Trigger warning: ballsack

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä unesta suomeksi blogiin, mutta sitten kirjoitinkin vahingossa englanniksi tumprlrpiin. Nyt en jaksa enää kirjoittaa erikseen suomeksi, joten tässä taas englanninkielistä postausta:

I’m gonna try to write about the DISGUSTING dream I had last night. It might be difficult to find the words in English but I’ll do my best. If you’re squeamish, maybe don’t read.

So in my dream I was intersex I guess? I had a vagina like normally, but I also had a big bag of hanging balls. This is nothing new to my dreams, I can assure you. The nasty part began when I CRACKED my balls. I think I landed on them, with my whole body weight, can’t remember why or how. I heard a sound, I don’t even know how to describe it. Maybe like a breaking bone? But squishier? And more... wet? :D And the pain felt like a pure white lightning inside my whole body. Later when I felt like I was able to move again, I didn’t think anything dangerous was going on so I walked back home. Then someone told me, or I maybe read from the internet, that if you break your balls they’re gonna have to be surgically removed so you can grow new, healthy ones. Like the sack has to be cut open and the marbles removed, leaving an empty sack, for the new ones to grow in. Yes. Totally plausible. I got absolutely horrified, because apparently if you just leave the broken balls in there, it could cause something very serious to happen. So I went to the bathroom... and took off my pants to take a look.

Here’s the nastiest part. I wish I could’ve taken a picture. There’s no way to really describe it.

The sack had stretched to my knees. It had turned into this lovely array of disgusting shades of brown, green, and purple. It was slimy and looked like it would tear open any second. Which it did, right in front of my eyes. It kept stretching further down, almost touching the floor, causing the rubbery skin to start breaking. It happened so very slowly, but I couldn’t feel any pain at this point. The skin went stringy and kinda dissolved into puddles of slime on the floor. Eventually there was a huge gaping hole in the sack, and I could see inside. There were the two egg shaped thingies, sized like oranges. They were dark purple and they had huge cracks on them, one of them was almost broken in half. I think there was green puss oozing from the inside. And as the whole goddamn thing dissolved into a puddle, thy fell on the floor, heavy like stones, and cracked more, and then kinda went into mush. So a pile of all this disgusting goo had landed on the floor and partly into my pants, that were hanging down to my ankles. The remaining shreds of my ballsack were still hanging in between my legs. And I got this really weird feeling. Like this is it, my life is over. But then I woke up.

So that was fun right? RIGHT? 

Olkaa hyvä tästä traumaattisesta kuvasta mielenne valkokankaalla. Ei kestä kiitellä. Tämän tyyppiset unet eivät toki ole minulle mitään uutta, en vain yleensä viitsi puhua niistä kellekään. Ehkä ne kertovat jostain syvästä alitajunnan paskasta, ehkä jokin sisälläni on jotenkin rikki. Ah yllätystä.

Hääshtääg #ballsack

Tumblr on jotenkin tuhonnut sen siellä olevan pääblogini. En ymmärrä mitä tapahtui. Se ei enää aukea omana sivunaan eivätkä linkit tai tagit toimi. En myöskään saa avattua yksittäisiä postauksia omaan ikkunaansa. Sivublogini siellä toimivat aivan kuten ennenkin, vain main blog on mennyt lähes käyttökelvottomaksi. Voin edelleen rauhassa rebloggailla kaikkea, mutta mitään ei voi arkistoida eikä löytää jälkeenpäin, eikä kuvia tarkastella suurikokoisina, eikä mitään. Vituttaa ihan armottomasti. Onneksi on olemassa tämä oikea bloggerin blogi. Tumblr muuttuu jatkuvasti, yleensä huonompaan suuntaan, mutta täällä kaikki pysyy suurin piirtein ennallaan. Täällä voin selittää loputtomiin, ja äidinkielelläni, ja jos jotakuta kiinnostaa niin se sitten lukee. Nykyajan ihmisillä ei usein ole kärsivällisyyttä lukea tekstiseiniä, eikä niitä kiinnosta toisten ajatukset. Onneksi perinteisempi blogaaminen ei ole vielä aivan kuollut kuitenkaan. Ehkä jonain päivänä netissä kommunikoidaan pelkästään gifein ja meemein, mutta ei aivan vielä.

Ofherbsandaltars teki aiheesta videon, ja se pisti miettimään.

Toisaalta juuri tällainen jutustelu ja tekstiseinä-selitys on ehkä siirtynyt suureksi osaksi youtubeen. On helppo vain papattaa menemään, kuten juurikin tuo Dorian tekee loistavilla puolen tunnin mittaisilla videoillaan. Mutta ainakin minulle kirjoittaminen sopii paremmin.

Tämä postaus on ihan junaturma taas. All over the place. Tättädää. En jaksa ikinä muokata mitään kuvia. Ketä kiinnostaa. Kuva tuosta kivespussista olisi kyllä hieno ja ajatuksia herättävä.

Mieleeni tuli myös Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows... Eräässä kappaleessa Anna-Varney, joka on transsukupuolinen nainen, laulaa "my genitals are falling off". Kertoo dysforiasta. Mutta minulla ei ole sukupuolidysforiaa.

Here, have another

Kirjoitin ensin postauksen loppupään ja nyt taistelen saadakseni tämän edes aloitettua jotenkuten. Olkoot. Lineaarisuus ei selvästikään ole minun juttuni.

Näin unta jossa kuvottavat haisevat vanhat karvaiset läskit ukot, jotka olivat vampyyreita, pitivät vankinaan sievää nuorta ihmispoikaa, veripankkinaan ja seksiorjanaan. Minä rynnin sisään kun ne olivat juuri joukkoraiskaamassa poikaparkaa, puukotin ne kaikki ja pelastin sen pojan. Puukottaminen on toistuva teema unissani. Siitä kuuluu jännä ääni, kun pitkä veitsi työntyy kylkiluiden väliin.

Olen myös yleensä unissani taistelija, toimija, pelastaja, selviytyjä, enkä juuri koskaan uhri. Paitsi ehkä silloin jos uni on enemmän emotionaalinen kuin toiminnallinen. Alitajunnassa tapahtuu kaikenlaista.

