sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Kahleet

 Tajusin hiljattain, kuinka myrkyllinen riippuvuussuhde minulla ja äitillä on aina ollut.

Hän on ollut yhtä riippuvainen minusta kuin minäkin hänestä. Hän on koko ajan estänyt minua itsenäistymästä ja aikuistumasta. Hän on - tahattomasti - nakertanut itsetuntoani, hiljaisesti myrkyttänyt minua ylisukupolvisten traumojensa myrkyillä, passivoinut minua, koetellut rajojani. Tullut jatkuvasti painajaisiini, joko haukkumaan ja pilkkaamaan minua, tai kirjaimellisesti kuristamaan minut.

Minullakin on ennenpitkää katkeamispisteeni. Minä en ainakaan suostu nielemään perintömyrkkyjä loputtomiin. Kaikki se on kaadettu minun niskaani, ja minä olen sukulinjani (molemmin puolin) vahvin, koska minä olen ensimmäinen, joka yrittää ihan oikeasti käsitellä niitä ja katkaista kierteen. Minä en suostu turruttamaan tuskaa alkoholilla, en esittämään että kaikki on hyvin, en kovettamaan itseäni ja kylmettämään tunteitani, en enää.

Minä aion siivota koko kellarin, alusta asti, käydä sen kaiken läpi, kohdata kaikkien esi-isien ja -äitien demonit, ja sitten päästää ne vapaaksi, lentoon. Heiluttaa niille nenäliinaa hyvästiksi.

Jos en tässä elämässä muuta hyvää saa tehtyä, niin ainakin aion parantaa itseni. Saatana. Sitä ei voi kukaan minulta viedä pois.

Samalla äiti on ajautunut koko ajan kauemmas, syvemmälle omaan syöveriinsä. Salaliittoteorioihin, mukaan sekavaan porukkaan joka ei itsekään tiedä mitä julistaa. Kauemmas ja kauemmas järjen valosta. Aluksi koin siitä valtavaa ahdistusta, ja syyllisyyttäkin, koska en osannut auttaa. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tehdä mitään muuta kuin ahdistua, onhan ihmisellä oikeus uskoa ihan mihin tahansa.

Joten katkaisin välit äitiin, kenties väliaikaisesti, kenties pitkäksikin aikaa. En vielä tiedä. Ainakin tiedän, että viimeiset kuukaudet ovat olleet omituisella tavalla keveitä hengittää! Minun ei tarvitse ahdistua jokaisesta whatsapp-viestistä, ei tuntea painoa rinnalla kun puhelin soi, ei kokea syyllisyyttä ja velvollisuudentuntoa vierailuista. Syntymäpäivänäni kokeilin, tahtomattani, ilman omaa aloitettani, luoda edes jonkinlaisia välejä, mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään. On parepi olla nyt aivan täysin irti.

Yhtäkkiä maailma ja tulevaisuus on avoimempi, tunnen itseni henkisesti vahvemmaksi kuin koskaan.

Minä puolustin omia rajojani! Minä asetin kaapin paikan! Minä pidin kiinni periaatteistani! Minä en tällä kertaa antanut periksi ja taas vain kestänyt hiljaa!

Mikään ei enää oikeastaan pidättele minua Melankolisessa Mestassa. Voin mennä ihan minne vaan ja keksiä jotain aivan muuta tekemistä. Yhtäkkiä tajuan olevani tarpeeksi vahva ja aikuinen lähtemään pois. Rakentamaan itselleni jotain ihan omaa. Yrittämään ihan uusia juttuja.

Mikä vapauden tunne.

lauantai 5. maaliskuuta 2022

 Elämäni on tähän mennessä ollut lähinnä katkeraa selviytymistaistelua, sinnittelyä, kriisiä kriisin perään. Heti kun edellisestä negatiivisesta elämänmuutoksesta olen selvinnyt, tulee seuraava.

Eikö olisi jo minun aika kukoistaa? Haluan positiivisia elämänmuutoksia, sellaisia joihin voin itse edes jonkin verran vaikuttaa, sellaisia joita voi suunnitella ja odottaa innolla kauhun sijasta. Haluan elää, ihan kunnolla, enkä vain selviytyä päivästä toiseen.

