ollut olemassa (yli 10 vuotta nyt jo!) niin silti: tuntuu siltä, että jotain uutta on tulossa. Vaikka se ei olekaan koskaan osoittautunut niin uudeksi ja niin jännittäväksi ja niin positiiviseksi kuin kuvittelin, on se silti joka kerran ollut jotain uutta. Paikallaan olokin on vain illuusio, vaikka tilanne ei varsinaisesti radikaalisti muuttuisi. Kasvua ja muutosta tapahtuu silti koko ajan, hitaasti, hitaammin kuin haluaisin, mutta siltä ei voi välttyä. Ihminenkin kasvaa kuin kasvit. Paljain silmin sitä ei voi havaita, ja se tuntuu kovin kovin hitaalta. Mutta jälkeenpäin tarkastellen - ohoh, missä vaiheessa tuo kasvoi noin suureksi ja komeaksi? Mitähän uutta tällä kertaa on tulossa?


Jokainen hopeisen kirkas hetki harmauden keskellä on timantin, kiitoksen, ilonkiljahduksen ja pienen tanssin arvoinen.






maanantai 23. marraskuuta 2020

Mihin minä kuuluisin?

 Muistan sen hetken kun ensimmäisen kerran ajattelin "magia saattaa olla oikeasti totta". Sydämeni alkoi yhtäkkiä hakata kuuluvasti, menin unenomaiseen tilaan, melkein kuin paniikkiin, ja tunsin niinkuin jotain olisi halkeamaisillaan tai puhkeamaisillaan sisälläni.

Olin lukemassa kirjaa. Mikä kirja, sillä ei ole väliä, en suosittelisi sitä varsinaisesti kellekään nyt, mutta se oli ensimmäinen jonka löysin kirjastosta ja jossa tuli ilmi, että jotkut ihmiset käyttävät magiaa. Olin 17- tai 18-vuotias, makasin sängyssä kirjan kanssa, ja kastoin ensimmäistä kertaa varpaat maagiseen veteen. Sinä päivänä ei tapahtunut sen kummempaa. Kirja oli antikliimaksinen ja täynnä edgyilyä, eikä se sinänsä tehnyt mitään suurta vaikutusta. Mutta siemen oli kylvetty, ja vaikka tästä on nyt jo oli kymmenen vuotta, se on kasvanut hyvin hitaasti. Siitä on kehkeytynyt pieni taimi, pikkuruinen. Magialla kasteltu vehreä heiveröinen taimi, joka ei suostu kuolemaan, ei niin millään. Vaikka mikä tulisi ja yrittäisi talloa sen, vaikka unohtaisin sen kokonaiseksi vuodeksi - se ei kuole.

Olen ollut jumissa oman spirituaalisuuteni kanssa jo pitkään. Haluan yhteisöä, mutta välttelen sitä. Olen törmännyt liian monta kertaa seinään, kun olen yrittänyt jutella ihmisten kanssa (lähinnä netissä, koska takapajula): siellä on paljon ihmisiä, joiden kanssa minulla ei oikeastaan ole mitään yhteistä, amerikkalaisia jotka larppaavat jotain fantasiaviikinkejä, hippejä jotka puhuvat salaliittoteorioistaan ja puhuvat pääsi pyörryksiin sanoilla jotka eivät tarkoita oikeasti yhtään mitään, siellä on pelottavia "aikuisia" jotka ovat jo niin kokeneita etten uskalla lähestyä heitä, siellä on teinejä jotka eivät puhu minun kieltäni. Siellä on niin paljon kaikkea, koko ajan enemmän. En tiedä, mistä etsiä omaa yhteisöä. Pientä ja aitoa.

