Elämän ämpärilista

Näköjään kela on myöntänyt minulle nyt sen työkyvyttömyyseläkkeen. Se, mistä on ollut puhetta lääkärien ja hoitajien kanssa jo muutaman vuoden ajan. Se, mikä on stressannut ja mietityttänyt. Ja se, mitä olen myöskin toivonut, koska sitä ei tarvitse hakea vuoden välein uudestaan, se ei edellytä minulta mitään kuntoutussuunnitelmia, sitä ei voi ottaa minulta pois, ja sen ohella voi vaikka yrittää tehdäkin jotain mistä saisi tuloa, eikä tarvitse stressata sitä, että sen tekemisen pitäisi elättää minut kokonaan.

Tämä tuli niin yllättäen. Huomasin, että tässä lausunnossa oli jotain erilaista, mutta en ihan täysin tajunnut, ennen kuin viime yönä vertasin sitä vuoden takaiseen. Niin koruttomasti ilmoitettu vain. Se, mitä olen odottanut.

Mitä nyt?

Miten lähden toteuttamaan seuraavia tulevaisuudenhaaveita? Jotenkin tuntui, että kaikki riippui tästä, ja nyt tämä on selvä ja rasti ruutuun, mutta riippuiko kaikki tästä sittenkään.

To do list:

1. Synny autistiseksi tytöksi 
2. Masennu ja traumatisoidu
3. Mene mielenterveyshoitoon
4. Jätä monta koulua kesken
5. Syrjäydy
6. Yritä
7. Älä yritä
8. Yritä sittenkin
9. Älä sittenkään yritä
10. Kuntoudu
11. Ei onnistunut
12. Saa autismidiagnoosi
13. Jää työkyvyttömyyseläkkeelle
14. Yritä jotain ihan täysin muuta

???

Olen minä sitä miettinyt jo vuosikausia, että mitähän se minun elämäni sitten ihan lopulta voisi olla, mille rupeaisin, millä täyttäisin vuoteni jotta saisin joskus sitten katsoa kätteni jälkeä ja sanoa, että tuli tehtyä jotain. Se vain jotenkin katoaa otteestani, lipuu sormien välistä pois joka kerta. Kaikki mitä yritän. Täytyy yrittää vielä. Uudestaan ja uudestaan. Eihän tässä muukaan auta.

Eläminen itsessään vain tuntuu niin kovasti yrittämiseltä. Jokainen päivä on homma. Se, että ruokin itseni, pidän huolta henkilökohtaisesta hygieniastani, täytän sosiaaliset tarpeeni, ja ehkä jopa huvituksen tarpeeni. Siinä on minulla työsarkaa, ja minun on vaikea käsittää, miten joku voi jaksaa vielä sen lisäksi tehdä useita tunteja päivässä jotain muutakin.

Elämä itsessään on arvokasta. Se minun täytyy muistaa useammin. Minunkin, minäkin, vaikka en tuota kapitalismille rahaa, tai tee suuria tekoja, tai sano suuria sanoja, tai kosketa ihmisten sydämiä radikaalilla tavalla. Minäkin.

Sosiaalisia ja huvituksen tarpeita täyttämässä päivänä muuanna

LÄPI HARMAAN KIVEN

Ajattelen WGT:tä ja rintaa puristaa! Tunnen ihan valtavaa tyhjyyttä siitä, etten ole menossa tänä vuonna. Se on ihan kohta, ja minulle ei tänä keväänä tulekaan sähköposteja, joissa ilmoitetaan uusimmat varmistuneet artistivieraat, tänä keväänä en saakaan hypettää ja jännittää ja innostua "AAAA sejasekin bändi tulee miten mulla ikinä on aikaa nähä kaikkiAAAA" enkä miettiä asuja.

En kyllä myöskään ole joutunut säästämään selkänahkastani joka ikistä penninpyörylää viime kesän jälkeen. En ole joutunut stressaamaan majoitusta taas kerran, mistä tällä kertaa, osaanko sinne, onko liian kallis. En ole joutunut sumplimaan, laskeskelemaan, suunnittelemaan.

Vaikka siinä onkin osa koko jutun mielettömyyttä. Se, että se on niin helvetin perkeleen spesiaali juttu, että sinne pääsee. Se, että sen eteen joutuu näkemään vaivaa koko vuoden. Ja se ylpeys, voittajafiilis, kun se sitten toteutuu ja pääsee lähtemään.