Ja sitten se video

 Olin äsken pesemässä meikkejä ja mieleeni tuli joku aihe mistä halusin kirjoittaa, mutta se meni ohi ja nyt en muista mikä se oli, sen sijaan mieleen tulvii vain angstia ja lässynläätä ja valivalia ja ahjavoita. Iski ihan yhtäkkinen epätoivo, taas omituinen ikäkriisi ja ahdistus nykyhetkestä ja tulevasta. Äh. Screw this.


Tunnen taas kovin vahvasti sen, kuinka aika kuluu nopeammin minun ulkopuolellani kuin sisäpuolellani. Ulkokuori alkaa jo rapistua ja kaikki muut ihmiset ympärillä vanhenevat hälyttävää vauhtia, minun sisälläni kuitenkin on yhä elämän kevät, kaikki on aina vain sitä samaa alkua. Tai ei oikeastaan. Jotain, ajatonta. Muuttumatonta. Ei ole alkupäätä eikä määränpäätä. Jos olen ollut tällainen aina, jos muutun paljon hitaammin kuin muut, miten sitten? Kymmenen vuoden päästä? Kymmenen vuotta sitten pääsin yläasteelta. Kymmenen vuoden päästä olen 35 ja minusta tuntuu että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minulta hyväksytään omana itsenäni olemista.

Esimerksiki äiti fiksusti kysyi, ovatko autistiset piirteeni voimistuneet viime aikoina?! Ei, eivät ole. Tiedän tasan tarkkaan miksi joku haluaa kuvitella niin. Kun olin nuorempi, minulta ei odotettu niin paljoa. Lapselta ei odoteta paljon mitään. Teini nyt saa olla vaikka millainen, eikä siltäkään paljoa odoteta. Mutta auta armias jos kehtaat olla vääränlainen vielä aikuisenakin! Sitten sinussa onkin vikaa, jotain mikä pitää korjata. Eihän nyt aikuinen voi olla tuollainen, herramunjee sentään. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni!

Jos on yksi asia mitä vihaan eniten, se on ehkäpä aika. Minä pelkään ja vihaan aikaa niin paljon, ja se tuntuu kumminkin ihan naurettavalta, koska mitä meillä olisi ilman aikaa? On vaikea kuvitella olemassaoloa ilman aikaa. Ja silti olen varma, että olemassaolo ilman aikaa on jotain, missä minun kuuluisi olla. Koti.

Aika on perseestä. En pysty ymmärtämään sitä, en saa siitä otetta, en saa sitä mahtumaan pieneen päähäni millään tavalla. Miksi pitää olla aikaa? Yksi lempiaiheitani scifileffoissa on aikamatkustus, tai ehkei niinkään ajasta A aikaan B kulkeminen, vaan ajan vääristyminen. Aika menee limittäin ja kierteelle ja moninkertaistuu, eikä mikään enää käy järkeen, koska ihmismieli parka ei ole tehty sellaista varten.

Vaikea kuvailla tätä kaikkea. Sitä paitsi mitä enemmän kirjoitan ja mietin, sitä ahdistavammaksi kaikki käy. Mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän haluaisin heittää tietokoneen parvekkeelta alas ja karata metsään ja kuolla jonnekin kauas ojanpohjalle.

En vain saa käsitettyä sitä, vaikka kuinka yritän ja sätin itseäni ja taistelen, siis sitä, että minun kuuluu olla matkalla elämän alkupisteestä elämän loppupisteeseen. Minun kuuluu matkan aikana kasvaa ja oppia ja aikuistua ja tehdä elämälläni jotain ja ymmärtää ja hyväksyä. Ja sitten kuolla pois heippakiitti, kivakunkävit, se siitä. Ei aika vain voi mennä sillä tavalla. Ei se mene. Kuvittelette vaan!

Eikä minua kiinnosta yhtään tippaa, miksi ja miten sen kuuluu mennä ja miksi ja miten muut kuvittelevat sen menevän. Oksettaa. Toivoisin jo pääseväni seuraavaan vaiheeseen, sykliin, kierteeseen. Vastaukset selviävät vielä. Sitten siellä. Niin ja totuus on tuolla jossain.

Dearly departed

En usko että kukaan oikeasti nauttii siitä, kun valvoo koko yön. Ehkäpä teinit, jotka tekevät sitä ensimmäisiä kertoja. Ehkä jossain kolmannenkymmenennen valvotun yön kohdilla se alkaa käydä tylsäksi. Nyt saattaa olla menossa jo jokin sadas, en tiedä. En minä oikeasti halua valvoa koko yötä, luulisin. Ja oikeasti jos olisin mennyt sänkyyn ennen puoltayötä, olisin ehkä saanut unenkin. Nukkumisessa vaan on jokin juttu ihan selvästi. Ihmiset, joita ahdistaa ja joilla on paljon ongelmia, he tuntuvat valvoskelevan usein. Vaikuttaa siltä, niinkuin sille ei olisi mitään järkevää syytä, mutta on sille. Se vain on hankala selittää.

Olen tekemässä karkkivaihdon erään jenkeissä asuvan nettikamun kanssa. Saan halloween-namusia, ja kamuli saa nastya salmiakkia ja maailman parasta Fazerin suklaata, muun muassa. Hyvä diili. Aika kalliiksihan se lopulta tulee, erityisesti postikulut, mutta se on sen arvoista sitten, kun oma paketti saapuu. Haikailen yhä kaksi vuotta sitten halloweeniksi saamani namupaketin perään. Sese vasta oli elämää.

Pääsen ehkä sittenkin vielä käymään siellä puutyöryhmässä, yksi ohjaaja vei minut viime maanantaiaamuna yhtäkkiä yllättäen, kun soitin sille valittaakseni siitä oman ohjaajani tuuraajatyttösestä. En tykkää siitä. Onneksi oma ohjaajani tulee ensi viikolla takaisin. Sitten sen kanssa pitää jutella, josko saisin maanantaisin kyydin puutöihin, voin ihan hyvin kävellä takaisin. Jaksoin taas ihan pikkuisen innostua siitä jännästä projektistani, kun sain sen nyt hyvin alulle. Pitää ensi viikonloppuna hakea iskältä lisää puuta.