Olen käynyt muutaman kerran ihan livenä tapahtumissa täällä kotikaupungissa (muistavatko blogin vanhat lukijat vielä millä nimellä kutsuin tätä kaupunkia aikoinaan? Melankolinen Mesta...) ennen koronaa, olen nähnyt livenä muutaman näkijän ja parantajan ja jopa saanut ihan henkilökohtaista apua heiltä, olen kuunnellut mielenkiinnolla mummojen puhuvan enkeleistä ja kummituksista (sillä mummoja siellä lähinnä oli.) Mummot ottivat minut iloisena vastaan, iloisena siitä että nuoria kiinnostaa. Toivoin, että täältä voisin löytää edes jonkun, jotenkin ujuttautua mukaan, johonkin, edes jotenkin. Mutta tuli korona ja tuli pitempi välimatka muuton jälkeen.

Liityin discord-ryhmään jossa yritin puhua vain niiden kanssa jotka eivät suoltaneet älyttömiä salaliittoteorioita paragraafi paragraafin perään, mutta se kävi mahdottomaksi, siltä ei voinut enää välttyä, joten lähdin vähin äänin.

Tein omia juttujani. Otin vaikutteita sieltä täältä ja kirjoitin ja mietiskelin. Aloitin Kirjan, en tiedä miksi kutua sitä. Varjojen kirja, magian kirja, metsän kirja, tiedon kirja, henkilökohtaisen totuuden kirja. Unohdin kaiken taas. Nukahdin hetkeksi, heräsin, jatkoin hetken, sitten nukahdin, nukuin hetken, heräsin taas. Ja niin edelleen. Miksi tämä on niin vaikeaa yksin? Mistä löydän jonkun jonka kanssa peilata? Vaihtaa ajatuksia ja ideoita. Inspiraatiota.


Mutta sitten taas toisaalta... Minä pelkään. Minulla on suojamuuri, epäilys, pelko. Kaipaan hirveästi että joku pääsisi sen yli ja läpi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, etten uskalla ehkä päästää ketään. En uskalla heittäytyä ja luottaa. En uskalla luottaa itseeni, en toisiin ihmisiin, en intuitiooni, en itsetuntemukseeni, en ihmistuntemukseeni, en toisten hyväntahtoisuuteen. En osaa myöskään yksin kasvattaa luottamusta mihinkään näistä. Sanalla sanoen: olen jumissa.  

Yksinäisyyden kuplassa jonka tavallaan loin itse itselleni vuosien varrella suojellakseni itseäni enemmiltä iskuilta. Mitä minä tarvitsen, on oven avautuminen ja kuplan puhkeaminen, shokki, järkytys, pudotus, isku vasten kasvoja. Mutta ei sellainen kuin aiemmin, ei traumaattinen. Sen täytyisi olla vapauttava, riemastuttava, sen kuuluu sattua ja pelottaa mutta yhtä aikaa tuntua täysin oikealta ja hyvältä.

Sisimpänsä paljastaminen jollekin maailmankaikkeudessa, oli se sitten joku toinen ihminen tai yhteisö tai ei. Kaikista suojakuorista alastomaksi riisuminen. Naamion pudottaminen. Luottamus, että minun jalkani kantavat, tämänkin koitoksen läpi, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään hyvään, tai erityisesti jos se johtaakin.

Hmm. Jumissa




Kuiskaan hiljaa oman korvaani: olen valmis, olen valmis, tulkoon mitä tulee.


lauantai 21. marraskuuta 2020

Kuinka paeta mustuutta sanoihin ja valoihin

 Minusta tuntuu että ymmärrän nyt, mikä joulussa on minulle tärkeää.

Minulla on aina ollut uniongelmia, unettomuutta, painajaisia, öisiä ahdistuskohtauksia, pelkotiloja. Joulu oli erityisen lohdullista aikaa. Pienet punaiset kellovalot heijaistuivat ikkunoista moninkertaisiksi ja niitä sai laskea uudestaan ja uudestaan sängyssä pötköttäessä ja unen tuloa odotellessa, silloin kun nukuin vielä reunallisessa sängyssä. Ne pitivät seuraa koko yön. Paras oli joulukuusi, sen kellertävä hohde keittiöstä, kimallus ja juhlallisuus. Se seisoi vartiossa kun isompana kiipesin parvelta alas ja hiippailin sen ohi vessaan. Se loisti alhaaltapäin ylös parvelle ja heijastui korkeasta katosta kun makasin sängyssä, eikä silloin ehkä tarvinnut miettiä murtovarkaita ja tulipaloja ja muita öisiä kamaluuksia.