Se on sanoinkuvaamatonta. Minä olen Suomen mittapuulla köyhä. Tuloni ovat niin pienet, että varmaan 90% suomalaisista ei voisi kuvitellakaan pärjäävänsä moisella, ja menoni vielä siihenkin nähden ihan älyttömän pienet. Jos en osta mitään ylimääräistä, en shampoota, alushousuja, meikkejä, siivousrättejä kuukaudessa, pystyn säästämään jopa satasen kuussa. Se on suurensuuri osa minun tuloistani. Ja WGT:tä varten pitää ostaa lentoliput, festarilippu, juna- tai bussiliput Helsinki-Rovaniemi sekä Berliini-Leipzig ja takaisin, noin viikon majoitus, ja sitten pitää olla myös rahaa elää, ja mieluusti myös rahaa shoppailla. Olen käynyt kolme kertaa, ja joka kerta olen pystynyt myös jotain shoppailemaan, ja se on ollut niiiiin spesiaalia ja niiiiin coolia!

Päädyin vahingossa katselemaan eräitä WGT-vlogeja, jotka näin viimeksi 2015. Silloin päätin, että ensi vuonna minä tuonne menen, nyt on tullut aika. Kymmenen vuotta siitä haaveiltuani, minä tein yhtäkkiä päätöksen, ja sitten onnistuin toteuttamaan sen, 2016 oli ensimmäinen WGT-vuosi.

Nyt noita videoita katsoessa näen ne ihan toisella tavalla, koska paikat ovat tuttuja.

Se oli Black Fridayn ensimmäinen WGT. Muistan, että ensimmäisellä katsomiskerralla minulla tuli itku siinä kohtaa, kun hän päätyi Deine Lakaienin keikalle, ja tällä kertaa kävi uudestaan ihan tismalleen samoin.

Saan ihan valtavia tunteenpuuskia ja sydämentykytyksiä tätä katsoessani. WGT on jotain, mitä ei voi kertoa eikä kuvailla, se on koettava. Se on täysin oma universuminsa, paikka missä normaalit luonnonlait eivät päde.

Ja minä en ole menossa sinne tänä vuonna. Se sattuu jostain syystä, oikein viiltää, vatsanpohjaan tipahtaa kivi ja silmiä kirveltää.



Näistä tuntemuksista tiedän ainakin varmaksi sen, että ensi vuonna.... ensi vuonna taas. En voi jättää tätä tähän, kolme käyntiä ei riitä mihinkään, siellä on niin paljon kaikkea, niin monta paikkaa, niin hienoja tapahtumia vielä näkemättä. Ensi vuonna. Vaikka läpi harmaan kiven, ensi vuonna. Ja kun minä niin päätän, niin se sitten tapahtuu.

Kaikelle muulle elämässä on ihan sama, mutta kun tuntee, että jokin kokemus on sellainen, joka muuttaa elämää ja itseä, se on sen arvoista. Sitä jumittuu helposti nettishoppailuun, instagramiin, tylsiin päiviin, arkeen, suruun, ahdistukseen, masennukseen, elämän epäoikeudenmukaisuuteen, lohturuokaan, tavallisiin vaikeuksiin. Mutta kaikki se on yhdentekevää, kun löytää elämästä jotain, mikä tuo aidosti tunteita, kokemuksia, yhteenkuuluvuutta, elämää järisyttäviä tapahtumia. Se on tärkeää. Arkikin on kyllä ihan oikeasti tärkeää, ja ihan tavalliset asiat ovat tärkeitä, eihän epätavalliset asiat tuntuisi missään ilman niitä!





Joten jospa nyt olisi aika kertoa jotain viime vuoden WGT:stä, vaikka se menikin vähän huonosti, ja vaikka sitä voikin olla vähän kurja muistella. Siitä on jo tarpeeksi aikaa, että niille hölmöyksille voi nauraa! Osittain epäonni oli omaa syytäni, mutta enimmäkseen ihan täysin sattumaa ja huonoa tuuria. Että voikin sattua ja tapahtua!

Jospa kirjoitan toisen blogipostauksen. Tarinamme alkaa ensimmäisestä päivästä Saksassa...

Järjestys? Pah

Minä tunsin A:n vain 8 vuotta. Sen sijaan M:n olen tuntenut nyt jo noin 16 vuotta. Minun mielestäni siinä on jokin yhteys, että kun A lakkasi olemasta olemassa minun elämässäni, muutama vuosi myöhemmin M alkoi olla olemassa minun elämässäni. Tuntuu, että universumin hassuus ja hölmöys ja sattumanvaraisuus pitää minusta aina huolta. Se ei ole järjestys, ei sellainen että näin piti tapahtua juuri näin päin ja se oli suunnitelma. Se vain meni niin. Minä en usko järjestykseen.