En olekaan käynyt iskälässä moneen viikkoon. Ahdisti se juttu, josta olen maininnut, ja sitten on ollut hommaa. On niin ankea olo, ettei haittaa oikeastaan yhtään vain mököttää kaupungissa kämpällä. Pöh ja pah. Mutta huomenna pitäisi kyllä lähteä sinne, jos veli ei mene niin jollakin muulla kyydillä. Haluan nähdä mummoakin, olen nähnyt mummosta kaksi kertaa unta viikon sisällä. Siellä voi käydä kylässä matkan varrella.

Pakko kertoa unesta: Mummo ja veli olivat viettäneet joulua yhdessä, ja unessani mummo kertoi minulle elävästi tarinaa siitä, kuinka he olivat bilettäneet ja vetäneet amfetamiinia ja iskä oli joutunut vain kokkaamaan niille. Mummo siinä valitti, kuinka iskä oli tehnyt ihan liian vähän ruokaa. Ja sitten niillä oli ollut jokin jännä tilanne ja siitä oli ollut hankala selvitä amfetamiinitöhryissä ja jotain sellaista. Mummo selitti ihan tohkeissaan ja naureskeli koko ajan ja minä olin hämmentynyt.

Sellaista.

Nyt tuntuu ihan typerältä kun tämä postaus on jo näinkin pitkä enkä ole vielä kirjoittanut oikein mitään enkä enää muista mitä itse asiassa tulin kirjoittamaan ja miksi ja pitäisikö tätä vielä jatkaa vai antaa olla jo.

Elämä on niin tyhjää ilman kisua. Kaipaisin myös hevosten seuraa, olisi mukava jos jossain lähellä olisi jokin heppapaikka missä saisin käydä eikä tarvitsisi ressata sinne menemisestä (yeah right eipä vissin) eikä aloittaa mitään ratsastustunteja, saisi vain hengailla tallilla, ja siellä olisi tallikissoja ja hauvakin. Mutta en ikimaailmassa uskaltaisi mennä minnekään kysymään että saako täällä hengailla, enkä uskaltaisi kysyä saako tänne tulla lapioimaan kakkaa ja rapsuttelemaan tyyppejä. Olen mietiskellyt tällaista hengailutallia jo muutaman vuoden. Limingassakin oli sellainen tallipaikka ja kävelin siitä kerran ohi ja tiesin etten ikimaailmassa uskaltaisi mennä sinne sanomaan mitään. Huoh. Elämä on ihan liikaa minulle.

Kävin viime yönä läpi jok'ikisen kirjanmerkkini, joita olen tallennellut vuosien mittaan. Pelkästään imdb:ssä oli merkattuna yli sata leffaa ja sarjaa, jotka pitäisi kai joskus katsoa. Lisäksi oli ihan jäätävä määrä reseptejä ja nettikauppoja, jokunen sarjakuva ja muuta sellaista. Ei hemmetti.

Eyes

Yritän kirjoittaa mahdollisimman tarkasti viime öisestä unestani. On tärkeää, että tämä uni löytyy jostain kirjoitettuna, ja vaikka aamulla raapustinkin muistikirjaan sen pääpiirteissään, haluan kirjoittaa vielä uudestaan, paljon tarkemmin.





Se alkoi kuin elokuva. Katselin jännittävää kohtausta, ja mietin, onko tämä oikeasti jokin elokuva, onko tämä oikeasti olemassaoleva, jonkun tekemä. Pieni poika, alle kymmenvuotias. Niin voimakas. Maailma, jossa osalla ihmisistä on Lahja, kyky muokata ja tuottaa energiaa erilaisilla tavoilla. Tämä poika oli aivan erityisen voimakas, hän pystyi luomaan energiasta melkein mitä vain, ja hänet oli lähetetty taistelemaan Kauhua vastaan. Hopeainen Kauhu, jolla oli yksi suuri silmä. Pieni vaaleatukkainen poika ei edes näyttänyt pelokkaalta, kun hän salamannopeasti keskitti suunnattoman määrän energiaa käteensä ja löi sen Kauhun läpi, niinkuin suuren miekan, ja siinä samassa energia olikin kadonnut, jäljelle jäi vain suuri reikä, joka kulki Kauhun läpi päästä päähän. Pojan oli pakko syödä Kauhun keskiö, sen perimmäinen voiman lähde. Silmä. Näin lähikuvassa, kuinka pojan käsi kaivoi suuren silmän mustan mönjän keskeltä ja tunki sen kokonaan suuhunsa, pureksi vaivalloisesti ja nieli. Sitten pojan silmät alkoivat hehkua keltaisena, kun energia virtasi hänen suonissaan.

Sitten olin minä, maailmassa jossa lapset eivät saaneet pelätä hirviöitä. Äiti tuli sänkyni ääreen, kerroin, että vaatekaapissa on hirviö. Äiti vastasi "ehkä onkin, mutta ei niitä saa pelätä, sinä olet voimakkaampi!"

Lapsi syntyy Lahjan kanssa, joka voimistuu lapsen kasvaessa. Aikuisuuteen tultaessa voima kuitenkin alkaa huveta, ja viimeistään sitten, kun on aika tuottaa omia jälkeläisiä, suurin osa voimasta siirtyy niille. Äitini oli yhä selvännäkijä, hän pystyi järjestelemään ajan rippeitä niin, että sai häivähdyksiä tulevaisuudesta, mutta Lahja heikkeni koko ajan. Minä sen sijaan vahvistuin. Kävin vuosittain testeissä, kuten kaikki muutkin lapset, testeissä, joista valittiin sopivia kukistamaan Kauhuja. Joskus niitä tuli harvoin, joskus vain muutaman kuukauden välein.