Toisaalta jouluun liittyy myös surumuistoja. Kaikkia jouluja en oikein jaksa muistaa. En jaksa muistaa vanhempien särkymistä ja pöydän päässä palavaa kynttilää valokuvan vieressä. Tukahdutettua itkua ja hiljaisuutta. Yksinäisyyden tunnetta.

Joulu on tavallaan myös painostava. On ehkä suuret odotukset sille hetkelliselle helpotukselle pimeydestä, mutta sellaiset odotukset eivät oikeastaan voi koskaan toteutua. Ei ole pakoa kaamosmasennuksen keskeltä, ei muuta kuin se pitkä odotus. Pitkänpitkänpitkä. Joulu painostaa pitämään hauskaa ja ostamaan paljon lahjoja ja olemaan sosiaalinen ja läheinen perheen kanssa tai jotain, mutta minä en halua. Haluan vain levätä ja tuijottaa kimaltavia valopilkkujen heijastuksia ikkunoissa. En ole jaksanut enää moneen vuoteen hankkia joululahjoja, paitsi ehkä hellulle ja itselleni. Pakanallinen joulu juhlii talven selän taittumista, juhlii toivoa Auringon paluusta, juhlii toivoa elämän jatkumisesta. Minulle riittää toivo. Ja suklaa. Ja saaristolaisleipä mädin kanssa.


Marraskuun ensimmäinen puolikas livahti ohi salamannopeudella. Ehdin jo vähän huokaista helpotuksesta, ehkä tänä vuonna ei olekaan niin kamalaa. Mutta sitten alkoivat painajaiset. Sellaiset, joissa on kuolemaa ja väkivaltaa ja stressiä ja pelkoa. Alkoi väsymys joka ei poistu nukkumalla, mutta toisaalta sängyssä makaaminen ilman unta, alkoi sumuisa olo, jumitus. Alkoi kuolemanpelko, epäluulo läheisiä kohtaan, ja epämääräinen tuntuma siitä, että jotain pahaa on tulossa. Kaikki tämä on niin tuttua, mutta siihen ei vain kykene varautumaan mitenkään, eikä sille voi tehdä mitään, ei muuta kuin odottaa.

Kirjoittaminen kyllä auttaa. Se ja lukeminen, uppouduin jälleen Dyynin sivuille ja se on paras paikka maailmassa, muuta ei ole olemassakaan ja se on ihanaa. Mikä voisi olla kauniimpaa kuin pohtia Dyynin filosofiaa, etiikkaa, aikaa, vettä, monimutkaisuutta, ja kirjoittaa siitä sivukaupalla ajatuksia muistikirjaan, tuijottaa Youtubessa muiden pohdintoja siitä. Ja odottaa sitä uutta elokuvaa, jonka piti tulla tänä vuonna. Ehkä sitten vuoden päästä.

Kuvat otti Mia.maaria

Kävimme kuvaamassa yhdessä maagisessa paikassa hänen kouluprojektia varten ja kuvista tuli oikein kivoja, ihana tunnelma. Oli mukava olla vähän sosiaalinen ja nähdä piiitkästä aikaa vanhaa tuttua, sellaista jonka kanssa hengasin viimeksi varmaan kymmenen vuotta sitten. Suunnitellaan jo uusiakin kuvauksia.


lauantai 7. marraskuuta 2020

Ei kai taas

 Tänä vuonna en ole valmis talven tuloon, en ollenkaan. En ollut elokuussa valmis syksyn tuloon, enkä halua uskoa että nyt on jo marraskuu. Kesästä meni puolet dissosiaatioharakoille, enkä muista heinäkuusta paljon mitään. Tällaisina aikoina toivoisin, että asuisin jossain ihan muualla kuin pohjoisessa. Vaikka ei olisikaan maailmanlaajuinen rutto, ei minulla siltikään olisi, eikä ole koskaan ollut varaa matkustaa mihinkään lämpimään parantamaan kaamosmasennusta edes hetkeksi.