Minä kestän mitä vain, kun on pakko. Olen kestänyt ja tulen kestämään. Mutta kunpa aina ei tarvitsisi vain kestää. Haluan puolustautua, sanoa EI, valita itse, pitää kiinni omista rajoistani, löytää oman tapani elää ja olla.

Tämä ei enää miettimällä ja kirjoittamalla muuksi muutu. Ei enää.

perjantai 11. helmikuuta 2022

Blood is the life

 Olen tavallaan enemmän yksin kuin koskaan ennen elämässäni. Vaikka minulla on nykyään kavereita ja sosiaalista elämää, minulla ei ole enää ketään kelle soittaa kun saan hermoromahduksen. Suhde äitiin on lähes kokonaan katki useista syistä, ehkäpä kirjoitan niistä vielä joskus, ehkä se tekisi hyvää. Suhde veljeen on sekin aika heikoilla tällä hetkellä. Paras ystävä, sielunsisko jolle pystyi puhumaan ihan kaikesta, kuoli pois. Viimeisimpänä erosin tähän mennessä pisimmästä parisuhteestani, ainoasta ihmisestä jolle enää pystyin puhumaan ja johon saatoin luottaa. Kyllä me olemme yhä ystäviä, tekemisissä lähes joka päivä, puhumme. Mutta dynamiikka on nyt eri. Ei ole enää "me" eikä voi enää koskaan olla. On uusia asioita, uusia ongelmia, sellaisia joista ei voi nyt puhua kenenkään kanssa. Terapeutti sairastelee, peruu aikoja, ei soittele ja on arvaamaton, tuskin se hänen omaa syytään on, mutta ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Se on pelottava tilanne.

Kun ei enää olekaan ketään. Haluan oppia pärjäämään yksin, mutta totta puhuen - kuka pärjää täysin yksin? Miksi ihmisen muka pitäisi pärjätä yksin? Me olemme niin sosiaalinen eläin, niin herkästi laumautuvia että otamme laumaamme ihan toisiakin eläinlajeja, helpostikin. Missä on minun laumani?

Tätä olen kysellyt jo vuosia, samalla kun vanha laumani murenee murenemistaan. Se on tärkeä ja tarpeellinen muutos, kai, ainakin osittain. On hyvä, että otan etäisyyttä perheeseeni, meidän kollektiiviseen traumaamme, meidän periytyviin myrkyllisiin malleihimme. On hyvä, että tuli ero silloin kuin se tuli, koska tiesimme kyllä molemmat, ettei näin voi jatkua. Ainoastaan sielunsiskon kuolema ei ollut hyvä, ei sitten yhtään. Ehkä se oli hänelle helpotus ja ulospääsy tuskasta, ja toki minä sen hänelle suon, en ole niin itsekäs. Mutta olen silti aika itsekäs. Minä olen kovin kovin yksin ilman häntä. Ja ehkä hän olisi voinutkin vielä eheytyä henkisesti. Kuka tietää.

Haluaisin, että minulla olisi nyt heti jo olemassa ihmisiä, joihin luottaa. En jaksa luoda uusia läheisiä suhteita, se vie vuosia ja paljon voimia. Minulla ei ole kumpaakaan, ei juuri nyt.

On asioita, joista en voi kirjoittaa edes blogissa, vaikkei tätä enää juuri kukaan luekaan. Kirjoitin tänne paljon silloin kun olin yksinäisimmilläni. Tässä se taas on. Miten olla yksin kun on näin paljon ajatuksia ja tunteita, joista ei saa selkoa yksin? Miten kasvaa ilman toisia joihin peilata ja joilta oppia?

Missä ovat minun ihmiseni? Olen huutanut tyhjyyteen tätä kysymystä jo niin kauan ja niin monta kertaa. Kuinka minä löydän heidät ja kuinka minä tunnistan heidät? Kuinka minä luon kestäviä ja terveitä ihmissuhteita? Kuinka uskallan päästää toisia lähelle? Kuinka suojelen itseäni epäterveiltä suhteilta, manipulaatiolta ja sydänsuruilta?

Olen täysin uusi ja erilainen, mutta vieläkin ihan kesken.






perjantai 28. tammikuuta 2022

Ja unessa mä kauas lentää saan

 En väitä, että olisin palaamassa blogin pariin. En lupaile, että kirjoittaisin vast'edes useammin, tai ollenkaan. Haluan juuri nyt kirjoittaa vain juuri tämän.