Sitten olin nykyhetkessä, 24-vuotias, siis vanha, aikuinen. Lahjan pitäisi alkaa heiketä koska vain, eikä minua silti oltu koskaan valittu taistelemaan Kauhuja vastaan, vaikka olin voimakas. Pystyin luomaan ympärilleni tavattoman kirkkaan Auran, joka suojasi minua. Pystyin luomaan illuusioita, kaivautumaan varovasti toisten mieliin, hämmentämään, sekoittamaan, ja minulla oli Katse, eräänlainen tapa hypnotisoida. Pystyin liikkumaan hitaasti, kuin näkymätön, niin ettei kukaan edes huomaisi minun liikkuneen tai noteeraisi lainkaan olemassaoloani. Pystyin myös liikkumaan äärimmäisellä nopeudella lyhyitä matkoja. Äiti oli nähnyt jo minun lapsuudessani näyn, että minä tulen vielä taistelemaan Kauhuja vastaan, ja pelännyt puolestani siitä asti.

Tiesin, tuon "epilogin" tapahtumien sattuneen noin vuosi sitten, viimeksi Kauhun saapuessa ihmisten keskuuteen. Tuosta pienestä, voimakkaasta pojasta puhuttiin edelleen. Kauhuja oli kolmenlaisia. Hopeainen, pitkulan ovaalin muotoinen, jolla oli silmä. Musta, suorakaiteen muotoinen, jolla oli aivot. Ja Pimeä, kolmiomainen, jolla oli sydän. Hopeainen ja Musta olivat kiinteän oloisia, ne heijastivat valoa ja ne oli helppo tappaa kuin fyysiset olennot, Pimeä sen sijaan imi itseensä kaiken valon ja oli juuri ja juuri ei-olevainen, ei-fyysinen, jotain plasman, kaasun ja energian välillä.

Sain kutsun viimeisiin testeihin. Eikä minua valittu. Sen jälkeen olin virallisesti aikuinen, eikä minun tarvitsisi enää käydä testeissä tai taistella. Sitten kuitenkin jostain kiiri sana, että toisessa kaupungissa joku näkijä oli nähnyt, että Kauhu on tulossa, ja tällä kertaa se olisi Pimeä. Minut kutsuttiin uudestaan testeihin melkein heti edellisten jälkeen, olin kummissani. Arvelin, että nyt sitä mennään, ja olin tietysti oikeassa. Näytin taas kerran tuomareille suuren, kirkkaan Aurani, ja he katselivat toisiaan merkitsevästi.

En tiennyt, miten Pimeän voi kukistaa. Siihen ei käy tavanomaiset aseet, ja se tunkeutuu välittömästi mieleesi, kun se pääsee lähelle. Koko maailman mielisairaalat olivat täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet puolustautua, eivät osanneet pystyttää muureja mielensä ympärille. He joko makasivat liikkumatta sängyssä, silmät kauhusta ammollaan, kunnes kuolivat nälkään ja unenpuutteeseen, tai sitten ryömivät huoneidensa lattialla kirkuen, ja jotkut riehuivat silmittömästi kaiken ympäriltään tuhoten. Tiesin tämän, olin nähnyt sen, enkä voinut olla pelkäämättä. Miten huijaisin Pimeää, joka on niin voimakas?

Keskustelin vanhan miehen kanssa, joka oli kerran kukistanut Pimeän. Hän oli käyttänyt erikoista taktiikkaa, houkutellut Kauhun hylättyyn kerrostaloon, pieneen huoneeseen, jossa hän oli pystynyt hämmentämään sitä tarpeeksi iskeäkseen. Arvelin, että hämmentäminen olisi nimenomaan valttikorttini. Keräsin pari laatikollista tarvikkeita, ja matkustin junalla kaupunkiin, jonne näkijä oli sanonut Kauhun tulevan.



Junamatkalla melkein heräsin tästä unesta. Aloin tiedostaa, että unimaailma ympärilläni oli pelkkää unta, ja juuri ja juuri tunsin patjan selkäni alla. En kuitenkaan ollut valmis heräämään vielä, joten keskityin tiedostamaan vain junan penkin allani, ja laatikot jaloissani. Uppouduin takaisin unimaailmaan.

Järjestin väijytyksen hylättyyn tehtaaseen tai johonkin vastaavaan suureen, monimutkaiseen rakennukseen. Pystyisin taivuttelemaan Pimeän tulemaan sinne mielenhallintakikallani. Täytin koko huoneen silmillä. Maalasin niitä seiniin ja lattioille, erilaisia, eri kokoisia. Raahasin sinne monenlaisia esineitä, nukkeja, joilla oli suuret tuijottavat silmät, ja kaikenlaista kiiltävää.


Sinä iltana, kun näkijä oli kertonut Kauhun saapuvan, seisoin tehtaan katolla katselemassa ympärilleni. Pitelin kädessäni suurta veistä, johon olin sitonut suuren määrän energiaa ja ajatuksiani, aikomuksen repiä Pimeän kahtia. Näin, kuinka ihmiset vetäytyivät turvapaikkaan, suuren taloon, joka oli suojattu. Siellä ihmisten mieliin ei pystyisi tunkeutumaan mikään. Menin silmähuoneeseen odottamaan. Asettauduin pimeimpään nurkkaan, suojasin itseni näkymättömällä Auralla, ja aloin kutsua Kauhua luokseni.




Pian mieleni oli niin tiukassa yhteydessä Kauhuun, että tunsin sen läsnäolon hyvin voimakkaana, melkein fyysisenä tunteena. Sitä on hankala selittää. Olin melkein yhtä sen kanssa. Sillä ei varsinaisesti ollut ajatuksia tai tunteita, mutta tunsin sen sisällä vellovat liikkeet silti. Huoneen ovi oli raollaan, ja pian näin jo ihan omin silmin, kuinka mustanmusta Pimeä lähestyi. Sillä ei ollut minkäänlaisia piirteitä, ei mitään, mihin katse olisi voinut kiinnittyä, ja sen kolmiomainen muotokin häilyi juuri ja juuri erottuvana. Ihmettelin, miten se voi katsoa niitä kaikkia silmiä, kun sillä ei ole silmiä. Keskityin kuitenkin purkamaan energiaa jokaiseen huoneessa olevaan silmäpariin, kaivautumaan syvemmälle Pimeän sisään, hämmentämään sitä. Se ei tajunnut, mikä niistä kaikista silmäpareista kuului minulle. En räpytellyt, en katsonut pois. Tuijotin järkähtämättä samalla kun keskityin kaikella voimallani niihin kaikkiin silmiin, kuin jokainen niistä olisi ollut minun, kuin olisin nähnyt niillä kaikilla, ja lähestyin Kauhua äärimmäisen hitaasti. Liikuin huomaamatta, näkymättömästi, ja jatkoin tuijottamistani. Tunsin, kuinka Kauhu näki yhtä aikaa jokaisen pienen yksityiskohdan huoneessa, minua lukuunottamatta.