En minä jaksa taas. Taas tätä koko juttua. Tätä koko isoa talvea.

Muistan kirjoittaneeni johonkin samaa viime syksynä, mutta selvisin silti kevääseen asti. Marraskuu ei edes ole pahin kuukausi, marraskuussa on ihan ok kököttää kotona ja tuijottaa aivotonta viihdettä. Huhtikuu on se pahin. Odotuskuukausi, melkein melkein, kevät on jo kielen päällä ja kaikki muut postaavat someen kuvia kukista ja vihreästä, mutta meillä on vielä metreittäin lumikinoksia. Se on kamalin. Kun olisi jo kiire, ei jaksa enää kököttää kotona, ei jaksa enää pukea vaatekerroksia. Pitäisi päästä ulos leikkimään.

Yritän asennoitua niin, että nyt saa levätä rauhassa kotona ja katsella uusia sarjoja, katsella uudestaan lempisarjoja, katsella paljon kauhuelokuvia ja piirrettyjä, eikä tarvitse stressata mistään. Järjestän talveksi mahdollisimman vähän stressiä. Muistan ottaa unilääkettä ettei tule taas valvottua sängyssä pyörien joka yö. Muistan tehdä jotain mukavia juttuja.


Postaus kaipaa jotain kuvia niin tässä Halloweenin kissanainen.






keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Metsässäni

Unessa oli synkkä metsä täynnä petoja, monstereita, kummituksia ja henkiolentoja. Se oli Minun Metsäni. Minun mieleni. Minä asuin siellä, minä tunsin siellä kaikki ja kaiken, ja metsä ja sen kaikki asukkaat tunsivat minut. Metsän läpi kulki rautatie, ja ihmiset katselivat junan ikkunasta, pelkäsivät metsää, näkivät kauhuja kaikkialla. Joskus joku niistä saattoi tulla puhumaan minulle, varovasti kurkistella metsän reunoilta. Kyselivät kiinnostuneina, mutta peloissaan. Näytin niille eläimiä ja paikkoja, tässä on emokissa, tässä on isäkissa. Puolivillejä kisuja jotka asuivat metsässä mutta antoivat minun silittää ja olivat aina lähettyvillä. Emokissa oli kirjava, se hengaili ahmojen kanssa joen toisella puolella. Isäkissa oli oranssi ja pitkäkarvainen, ja kaikista kisuista kesyin. Siellä asui myös harmaa kissamainen henkiolento joka käveli joen pohjassa ja hengasi vesinokkaeläinten kanssa. 

Pienenpieni vihainen henkiolento, ehkä pikku poltergeist, raivosi mökissäni. Se oli vihainen siitä, ettei sillä ollut ääntä eikä vartaloa, ja se oli hyvin pieni. Mustatukkainen mies - siis henkioppaani, hän on aina unissa mustatukkainen mies - luultavasti ihmissusi, tuli hakemaan poltergeistia pois. "Minäkin olen täynnä vihaa" hän sanoi hiljaa pöydän alle, ja nosti pienen henkiolennon selkäreppuunsa.

Olisipa oikeasti sellainen metsä. Täysin turvallinen olo, täysin tuttu ympäristö. Kaunis, kuulas syksyinen iltapäivä, ei koskaan suoraa auringonvaloa, ei koskaan yksinäistä tai tylsää. Ei koskaan tarvetta millekään muulle. Mutta ei fyysinen elämä fyysisessä maailmassa voi olla sellaista. Tänne on tultu oppimaan. Jos on liian helppoa ja yksinkertaista, ei opi.



Henkiopas oli ihmissusi.