Järjestyksestä pitävät kynsin hampain kiinni sellaiset, jotka pelkäävät kaaosta.

Kaaos on ainoa tapa, millä asioita voi tapahtua. Kun annetaan tarpeeksi aikaa ja tarpeeksi mahdollisuuksia, niin ennen pitkää kaaos alkaa tuottaa mielenkiintoisia tapahtumia. Esimerkiksi luoda elämää planeetalle, kun on käytettävissä miljardeja vuosia ja miljardeja planeettoja. Ennen pitkää on väistämätöntä, että jotain ihan hassua ja hölmöä, kuten elämä, tapahtuu. Se voi tapahtua usein eri tavoin useissa eri paikoissa ja useissa eri ajoissa, ehkä jopa useissa eri universumeissa. Voihan olla, että on olemassa myös universumi, jossa sitä ei koskaan tapahtunut.

Monia asioita voi mitata ja laskea, mutta järjestykseen asioita ei koskaan lopullisesti saa.

Minusta tuntuu melkein siltä kuin kaaos olisi ajatteleva, tiedostava olento. Mutta se on kovin kovin suuri ja monimutkainen ajatus, minun pienet ihmisen aivoni eivät sitä pysty käsittämään ihan niin pitkälle kuin haluaisin, se murenee käsiini aina kun yritän tarttua siihen lujemmin. Kaaosta ei ole personoitu elokuvissa ja kirjoissa samalla tavalla kuin jumalaa, minä en kykene yhdistämään sitä mihinkään havaittavissa ja ajateltavissa oleviin piirteisiin, niinkuin ideaa ajattelevasta, tiedostavasta jumalasta. Sanasta jumala voi tulla vaikka mieleen Morgan Freeman tai se mikä esitetään Simpsoneissa. Sanasta kaaos on hyvin vaikea saada mitään simppeliä kuvaa päähänsä.

Yksinkertaistaminen on ihmisen elinehto, korkealentoisissa ajatusten sfääreissä ei voi elää koko ajan. Ihmisen aivoja ei ole tarkoitettu moiseen, vaan selviytymiseen, elämän perusasioiden kanssa painimiseen. Mutta silti jostain syystä meille kasvoi sellaiset aivot, joilla niitä asioita voi miettiä. Kaaos onnistui siinä tällä planeetalla tähän aikaan ja tässä universumissa. Ihmiset kirjoittavat korkealentoisia kirjoja ja blogitekstejä, monet ihmiset liitelevät niin hemmetin korkealla, että minä en ymmärrä heidän puheestaan yhtikäs mitään. On ihan jännä miettiä, että miten ihmeessä tähän on tultu, ja onko tällä kaikella jokin syy.

Välittääkö kaaos, onko sillä tunteita ja mielihaluja, tahtooko se jotain ja pyrkiikö se johonkin.

Minä näen yhteyksien verkon, mutta en tiedä miksi, ja miten, ja mitä se tarkoittaa. Vaikka vuodet 1999 ja 2009 olivatkin erityisen huonoja vuosia, ei minun silti pitäisi vetää johtopäätöstä, että 2019 tulisi olemaan aivan yhtä huono. Ei sellaisia syklejä ole. Se olisi epäilyttävän järjestelmällistä. Ja silloin unohtaisin kätevästi, että myöskin vuodet 2000, 2001, 2012 ja  2015 olivat aivan erityisen huonoja. Aaltoliike ei ole säännöllistä, mutta se ei myöskään koskaan pysähdy.



Vain epätotuuden kulissit murenevat. Todellisuuteen herääminen ei ole rakentamista eikä uuden synnyttämistä, vaan valheiden tuhoamista ja teennäisyyden totaalista hävittämistä. Kaaosta. Totuus ei synny mistään ajatuksista ja teoista, se on aina ollut olemassa, ja se tulee aina olemaan, Se ei tarvitse meitä, emmekä mekään tarvitse sitä kyetäksemme olemaan olemassa. Mutta tarvitsemme sitä, jos aiomme oppia. Totuus ei odota meitä, eikä tule meidän luoksemme, se vain on, ja me kykenemme menemään sen luo, jos murtaudumme valheen muurin läpi.

Luulenko minä löytäneeni totuuden, saattaa joku kysyä? En. Miten minä edes tunnistaisin totuuden, vaikka törmäisin siihen? Totuus ei ole vain yksi asia, eikä sen löytäminen ole vain yksi herääminen. Se on loputon matka.