Hetkeni oli tullut. Keskitin vielä viimeisen energiapurkauksen kädessäni pitelemääni veitseen, loikkasin yhtäkkiä suurnopeudella ja työnsin veitsen kahvaa myöten Pimeyteen, sitten olin siinä jo kyynerpäitä myöten. Viilsin nopealla liikkeellä koko Kauhun halki ylhäältä alas samalla kun se päästi käsittämättömän, sanoinkuvaamattoman kuolonäänen, ja tiesin, että ihmiset turvapaikassa asti kuulivat sen.

Pimeys ja sen sisältä tulviva musta aineeton aine valuivat hitaasti kohti lattiaa, ja minä olin itsekin kokonaan musta kaivaessani sieltä syvältä sisältä Pimeyden sydäntä. Minun olisi pakko syödä se ja imeä sen energia itseeni, vain Kauhuilta ryöstetty energia varmistaisi ihmiskunnan säilymisen. Jos keskiön jättää syömättä, sen energia menee takaisin Kauhuille, mutta minä saisin sen ihmisille. Kenties joskus tulevalle lapselleni.

Löysin lopulta harmaan, kovan köntin, jonka leikkasin veitsellä osiin, ja yökkäillen jyrsin sitä kauan aikaa. Se oli kovaa ja sitkeää ja kammottavan makuista, mutta joka suupalalla tunsin voiman virtaavan sisääni ja ympärilläni. Silmäni alkoivat hehkua keltaisina.


Herätessäni unessa soinut musiikki soi vielä päässäni, mutta enää en saa siitä otetta. Se oli sopiva tuollaiseen pimeään scifimaailmaan, metallinen, agressiivinen. Mutta tämä kappale kuitenkin muistuttaa sitä ihan pikkuisen, siis hyvin pikkuisen, unen musiikki oli paljon menevämpää ja tosiaankin agressiivista, ja siinä ei ollut laulua. Joka tapauksessa:

Etenkin alku ja n. kahden minuutin kohdalla alkava instrumentaaliosio tuovat jotenkin tuon unen mieleen.




En ole pitkiin pitkiin aikoihin nähnyt näin yksityiskohtaista, juonellista ja seikkailuntäyteistä unta. Enkä näin merkityksellistä unta. Se on erittäin tärkeä, näen heti siinä paljon alitajuntani liikkeitä, mistä mikäkin kertoo. Tätä pitää pohtia paljon. Nämä ajatukset tulivat juuri oikeaan aikaan. Juuri oikeana yönä. Unen jälkeen herätessä ei kannata heti nousta ylös, varsinkin jos uni jäi kesken. Tämä uni oikeastaan jäi kesken jossain vaiheessa, kun heräsin, mutta makasin silti silmät kiinni varmaan pari tuntia miettimässä sitä. Se on melkein sama asia kuin unen näkeminen, koska mieli on vielä vähän unenpöppörössä, ja ajatukset liikkuvat samansuuntaisesti kuin nukkuessa. En enää tiedä, mitkä yksityiskohdat lisäsin heräämisen jälkeen, koska se on kaikki samaa massaa, eikä sillä ole mitään väliäkään. Se on nyt kokonainen.

Music made her poor heart dance

En sittenkään tahdo pitää taukoa blogista, tööt. Voin ainakin laittaa kuvia suunnilleen aikajärjestyksessä.


Hömm, aloitetaan pääsiäisestä. Kirpparoin Rovaniemellä minttuisat pöksyt, koska kai sitä nyt silloin tällöin voi pöksyjäkin yrittää käyttää. Sekä valkoiset jalkakarvat vihdoin! Kyllä kannattaa odottaa vuosia mieluummin, kuin lähteä netistä tilailemaan. Kirppari provides, sooner or later.

Sitten oltiin pari yötä tuolla Ruotsin rajalla sukuloimassa yms. Ruotsista piti hakea karkkia ja veljelle nuuskaa. Porukalla kokkaaminen on kivaa, minulle jää yleensä salaatinteko, koska olen vasta level 24 cook, ihan pentu vielä. (Ja sen kyllä todistaa tuossa iltasella kokeilemani uudenlainen ruokaväkerrys... yyh. Yleensä osaan ihan hyvin! Taatusti!)

Seuraavat kuvat otettu emon asunnolla, kun piilottelin siellä pahalta maailmalta kenenkään tietämättä. Emokin tosiaan oli poissa.

Jatkoin roposteni tuhlaamista ostamalla hooämmän lastenosastolta Chupa Chups -paidan ja kirpparoimalla vähän lisää... Totta puhuen en vain jumalauta jaksa edes välittää rahasta. Ihan fakin sama. Itken sitten kun vuokraan ei jää rahaa. Yritän olla stressaamatta ja etäännytän itseni todellisuudesta falalalaaaa... Vaikka muuton lähestyessä stressinäppylät jo kirjavoittavat kasvojani kovin kauniisti!

Kun lopulta uskalsin/jaksoin tulla takaisin kotiin, kokeilin pari kertaa jotain synkempää ja noitamaisempaa. Varsinkin kun tiet ovat sulat, ja pääsin vihdoin kokeilemaan jo talvella kirpparoimiani violetteja noitakenkiä!

Ovathan ne nyt tosi makeet.