Ihmissusi kuvaa jokaisen meistä sisällä olevia puolia. Miksi eläimellisyys on aina kiehtonut ihmistä, niin kauan kuin ihminen on kokenut olevansa jotenkin eläimestä irrallinen? Meitä kiehtoo vapaus ihmisyyden taakasta, vastuusta, sosiaalisista kahleista. Meitä kiehtoo yksinkertaisempi elämä, vaistojen ohjaamana. Meitä kiehtoo kontrastit, hyvä ja paha, valo ja pimeä, päivä ja yö, Järjestys ja Kaaos. Ajatus siitä, että ihminen voi olla yhtä aikaa myös susi, molempia samassa kehossa, toisiansa pois sulkematta. Ihana ajatus, se, että Kaaoksen voi toivottaa tervetulleeksi, sen voi hyväksyä eikä sitä tarvitsekaan piilotella. Ei tarvitse pohtia sääntöjä ja lakeja, moraalia, olisi täysin sellaisten ihmisten keksimien abstraktien asioiden ulkopuolella. Varmasti siinä on osa myös seksuaalista turhautumista, kyllästymistä ihmisten sievistelyyn ja kauhisteluun, tyhjästä nyhjäistyihin sopivaisuussääntöihin. 

Muutu ihmissudeksi, se on self carea parhaimmillaan.

Itsetuntemus, itsensä hyväksyminen, jopa itsensä rakastaminen.

Moni haaveilee, että voisi hylätä yhteiskunnan, hypätä pois oravanpyörästä, päästä jotenkin pakoon tätä kaikkea paskaa. Ehkä se on ihmisen osa - rakennamme itsellemme jotain suurempaa, mutta ikuisesti haaveilemme, että pääsisimme sitä pakoon.

Pelkäämme omaa pimeää puoltamme, mutta emme voi olla miettimättä sitä ja flirttailematta sille. Emme voi olla ruokkimatta sitä fantasioillamme. Se on osa meitä, on aina ollut ja tulee aina olemaan.





maanantai 28. syyskuuta 2020

Autistin hermosto

Hermoston ylikuormitustila. Miten sen voisi kuvailla sellaiselle, joka ei tiedä yhtään, mistä puhun?

Jos suljen silmäni, näen hermoston impulssit pieninä valonvälähdyksinä, kuin pikkuruisia salamoita. Joskus ne pystyy näkemään myös silmät auki, varsinkin jos yrittää katsoa kännykän ruutua ja kuvat ja tekstit luovat pieniä välähtäviä kummituskuvia ympärilleen sinne tänne. Siltä hermostoni näyttää sisältä, impulssit vilistävät, pienenpienet sähköiskut kaikkialla kehossa, aivoissa, raajoissa. Ääreishermoston impulssit saavat joskus raajat nykimään, toisinaan jopa hyvinkin rajusti. Aivojen impulssit välähtelevät ohi niin nopeaa, että kaikki ajatuksia ei ehdi oikein rekisteröidä. Kamalia, yksityiskohtaisia välähdyksenomaisia mielikuvia. Veitsi vatsassa, partaterä silmämunassa, ikkuna räjähtää sisäänpäin. Joskus hätkähdän puoliunesta hereille selvään ovikellon rimpautukseen, mutta kukaan ei ole ovella. Sekin on joku hermoston stressireaktio, välähdys aivoissa, PRRRIMM, siihenkin liittyy valkoinen valo. Siihen on tosi paska herätä, vihaan ovikelloja. Hyvin samankaltainen ilmiö on niin kutsuttu räjähtävä pää, tai itse asiassa luulen että kyse onkin ihan samasta asiasta mutta eri vivahteella. Sekin tulee nukkuessa, se ei satu, mutta sitä herää pikku hiljaa omituiseen paineen tunteeseen päässä joka äkisti kasvaa ja kasvaa kunnes tuntuu että päälaki räjähtää irti ja näkee sen tutun valkoisen välähdyksen. Sellaista minulle ei ole sattunut kuin muutaman kerran elämäni aikana. Vielä yksi nyt mieleen tuleva ylikuormitukseen liittyvä ilmiö on Liisa Ihmemaassa -syndrooma, ja muistaakseni olen kirjoittanut siitä blogissa joskus ennenkin? Sellainen on minulle tullut vahvana vasta kaksi kertaa, mikäli oikein muistan. Sekin tulee kun yritän nukkua, mutta toistaiseksi ei koskaan omassa sängyssä. Ensimmäisellä kerralla tunsin kuinka sänky allani kasvoi jalkapallokentän kokoiseksi, jalkani olivat pikkuruiset ohuet tikut, ja käsivarteni taas vahvat arskamuskelipötkylät. Toisella kerralla kuulin kuinka samassa huoneessa olevien ihmisten äänet loittonivat kauemmas ja kauemmas, kunnes huone oli taatusti ainakin 15 metriä leveä. Molemmilla kerroilla silmäni olivat kiinni.