Muutos on taas tulossa. Sitä samaa muutoksen jatkumoa, josta kirjoitin viime tammikuussa tasan vuosi sitten. Konkreettisia muutoksia on jo tapahtunut, mutta sisäisiä sitäkin enemmän. Ensi viikonloppuna on tiedossa jälleen yksin suurempi näkyvä muutos - minä muutan taas yksin omilleni asumaan.

Huonekaluja - ei ole

Kykyjä pärjätä arjessa - ehkä??

Uusia kamuja joita kutsua sitten teelle - ehkä!

Lasitettu parveke kissalle - on

Stressin taso - kauhea

Stressiherkkyys on bitch. Kulutin jo voimani loppuun, en jaksa enää pakata ja siivota ja raahata laatikoita ja järjestellä viimeisiä asioita. Mutta muuttoa ei voi perua, sen on tapahduttava. Sellaisia ne muutokset ovat.

Muutos lähestyy vääjäämättä kuin tiiliseinä keskellä moottoritietä ajaessasi 200km/h, joskus se ryömii sängyn alta ja tarttuu nilkkaasi kun vähiten sitä odotat, joskus se tuijottaa ikkunan takaa nenä kiinni lasissa viikkoja, kuukausia, jopa vuosia, ennen kuin päästät sen sisään. Niitä on monenlaisia, mutta niiltä ei pääse pakoon.

Huoleni ovat suuria ja epämääräisen muotoisia. Entä jos en tule koskaan löytämään sitä kotia, jossa tuntisin vihdoin olevani turvassa ja tyytyväinen, sitä johon voisin jäädä. Entä jos en tule koskaan löytämään sellaista ihmistä/sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämä ja arki vuosikymmeniä, olivatpa ne sitten platonisia tai romanttisia kumppaneita. Entä jos olen liian paljon, liian vaikea rakastettavaksi. Liian sitä ja liian tätä.

Aika näyttää.

Mutta olisi mukava löytää joskus edes jotain pysyvyyttä elämässä, jotain turvallista, jotain mihin luottaa. Voiko sellaista edes olla?

Missä on minun palani maailmaa, minun metsäni, minun kotini, minun paikkani, minun yhteisöni, minun perheeni.





torstai 28. tammikuuta 2021

Hopea on kirkkautta harmaudessa

 Jotkut ihmiset vain ovat luonnostaan jotenkin melankolisia, krooniseen masennukseen taipuvaisia. Joillakin ei tehoa lääkkeet, toiset lääkitsevät itseään alkoholilla tai jollain muulla, jotkut tekevät itsemurhan eläkeiässä kärsittyään masennuksesta lapsuudesta saakka. Yritän kovasti miettiä, miksi ihmisellä on ylipäänsä olemassa tällainen taipumus. Se herättää liian monia kysymyksiä. Aivojen ja abstraktin ajattelun evoluutio on aivan liian monimutkaista minulle. Joidenkin tutkimusten mukaan kansoilla, jotka elävät vielä tänäkin päivänä metsästäjä-keräilijän luontomme mukaisesti, on hyvin vähän tai ei ollenkaan masennusta.

Joka tapauksessa taustalla on aina myös tämä kysymys: Miksi kaikilla ei ole sitä taipumusta? Jos se on selitettävissä, niin miksi sitä ei ole kaikilla? Toisin sanoen: Miksi se on minulla?

Olipa kyse sitten aivokemiasta, neurologiasta, kulttuurimme ja yhteiskuntamme luomasta paineesta, lapsuuden traumoista, vai kaiken yhdistelmästä, fakta on nyt kuitenkin se, että tämän kanssa pitäisi jotenkin pärjätä. Niinkuin olen kai pärjännyt tähänkin asti vaihtelevin tuloksin.

Diagnoosilista kasvoi kaksinkertaiseksi, kun sinne lisättiin ADHD ja PTSD. Ei kai sillä muuten ole niin väliä, mutta diagnoosi oikeuttaa kokeilemaan uusia lääkkeitä, ja diagnoosin avulla on helpompi hakea Ihan Oikeaa Terapiaa. 