Mutta viimeistään seuraavan kerran tummassa asussa ulos lähtiessäni totesin, ettei tämä juuri nyt vain toimi. Olo oli muutenkin ihan kamala, ja kaikki oli väärin, ja ahdisti muutenkin, ja jotenkin tuntui, että ihmiset tuijottavat niin pahasti ja äääääääää älkääälkää.

Noh, sitten palasin takaisin söpöyksiin. Heti tuntuu pikkuisen paremmalta. Ei voi mitään, nyt mennään näillä. Pinkit käsittämättömän coolit töppöset myös Rovaniemeltä lomalla kirpparoitu, samoin turkoosit haalarit...

Miss Chaos, 14 vai 24?

Puhumattakaan kaikista muista tavoista, joilla vaikutan taantuneeni vähintään kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Ja no kidding, näin viime yönä muunmuassa unta, jossa minulla oli 14-vuotias tyttöystävä. Sen äiti tietenkin paheksui minua, mutta suhteemme oli toki pelkästään punastelua ja kädestä pitämistä. Itse asiassa olen todennut, että unissani esiintyvät tyttöset yleensä kuvastavat jollain tavalla minua, ja joka kerta tunnen näitä minätyttösiä kohtaan suurta rakkautta. Joten tämä uni varmaan jotenkin kuvasti minun suhdettani tämänhetkiseen taantuneeseen itseeni, ja että kaikki on oikeastaan ihan ok, aikuinen minä kyllä huolehtii siitä lapsiminästä. Noniin, syväanalysointi siinä sitten. Näin muitakin unia, tuntuupa vähän, että alan taas muistamaan niitä paremmin. Jospa painajaiset taas jäisivät pois, mieluusti pitkäksi aikaa kiitos.


Itkin illalla jonkin aikaa miettiessäni muuttoa, koulua, ja ihmiselämää kaikenkaikkiaan. Miksi pitää olla niin vaikeaa olla ihminen? Kaipaan koko ajan ihan kamalasti lepoa, vaikka ruumiini kyllä saa lepoa ihan tarpeeksi - tai siis liikaa. Sieluni vain ei saa. Miten voi olettaa kenenkään jaksavan, kun sielu on niin kovin väsy? Itkin niin, että tietokonepöytä oli ihan märkä ja tuumasin, että toivottavasti seuraavassa elämässä syntyisin kissaksi. Saisi sielu ainakin kymmenisen vuotta levätä ihan rauhassa, latailla akkuja seuraavaa ihmiseloa varten. Sepä vasta olisi jotain.




Yhtäkkiä blogiin kirjoittaminen ei olekaan epämiellyttävää ja vastenmielistä vaan ah juuri tällaista kuin pitääkin olla! Sittiä suoltaa niin hemmetisti!

Aloitin American Horror Storyn kolmannen tuotantokauden, Covenin. Murder House oli oikein mainio, Asylumista en ehkä ihan niin paljon välittänyt. Coven vaikuttaa tähän mennessä oikein mielenkiintoiselta. Tykkään, kuinka tyylikkäästi tämä sarja on tehty, ei juurikaan sellaisia kauhuleffojen typeryyksiä ja ärsyttävyyksiä. Ehkä vähän. Ei haittaa. Toivon, että ne tekevät vielä kauden ihmissusiin liittyen, joo! Siinä olisi minulle sopivaa viihdettä!





En kyllä muista, kuinka monta vuotta Blackmore's Night on ollut elämässäni. Monta. Löysin kauan sitten veljen koneelta jonkun tekemän ahniinsurullisen animevideon, jossa soi Wish You Were Here ja se taisi olla ensi kosketukseni, vaikka soitetaanhan näitä radiossakin kyllä, joten ei sekään aivan tuntematon kappale silloin minulle ollut. Enivei, Blackmore's Night on sellainen jännä, joka aina silloin tällöin palaa takaisin soittolistoilleni voimakkaasti. Nyt on taas Shadow of the Moon soinut kovasti ahkerasti, ja koskettanut ihan uudella tavalla, vaikka ennestäänkin sataan kertaan kuultu kappale. Viimeksi tuo Fires at Midnight teki yhtäkkiväkkiä saman tempun joskus pari vuotta sitten.

Feeling lonely, feeling sad

She cried in the moonlight

Driven by a world gone mad

She took flight...

"Feel no sorrow, feel no pain

Feel no hurt, there's nothing gained...

Only love will then remain"

She would say.

EDIT: Juuri kun pääsin blogissa kehumaan, niin samana yönä sitten näin inhottavaa painajaista. Taas.

Maybe not from the sources you have poured yours

Tööt. Lähden jo tänään pohjoiseen. Eilen oli ihan kamala päivä. En edes jaksa yrittää selittää järkevästi. Aamu alkoi kamaluudella, jatkui kamalampana, kaikki soittelivat hysteerisenä, äiti oli hysteerinen, hoitaja jankutti ja jankutti puhelimessa ja pakotti lääkäriin...

Kätkin suolaiset ja pöhöttyneet kasvot hupun sekä meikin suojiin. Istuin odottamassa lääkäriä 25 minuuttia itkua pidätellen. Pidin taskussa pientä kettupehmolelua ja se auttoi vähän. Lääkäritädillä oli oikein lempeä ääni.

Mutta ei eilinen kokonaan kamala päivä ollut, lääkärin jälkeen lähdin Halpa-Halliin ja siellä oli hyvät alennukset. Löysin vihdoin sellaisen superpehmoihkujättineuleen jota olen halunnut, ja maksoin huimat kolme euroa.

Olin tiistaina koulussa, mutta en maanantaina, enkä eilen, ja lääkäri käskikin loppuviikoksi sairaslomalle. Melkein itkin tänäänkin sossussa, ehkä ne olisivat antaneet enemmän rahaa jos olisinkin itkenyt. Tänään iltapäivällä sen tädin pitäisi soittaa ja kertoa, saanko tarpeeksi, että pystyn pitämään tämän kämpän koulun loppuun asti. Ehkä olisi pitänyt kertoa tarkemmin, tismalleen miksi en pysty asumaan asuntolassa. Noh, myöhäistä. Sossutäti sanoi, että on ensisijaista, että saisin käytyä koulun loppuun. En edes sanonut, etten varmasti saa käytyä sitä loppuun, jos joudun irtisanomaan asuntoni. Yritin olla aikuinen, en kaivanut kettua taskusta. Yritin ajatella järkevästi.