Tuo valkoinen valonvälähdys on hankala selittää, koska se ei ole varsinaisesti visuaalinen kokemus. Se vain rekisteröityy visuaalisena koska aivot eivät oikein osaa ymmärtää sitä paremminkaan.

Ylikuormitus- ja väsymystiloissa koen myös hermo- ja lihaskipua jaloissa, olen kokenut aina. En tiedä onko se yleistä autisteilla, vai vain minulla. Mutta ymmärtääkseni kaikki muu kertomani on hyvinkin tuttua monille autisteille. Saatat olla kokenut tällaista vaikka olisit neurotyypillinenkin, erityisesti jos sinulla on koskaan ollut kova alkoholista johtuva krapula! Se nimittäin on kuulemani mukaan hyvin samankaltainen tila, mutta siitä minulla ei ole kokemusta.


Miten tämmöistä edes voi selittää kenellekään, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa? Yritin nyt kuitenkin, jos tästä olisi vaikka hyötyä joskus jollekin, tai minulle itselleni.




lauantai 5. syyskuuta 2020

Isot tunteet

Yhtenä yönä makaan sängyssä ja laskeskelen, kuinka paljon rahaa saisin, jos möisin koko omaisuuteni. Ihan kaiken. Säilyttäisin kaksi käytännöllistä vaatekertaa, yhden pyyhkeen, ja hammasharjan. Eikä se varmasti siltikään riittäisi pikkuruiseen yksinäiseen mökkiin ilman mukavuuksia kaukana metsässä. Ja mikä pankki minulle lainaakaan antaisi, ei niin mikään. Jatkan pohtimaan, mistä muualta saisin äkkiä rahaa. En keksi mitään laillista, johon rahkeeni riittäisivät. Pohdinta jää kesken, kun ajatus harhautuu ja nukahdan.

Toisena yönä makaan sängyssä ja mietin itsemurhaa. Yksityiskohtaisesti.

Kolmantena yönä otan unilääkkeen ja nukun 13 tuntia vailla huolen häivää.

Neljäntenä yönä piirtelen innostuneena, kuuntelen mielenkiintoisia videoita psykologiasta tai tarot-kottien lukemisesta, luen inspiroivia juttuja, hyräilen ja kirjoitan blogiin.


(Inspis iski kun luin ällistyttävän hienon lastenkirjan)

Ei pidä luottaa tunnetiloihin, ei vaikka ne kestäisivät monta päivää putkeen. Ei saa tehdä peruuttamattomia päätöksiä väsyneenä tai vahvan tunteen vallassa, mutta se ei ole niin vaarallista jos leikkaa tukan yöllä vessan lattialla, se kasvaa takaisin.

Minulla oli etäpalaveri toimintaterapeutin, hoitajan ja psykiatrin kanssa. Psykiatri on nyt se sama, joka teki minulle asperger-diagnoosin viisi vuotta sitten, koska aika kulkee spiraalina, niin monena eri kokoisena ja näköisenä spiraalina päällekkäin ja lomittain. Kerroin siitä, kun vuonna 2010 Invalidiliiton Lapin Kuntoutuskeskuksessa minulle tehtiin suppeat ADD-testit, joista ei kai sitten ilmennyt mitään sellaiseen viittaavaa, vaikka profiili oli epätasainen. Muistelin kuulleeni silloin joltain, että jos on ADHD/ADD, ei voi koskaan keskittyä mihinkään, ja koska minä voin välillä keskittyä täysillä, minulla ei voi olla sellaista. Sanoin psykiatrille, että nykytiedon valossa kuulostaa ihan häränpaskalta. Psykiatri sanoi, että on samaa mieltä.