Vaikka olenkin ollut mielenterveyshoidossa jo yli 15 vuotta, vasta viimeisen viiden vuoden aikana on tuntunut välillä siltä, että joskus minua jopa kuunnellaankin, ja sanomani otetaan todesta. Ehkä yli 25-vuotias on se maaginen oikea aikuinen, jonka ongelmat eivät enää voi olla vain nuoruuteen kuuluvaa hömpötystä ja itsensä hakemista. Olisihan se ollut kiva, jos ongelmani olisi otettu tosissaan jo 20, 15, tai edes 10 vuotta sitten, tai ylipäänsä olisi kiva jos nuorten ongelmia ei aina vähäteltäisi kaikkialla, mutta kaikkea ei voi saada. Yritän olla vaipumatta katkeruuteen, koska mennyttä nyt ei kuitenkaan voi muuttaa. Voi vaan yrittää tehdä tulevaisuudesta siedettävän, tai jopa nautittavan.


Täytän ensi sunnuntaina 30. Olkoonkin vain numero ja abstrakti ihmisen keksimä käsite, tapa ymmärtää ajan kulua; se voi silti olla yhtä aikaa myös jotain tärkeää, askel, käännekohta, uusia tuulia puhaltamassa lumisessa erämaassa.

Vaikka olenkin sanonut tätä blogissa niin kauan kuin blogi on ollut olemassa (yli 10 vuotta nyt jo!) niin silti: tuntuu siltä, että jotain uutta on tulossa. Vaikka se ei olekaan koskaan osoittautunut niin uudeksi ja niin jännittäväksi ja niin positiiviseksi kuin kuvittelin, on se silti joka kerran ollut jotain uutta. Paikallaan olokin on vain illuusio, vaikka tilanne ei varsinaisesti radikaalisti muuttuisi. Kasvua ja muutosta tapahtuu silti koko ajan, hitaasti, hitaammin kuin haluaisin, mutta siltä ei voi välttyä. Ihminenkin kasvaa kuin kasvit. Paljain silmin sitä ei voi havaita, ja se tuntuu kovin kovin hitaalta. Mutta jälkeenpäin tarkastellen - ohoh, missä vaiheessa tuo kasvoi noin suureksi ja komeaksi? Mitähän uutta tällä kertaa on tulossa?


Jokainen hopeisen kirkas hetki harmauden keskellä on timantin, kiitoksen, ilonkiljahduksen ja pienen tanssin arvoinen.






maanantai 23. marraskuuta 2020

Mihin minä kuuluisin?

 Muistan sen hetken kun ensimmäisen kerran ajattelin "magia saattaa olla oikeasti totta". Sydämeni alkoi yhtäkkiä hakata kuuluvasti, menin unenomaiseen tilaan, melkein kuin paniikkiin, ja tunsin niinkuin jotain olisi halkeamaisillaan tai puhkeamaisillaan sisälläni.

Olin lukemassa kirjaa. Mikä kirja, sillä ei ole väliä, en suosittelisi sitä varsinaisesti kellekään nyt, mutta se oli ensimmäinen jonka löysin kirjastosta ja jossa tuli ilmi, että jotkut ihmiset käyttävät magiaa. Olin 17- tai 18-vuotias, makasin sängyssä kirjan kanssa, ja kastoin ensimmäistä kertaa varpaat maagiseen veteen. Sinä päivänä ei tapahtunut sen kummempaa. Kirja oli antikliimaksinen ja täynnä edgyilyä, eikä se sinänsä tehnyt mitään suurta vaikutusta. Mutta siemen oli kylvetty, ja vaikka tästä on nyt jo oli kymmenen vuotta, se on kasvanut hyvin hitaasti. Siitä on kehkeytynyt pieni taimi, pikkuruinen. Magialla kasteltu vehreä heiveröinen taimi, joka ei suostu kuolemaan, ei niin millään. Vaikka mikä tulisi ja yrittäisi talloa sen, vaikka unohtaisin sen kokonaiseksi vuodeksi - se ei kuole.