En edes muista, miltä päivältä tämä kuva on.

On hankala syödä. Masu huutaa hoosiannaa. Ei tee mieli mitään. Pakko yrittää, parin tunnin päästä lähden bussiin ja pakatakin vielä pitäisi. Ei saa unohtaa kettua.

Tahtoisin kirjoittaa lisää, kertoa, en osaa.



Miksei kaikilla kissaeläimillä ole pystyt pupillit?





EDIT: Pakko tulla kertomaan vielä viime yön unesta... Muistatteko Kössi-kissan, joka kuoli viime syksynä? Näin unta, jossa olin siellä iskälässä, ja näin Kössin istumassa terassilla. Menin sitä silittelemään, ja hoksasin, että se näytti jotenkin sairaalta ja riutuneelta ja takkuiselta. Sitten tajusin, että sen silmät olivat kokonaan punaiset, pupillit ja valkuaiset ja kaikki. Ja sitten hoksasin, että sen naama oli verinen. Ja sitten vielä hoksasin, että se koko kissa oli verinen. Ja kylmä ja kova.

Ihan kamala uni. Ahdistaa hirveästi.

Säteilevä Suomen kansa

Eräänä yönä kaukana pohjoisessa suuren järven rannalla seisovassa talon kokoisessa mökissä nukkui pieni vihreä peikko ja näki unta...


Peikko uneksi talsivansa Helsingin katuja, vaikka sijaitsi oikeasti lähes täysin väärässä päässä maata. Peikko näki omituisia pikku kujia ja pimeitä alikulkusiltoja ja vinksahtaneita portaita ja paljon harmaata kiveä. Helsingin kadut olivat kuitenkin lähes tyhjät.

Vain hörselöinen röyhelöpyllyinen lolitajoukko kansoitti kummallisen ankeaa ja synkkää kaupunkia.

Peikkoa hieman pelotti olla niin suuren ja upean lauman seassa, se oli itse ihan piskuinen, homssuinen ja höpsähtänyt, kun taas lolitat olivat valovoimaisia, pitsikuorrutettuja ja muhkeita. Ne olivat kuitenkin kilttiä sorttia, ja pian Peikko unohtikin joukkoon kuulumattomuutensa, kun päästiin jutustelemaan ja kikattelemaan kuin mitkäkin vanhat tutut. Kasvomeressä näkyi monet taidokkaasti maalatut rajaukset, nukkemaisiksi puuteroidut ihot, täydelliset kampaukset ja sievät hymyt. Peikko huomasi tunnistavansa joukosta useita ystävällisiä ja iloisia ilmeitä. Varmuudella se voi kertoa bonganneensa ainakin Kaichin, ShaDowin, Asiotuksen, Caramean ja Rosalian, sekä aivan erityisesti mieleen jäi Milkyoolongin nauru ja jutut, mutta seurue oli suuri, ja lolitoja kirmaili ympäriinsä niin, että peikkoa aivan pyörrytti. Se kuitenkin tunsi olevansa osa jotain Suurta ja Tärkeää yhteisöä, jolla oli jokin Suuri ja Tärkeä tehtävä maailmassa. Harmailta kaduilta lauma lähtikin sipsuttelemaan kohti uutta määränpäätä, epäilemättä kauniimpaa ja eläväisempää paikkaa, pikku peikko mukanaan, mutta loppu on hämärän peitossa.

Nyt on kuitenkin peikkoiltu kaukana metsässä tarpeeksi, ja ollaan taas teknologian äärellä. Ainakin päivän verran.


Teknokeiju täällä on nukkumatta puoli kuudelta aamulla.

Witchy business

Tällä kertaa minulla ei oikein ole muuta postattavaa kuin tylsiä kuvia toissapäivältä ja tältä päivältä. Voisin kyllä kirjoittaa huomenna tai joskus asioista joita olen mietiskellyt nyt ahkerasti. Tänään en jaksa.

Tässä on taas kokonaan käytettynä hankittu asu, myös Moitién mekko.

Värjäsin eilen tukan ja nyt olen jälleen kunnolla vihreä.

Halloween-sukat. Ja päässä pyörii taas sama kappale. Noita-akkojen samettimekon ostin vastikään Kontista, sitä käytetään teräväkärkisten kenkien ja suurensuuren tukan kaverina. On se loimusametti vain karsean näköistä, ah ihanaa.

Näin pari yötä sitten pitkästä aikaa englanninkielisen unen. Pitäisi kirjoittaa useammin unia ylös, sekin oli mielenkiintoinen jossa olin tappanut jonkun pikkutytön ja pakoilin poliisia. Sellaiset erikoiset tunnetilat joihin joutuu unien tilanteissa ovat kovin mielenkiintoisia, tuskinpa koskaan pääsen tuntemaan miltä se ihan oikeasti tuntuu kun on juuri tappanut toisen ihmisen, mutta unissa se toisinaan tuntuu todella hyvältä ja toisinaan taas ihan hirveältä.

In Dreams of Mine

Näin viime yönä pitkästä aikaa selkounta. Selkouni tarkoittaa unta, jossa tulet tietoiseksi itsestäsi, tiedostat olevasi unessa. Toisinaan sen oivalluksen iskiessä sitä herää heti, joskus sen unohtaa nopeasti kun alitajunta vyöryttää lisää omituisuuksia päähäsi, ja sitten on niitä, joissa tulet unesi herraksi. Pystyt päättämään, mitä tapahtuu, olet kaikkivoipa.