Ensi viikolla aloitetaan uudet testit. Ja kokeillaan jo lääkettäkin.

Lääkettä toiminnanohjausongelmiin? Siis niihin ongelmiin, jotka estävät minua tekemästä, no, paljon mitään. Niihin ongelmiin, jotka pitävät minua usein jumissa, kun tahtoisin tehdä jotain kivaa, kun tahtoisin nähdä ihmisiä, kun tahtoisin mennä ulos kävelylle, kun tahtoisin mennä vessaan, kun tahtoisin mennä saunaan, kun tahtoisin syödä, kun tahtoisin nukkua. Ai niihin? Entä jos se lääke auttaa?

Molemmat skenaariot ovat pelottavia. Jos se ei auta, mikään ei muutu. Jos se auttaa, kaikki muuttuu.

Muutos on pelottavaa, mutta vielä pelottavampaa on ajatus siitä, että joutuisin elämään tällä tavalla koko loppuikäni, jumissa. Limbossa.


Toinen asia mitä palaverissa mietittiin, oli psykoterapia. Minulla on tässä paaaaljon asioita, mitä tahtoisin jonkun ammattilaisen kanssa käydä ihan juurta jaksain läpi. Olin nimittäin vuonna 2010 myös terapiassa, mutta olin liian nuori ja hölmö, terapeutti oli liian... vanha ja hölmö, eikä siitä ollut oikein mitään hyötyä. Nykytiedon valossa. Tämäkin spiraali lähtee uudelle kierrokselle.

Kirjoitan muistikirjaan oikein pitkän listan asioista, mihin tahtoisin selkoa. Kaikista eniten mietityttää traumat ja dissosiaatio.

Ja NOPEA. Onko se minkä olen ristinyt NOPEAKSI edes dissosiaatiota, vai ehkä jotain neurologista, tai sittenkin jotain ihan muuta. Sitä minulla on kuitenkin ollut ihan pienestä lapsesta saakka, se kestää noin viisitoista minuuttia kerrallaan, välillä on niin pitkiä taukoja että unohdan sen olemassaolon, sitten se tulee taas jopa muutaman päivän välein, eikä minulla ole sanoja kuvaamaan sitä, enkä myöskään ole löytänyt internetistä yhtään tarinaa, joka olisi tunnistettavissa samaksi ilmiöksi. Jos se on dissosiaatiota, miksi se tuntuu ihan eriltä kuin muu dissosiaatio. Jos se ei ole, niin mitä sitten.

Tarvitsen vastauksia!






Katselen viime viikonlopun kuvia nyt sillä silmällä. Kiikkuuko puussa tarkkaavaisuuhäiriöinen autisti, vai vain pelkkä autisti, vai löytyykö vielä jotain uusia ja ihmeellisiä diagnooseja, ja onko niistä millään enää mitään väliä, kun aikuisten neurokirjolaisten hoito ja tuki on niin retuperällä joka tapauksessa? Joskus menee niin kovin lujaa, eikä aina voi syyttää edes sokeriövereitä. Onko tämmöinen ylenpalttinen hästäys pari kertaa vuodessa edes sen arvoista, että seuraavana päivänä sitten on itkupotkumeltdown jolloin pitää kököttää nurkassa kirkumassa täyttä kurkkua, hakata otsaa nyrkillä ja itkeä kunnes silmät muurautuvat umpeen, ja sen jälkeen olla sänkylevossa kolme päivää? (Oi kuinka toivoisinkaan että tämä olisi vitsi tai liioittelua, ei ole.) Entä jos osaisikin olla ihan chillisti, ilman lapasesta lähtöä, tavata kavereita ja jutskailla kuin ihminen, säästellä voimia? Sounds fake but ok.


Viime lauantaista kannattaa muuten mennä lukemaan seikkaperäisempi selostus FreakyAngelin blogista, siellä on paljon lisää hassuja kuvia, hänen ottamiaan näistäkin on osa.