2011

2019

Pläts

Jokasyksyinen unettomuuskausi ei olekaan vielä iskenyt päälle. Aina on toki toivoa, ettei se tulisikaan tänä vuonna. Kävin kumminkin eilen lääkärillä, kun se aika nyt kerran oli varattu, ja eihän sitä ikinä voi tietää. Sain reseptin nukahtamislääkkeisiin, joita voi sitten hakea apteekista jos alkaa siltä tuntua, ja sellaisesta voi ottaa puolikkaan tai neljäsosan, koska olen niin herkkä lääkkeille. Lääkäri oli taas sellainen, jolla en ollut ennen käynyt. Vähän vähemmän vanha ja parraton setämies. Kokemukseni mukaan ne oikein vanhat ja partaiset psykiatrilääkärisedät ovat pahimpia, kaikentietäjiä ja ammattiinsa kyllästyneitä. Eilisellä ajalla oli mukana myös molemmat hoitajani, ne jotka käyvät täällä kotona viikoittain, ja sitten keskusteltiin myös lyhyesti siitä, mitä tahtoisin tulevaisuudessa. Olenko mielestäni täysin työkyvytön, ja pitäisikö ensi kesänä kuntoutustuen jälleen päättyessä hakea uutta kuntoutustukea, vai kenties lopullista eläkettä. Maaliskuussa olisi sitten uusi lääkäriaika. Siihen mennessä minun pitäisi kai päättää, tietää mille tielle lähtisin. Tiedän jo, etten varmaankaan koskaan pysty tavallisiin 5päivää8tuntia-töihin, ja jopa 5päivää6tuntia-koulut ja -kuntoutuskurssit ovat olleet liian rankkoja. Kysymys kuuluukin, että mitäs sitten keksitään? Olen mielestäni nuohonnut läpi jo oikeastaan kaiken, mitä Rovaniemellä on tarjottavanaan minunlaisilleni. Kurssit, kuntoutukset, työpajat, nuortenryhmät. Olin vuosikausia Romotkella silloin kun se oli vielä Romotke, ja sitten Edurolla kun se vaihtui Eduroksi, työntekijät ja rakennus ja nimi vaihtuivat, mutta minä olin aina samassa jamassa. Kuinka he siellä olisivat voineet nähdä?

Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sanon sen uudestaan: Jos olisi joku kaupungin työntekijä, joka olisi nähnyt minun elämääni säännöllisin väliajoin vaikkapa vuodesta 2005 asti, kun ensimmäistä kertaa aloin käydä keskusteluavussa, voisi edes jollain olla jotain käsitystä tästä koko vyyhdestä. Mutta ei tietenkään.

Tuo terapeutti jolla kävin 14-vuotiaana jäi eläkkeelle jo aaaaikoja sitten. Omahoitajani sairaalassa jäi myöskin eläkkeelle, sitten kun menin sinne uudestaan minulla olikin joku nuori, ja osastolla oli eri lääkärikin, onneksi. Lääkärit ja psykologit ja hoitajat ovat vaihtuneet niin moneen otteeseen. En ole koskaan nähnyt samaa lääkäriäkään yli kahta vuotta putkeen, useimpia vain kerran tai kaksi. Nuorisopsykiatrian poliklinikka ja kaksi partaista vanhaa pulleaa psykiatriukkelia, mielikuvissani ne näyttävät tismalleen samalta, mutta muistan että ne olivat kaksi eri henkilöä. Terveyskeskuksessa oli joskus sellainen käytävä jossa istuin odottelemassa milloin mitäkin psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta tuo käytävä on nykyään eri käytössä. Nuorisopsykiatrian poliklinikalle en enää päässyt sen jälkeen kun täytin 23. Sielläkin oli useita eri hoitajia aina, kuka milloinkin äitiyslomalla tai muuttanut muualle. Toimintaterapeuttini katosi kuin maan nielemänä, istuin kerran 45 min odottamassa sitä, kun aika oli sovittu. Lopulta kysyin joltain kanslistilta, eikä siellä enää ollut sellaista toimintaterapeuttia. Liekö saanut potkut. Pirteän iloiset kuntoutusohjaajat, tekemässä vain työtään, uutta syrjäytynyttä nuorta sisään ja vanhaa ulos. Minkäs sille voi.