Uni alkoikin melko erikoisesti, vaikka olikin aluksi sellainen tavallinen. Olin matkustanut ajassa isäni kanssa, mukana oli muitakin ihmisiä. Löysimme itsemme pienestä kyläkaupasta, siitä joka lopetti toimintansa minun kotikylässäni 90-luvulla. Tosin unessa se kauppa ei ollut yhtään sellainen kuin oikeassa elämässä. Olimme ihan ihmeissämme, kun pääsimme oikeasti näkemään mennyttä aikaa, vaikkei nyt niin kaukaa, jossain 90-luvun alussa olimme. Ihan tohkeissamme katselimme kaikkia tavaroita ja ruokia, mitä siellä tuohon aikaan myytiin, vaikka tosiasiassa sellaisia ei ole koskaan myyty. Sitten keskustelimme isän kanssa, että kun kerran olemme täällä, olisi hauska ostaa kaikenlaista ja viedä 2000-luvulle. Muut ihmiset olivat ihan tylsiä ja kyllästyivät ja alkoivat lähteä pois, puhuivatkin koko reissusta jotenkin ikävään sävyyn, ikään kuin ajassa matkustaminen ei olisi lainkaan vaikuttavaa. Siinä vaiheessa närkästyimme isän kanssa hieman toisten asenteesta, mutta ne lähtivät pois, ja sitten aloimmekin juttelemaan eri sävyyn. Puhuimme, kuinka oikeastaan voisi ostaa vaikka kuinka paljon kaikkea rahasta välittämättä, kun tämä kerran on kuitenkin vain unta. Ihmettelimme kaikkia omituisia myynnissä olleita juttuja, joita ilmestyi aina sitä mukaa kun katselimme ympärillemme, koska alitajuntani loi niitä koko ajan lisää.

Kun poistuimme kaupasta, "muistin" elävästi tapahtumia lapsuudesta, esimerkiksi kuinka olimme kaverin kanssa istuneet siinä kaupan eteisessä. Tosiasiassa noita muistoja ei ole olemassa, alitajuntani loi nekin sitä mukaa kun uni eteni. Ulkona seisoessamme puhuimme lisää siitä, kuinka tämä kaikki onkin vain unta. Minulla vain ei ollut varmaa käsitystä siitä, kumpi meistä näki unta, olinko minä isän unessa vai isä minun unessani, vai oliko peräti niin, että molemmat olimme samassa unessa sattumalta. Päätin kuitenkin kokeilla, pystyisinkö kontrolloimaan tapahtumia, ja pystyinhän minä. Selkounissa tulee yleensä ensimmäisenä mieleen kokeilla lentämistä, ja niinhän minä tein, isä lensi perässä. Päätin myös itse, millaisissa maisemissa lensimme. Ne olivat juuri sellaisia, joista nauttisin eniten, jos oikeasti pääsisin lentelemään missä vain. Sää muuttui oikein upeaksi kevätpäiväksi, lensimme jossain metsässä, näin puroja ja lumilaikkuja, metsä oli sellaisen mystisen ja maagisen näköinen. Sitten eteen tuli suuri vesiputous, ja tässä vaiheessa uni muuttui taas hieman. En ollut enää koko ajan tietoinen siitä, että voisin hallita unen tapahtumia koko ajan, koska alitajunnassa seikkailu on niin sekavaa.

Vesiputouksen päällä oli suuri talo, ja siellä asui Addamsin perhe. Nimenomaan se 90-luvun versio. Huomaan 90-luku-teeman tässä unessa...

Talo oli ihan omituinen, ei yhtään sellainen, jossa tämä perhe oikeasti asuisi, ja sitä hetken aikaa katseltuani, muutin sen oikean näköiseksi. Näytti tosi hienolta, kun sisustus ja seinät ja kaikki muuttui pikku hiljaa ihan erilaiseksi. En osaa selittää, millä tavalla se tapahtui. Ei niinkuin taika, että jokin asia muuttuu toiseksi, vaan sillä tavalla sulautuen, ja  tuntui siltä, niin kuin siellä olisi aina näyttänyt siltä. Unissa ei kyseenalaista äkkinäisiä muutoksia, vaan kokee, että asiat ovat aina olleet niin. Se on tosi omituinen tunne, kun onkin tietoinen muutoksista, mutta kokee ne silti niin.

Luullakseni uni loppui tähän. Ihan kesken siis, niin kuin selkounilla on tapana. Sinne voisi jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa seikkailemaan!



Otin kuvia kivistäni. Lisään kuvien oheen myös hyvin lyhyet selostukset kunkin kiven käyttötavasta.

Sydämen muotoinen lumikvartsi/maitokvartsi, jonka sain kerran ilmaislahjaksi kun tilasin tarot-kortit, koska tilaukseni viivästyi. Tein siitä vastikään kaulakorun rautalangasta vääntämällä, lopputulos ei ole kummoinen, mutta ihan sievä. Laitan siihen ketjun.

Lumikvartsi on rauhoittava, mieltä selkeyttävä kivi.

Sydämen muotoinen ametisti, jonka sain kerran emolta lahjaksi. Minulla on jossain pienempikin vanha ametisti, mutta en ole ihan varma, minne sen olen tallettanut...

Ametisti on muinoin ollut hyvin arvostettu ja arvokas kivi, joka auttaa nukkumisessa ja suojelee kantajaansa, sekä tehostaa luovuutta. Se on myös suosittu ja voimakas apu parannuksessa.

Munan muotoinen karneoli, uusin kiveni, josta on aika hankala saada hyvää kuvaa.

Karneoli on hyvä apu itsetunnon kasvattamisessa ja negatiivisten tunteiden taltuttamisessa.

Ja hieman suurempi vuorikristalli/kvartsi, josta on todella hankala saada hyvää kuvaa.

Kvartsi on kaikkein voimakkain parannuskivi, jonka käyttötarkoitukset ovat lukemattomat.

Yhteiskuva:

Sitten on vielä tämä kristalli, joka onkin nähty jo aikaisemmin. Tämänkin olen saanut emolta, tein siitä itse kaulakorun jokin aika sitten. Kuu saisi olla hopeinen, vaihdan sen varmaan joskus, kun saan hankittua sellaisen.

Minulla on myös ruusukvartsikaulakoru, jonka olen saanut A:lta joululahjaksi lapsena, siitäkin on nähty kuva täällä aikaisemmin, enkä muistanut ottaa sitä tähän nyt mukaan.