Olen ollut jumissa oman spirituaalisuuteni kanssa jo pitkään. Haluan yhteisöä, mutta välttelen sitä. Olen törmännyt liian monta kertaa seinään, kun olen yrittänyt jutella ihmisten kanssa (lähinnä netissä, koska takapajula): siellä on paljon ihmisiä, joiden kanssa minulla ei oikeastaan ole mitään yhteistä, amerikkalaisia jotka larppaavat jotain fantasiaviikinkejä, hippejä jotka puhuvat salaliittoteorioistaan ja puhuvat pääsi pyörryksiin sanoilla jotka eivät tarkoita oikeasti yhtään mitään, siellä on pelottavia "aikuisia" jotka ovat jo niin kokeneita etten uskalla lähestyä heitä, siellä on teinejä jotka eivät puhu minun kieltäni. Siellä on niin paljon kaikkea, koko ajan enemmän. En tiedä, mistä etsiä omaa yhteisöä. Pientä ja aitoa.

Olen käynyt muutaman kerran ihan livenä tapahtumissa täällä kotikaupungissa (muistavatko blogin vanhat lukijat vielä millä nimellä kutsuin tätä kaupunkia aikoinaan? Melankolinen Mesta...) ennen koronaa, olen nähnyt livenä muutaman näkijän ja parantajan ja jopa saanut ihan henkilökohtaista apua heiltä, olen kuunnellut mielenkiinnolla mummojen puhuvan enkeleistä ja kummituksista (sillä mummoja siellä lähinnä oli.) Mummot ottivat minut iloisena vastaan, iloisena siitä että nuoria kiinnostaa. Toivoin, että täältä voisin löytää edes jonkun, jotenkin ujuttautua mukaan, johonkin, edes jotenkin. Mutta tuli korona ja tuli pitempi välimatka muuton jälkeen.

Liityin discord-ryhmään jossa yritin puhua vain niiden kanssa jotka eivät suoltaneet älyttömiä salaliittoteorioita paragraafi paragraafin perään, mutta se kävi mahdottomaksi, siltä ei voinut enää välttyä, joten lähdin vähin äänin.

Tein omia juttujani. Otin vaikutteita sieltä täältä ja kirjoitin ja mietiskelin. Aloitin Kirjan, en tiedä miksi kutua sitä. Varjojen kirja, magian kirja, metsän kirja, tiedon kirja, henkilökohtaisen totuuden kirja. Unohdin kaiken taas. Nukahdin hetkeksi, heräsin, jatkoin hetken, sitten nukahdin, nukuin hetken, heräsin taas. Ja niin edelleen. Miksi tämä on niin vaikeaa yksin? Mistä löydän jonkun jonka kanssa peilata? Vaihtaa ajatuksia ja ideoita. Inspiraatiota.


Mutta sitten taas toisaalta... Minä pelkään. Minulla on suojamuuri, epäilys, pelko. Kaipaan hirveästi että joku pääsisi sen yli ja läpi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, etten uskalla ehkä päästää ketään. En uskalla heittäytyä ja luottaa. En uskalla luottaa itseeni, en toisiin ihmisiin, en intuitiooni, en itsetuntemukseeni, en ihmistuntemukseeni, en toisten hyväntahtoisuuteen. En osaa myöskään yksin kasvattaa luottamusta mihinkään näistä. Sanalla sanoen: olen jumissa.  

Yksinäisyyden kuplassa jonka tavallaan loin itse itselleni vuosien varrella suojellakseni itseäni enemmiltä iskuilta. Mitä minä tarvitsen, on oven avautuminen ja kuplan puhkeaminen, shokki, järkytys, pudotus, isku vasten kasvoja. Mutta ei sellainen kuin aiemmin, ei traumaattinen. Sen täytyisi olla vapauttava, riemastuttava, sen kuuluu sattua ja pelottaa mutta yhtä aikaa tuntua täysin oikealta ja hyvältä.

Sisimpänsä paljastaminen jollekin maailmankaikkeudessa, oli se sitten joku toinen ihminen tai yhteisö tai ei. Kaikista suojakuorista alastomaksi riisuminen. Naamion pudottaminen. Luottamus, että minun jalkani kantavat, tämänkin koitoksen läpi, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään hyvään, tai erityisesti jos se johtaakin.

Hmm. Jumissa




Kuiskaan hiljaa oman korvaani: olen valmis, olen valmis, tulkoon mitä tulee.


lauantai 21. marraskuuta 2020

Kuinka paeta mustuutta sanoihin ja valoihin

 Minusta tuntuu että ymmärrän nyt, mikä joulussa on minulle tärkeää.

Minulla on aina ollut uniongelmia, unettomuutta, painajaisia, öisiä ahdistuskohtauksia, pelkotiloja. Joulu oli erityisen lohdullista aikaa. Pienet punaiset kellovalot heijaistuivat ikkunoista moninkertaisiksi ja niitä sai laskea uudestaan ja uudestaan sängyssä pötköttäessä ja unen tuloa odotellessa, silloin kun nukuin vielä reunallisessa sängyssä. Ne pitivät seuraa koko yön. Paras oli joulukuusi, sen kellertävä hohde keittiöstä, kimallus ja juhlallisuus. Se seisoi vartiossa kun isompana kiipesin parvelta alas ja hiippailin sen ohi vessaan. Se loisti alhaaltapäin ylös parvelle ja heijastui korkeasta katosta kun makasin sängyssä, eikä silloin ehkä tarvinnut miettiä murtovarkaita ja tulipaloja ja muita öisiä kamaluuksia.

Toisaalta jouluun liittyy myös surumuistoja. Kaikkia jouluja en oikein jaksa muistaa. En jaksa muistaa vanhempien särkymistä ja pöydän päässä palavaa kynttilää valokuvan vieressä. Tukahdutettua itkua ja hiljaisuutta. Yksinäisyyden tunnetta.

Joulu on tavallaan myös painostava. On ehkä suuret odotukset sille hetkelliselle helpotukselle pimeydestä, mutta sellaiset odotukset eivät oikeastaan voi koskaan toteutua. Ei ole pakoa kaamosmasennuksen keskeltä, ei muuta kuin se pitkä odotus. Pitkänpitkänpitkä. Joulu painostaa pitämään hauskaa ja ostamaan paljon lahjoja ja olemaan sosiaalinen ja läheinen perheen kanssa tai jotain, mutta minä en halua. Haluan vain levätä ja tuijottaa kimaltavia valopilkkujen heijastuksia ikkunoissa. En ole jaksanut enää moneen vuoteen hankkia joululahjoja, paitsi ehkä hellulle ja itselleni. Pakanallinen joulu juhlii talven selän taittumista, juhlii toivoa Auringon paluusta, juhlii toivoa elämän jatkumisesta. Minulle riittää toivo. Ja suklaa. Ja saaristolaisleipä mädin kanssa.


Marraskuun ensimmäinen puolikas livahti ohi salamannopeudella. Ehdin jo vähän huokaista helpotuksesta, ehkä tänä vuonna ei olekaan niin kamalaa. Mutta sitten alkoivat painajaiset. Sellaiset, joissa on kuolemaa ja väkivaltaa ja stressiä ja pelkoa. Alkoi väsymys joka ei poistu nukkumalla, mutta toisaalta sängyssä makaaminen ilman unta, alkoi sumuisa olo, jumitus. Alkoi kuolemanpelko, epäluulo läheisiä kohtaan, ja epämääräinen tuntuma siitä, että jotain pahaa on tulossa. Kaikki tämä on niin tuttua, mutta siihen ei vain kykene varautumaan mitenkään, eikä sille voi tehdä mitään, ei muuta kuin odottaa.

Kirjoittaminen kyllä auttaa. Se ja lukeminen, uppouduin jälleen Dyynin sivuille ja se on paras paikka maailmassa, muuta ei ole olemassakaan ja se on ihanaa. Mikä voisi olla kauniimpaa kuin pohtia Dyynin filosofiaa, etiikkaa, aikaa, vettä, monimutkaisuutta, ja kirjoittaa siitä sivukaupalla ajatuksia muistikirjaan, tuijottaa Youtubessa muiden pohdintoja siitä. Ja odottaa sitä uutta elokuvaa, jonka piti tulla tänä vuonna. Ehkä sitten vuoden päästä.

Kuvat otti Mia.maaria

Kävimme kuvaamassa yhdessä maagisessa paikassa hänen kouluprojektia varten ja kuvista tuli oikein kivoja, ihana tunnelma. Oli mukava olla vähän sosiaalinen ja nähdä piiitkästä aikaa vanhaa tuttua, sellaista jonka kanssa hengasin viimeksi varmaan kymmenen vuotta sitten. Suunnitellaan jo uusiakin kuvauksia.