Näin eilen lääkäriä odotellessani erään naisen, joka oli ennen töissä paikassa, jota ei ole enää olemassa. Kävin hänellä ainakin vuoden juttelemassa, täytettiin yhdessä aina kelan papereita ja hän kyseli ja soitteli puolestani milloin minnekin virastoon, täytimme yhdessä myös neuropsykologista kyselylomaketta varmaan monenmonta kuukautta, koska se oli niin paksu nivaska, ja juttumme aina rönsyilivät. Hän oli kaikista näistä ihmisistä lempparini tähän mennessä. Sain häneltä kortin ja omituisen pienen nallen, kun tiemme erosivat. Hän on nyt töissä tuossa paikassa, taas uusi rakennus minulle, kaupungin mielenterveystoimisto muutti entiseen kemijoki oy:n rakennukseen. Toivon kaikessa hiljaisuudessa, että tieni vielä kohtaa tuon naisen kanssa.

Hänen ansiostaan minulle tehtiin ADD-tutkimukset 2010. Niistä ei tietenkään selvinnyt mitään. Sainkin asperger-diagnoosin vasta 2015, taas eri paikka ja eri ohjaajat ja eri lääkäri. Siinä välissä olin ehtinyt jo käydä monet kerrat pohjalla ja harkita itsemurhaa ja syödä lääkkeitä ja unohtaa neuropsykologian olemassaolon. Sain myös kuulla huhuja, että lääkäri olisi ehkä harkinnut asperger-tutkimuksia jo 2012, mutta koska seurustelin tuolloin, ja assithan eivät luonnollisestikaan kykene seurustelemaan pyhpahpöh, niin koko epäily lakaistiin maton alle kertomatta minulle mitään. Sairaalassakin oli toimintaterapeutti, hänellä oli iso hymy ja ronski ote. Silloin olin pieni ja syömätön ja arka, kanniskelin pupua mukana eri kerrosten välillä ja ihmettelin toimintaterapiahuoneen jumppamaton kimmoisuutta. Toimintaterapeutti katsoi minua ja sanoi, että minulla on autismityyppistä käyttäytymistä. Toimintaterapeutti oli reipas ja vaalea, muttei pelottava, ja hän oli ainoa rehellinen ja ajan tasalla oleva ihminen koko sairaalassa, hän tiesi kokemuksesta. Hän piirsi minua paperille ja hieroi hartioitani lujasti. Hänestä oli ihastuttavaa, että pidin erityisen paljon sudenkorennoista.

Ainahan uudet lääkärit tilaavat vanhoja tietojani sairaalasta ja kuntoutuspaikoista. Ja Limingasta, olinhan minä sielläkin vuoden, taas jollain sairaanhoitajalla, ärsyttävä täti joka ei ymmärtänyt yhtään mitään. Katsovat papereista, mitä lääkkeitä olen syönyt, ja mitä diagnooseja milloinkin saanut. Papereissa voi lukea se kuuluisa lause "maannut ja uikuttanut lattialla", minkä akuuttityöryhmän tyyppi kirjoitti, kun ne kävivät luonani kylässä kerran 2012 tai niillä main. Lääkäri voi tehdä päätelmiä niistä. Mutta kukaan niistä kymmenistä ihmisistä, jotka ovat tehneet työtään, ei ole nähnyt minua yöllä yksin kotona. Kukaan niistä ei ole nähnyt sitä suurta muutosta, mikä vuosien varrella on tapahtunut, vaikka kenties virallisesti tilanteeni onkin melko lailla yhä sama. Kukaan niistä ei kuullut, en kertonut, pidin harhat itselläni shh, siitäpäs saivat hihihi. Kukaan niistä ei tiedä, ei ollut läsnä, ei voi ymmärtää mitä sivuvaikutuksia joka ikinen lääke on aiheuttanut. Ne tekevät työtään, ja se on riittämiin. Keltään ei voi vaatia enempää, kuin parhaansa. Ennen olin ehkä vihainen, mutta en enää. Systeemi on vain systeemi. Kukaan niistä ei loppujen lopuksi ollut ilkeä (tai ehkä pari olikin) eikä tehnyt suurta vahinkoa, joten kiitos heille siitä. Minulla on käynyt tuuri, toisin kuin monilla muilla kaltaisillani.

(Äiti sen sijaan on istunut vieressä yöllä, itkenyt suljetun oven takana, silitellyt selkääni, soitellut puolestani, seurannut, vahtinut, avuttomana, mutta myös katsonut vierestä sitä hidasta syvällä tapahtuvaa muutosta. Ja minä olen ollut niin kovin armoton, minulle ei ole mikään riittänyt. Mutta en halua sittenkään miettiä sitä nyt.)

Jos Rovaniemen resurssit on käytetty, mitä keksittäisiin vielä? Jonkinlainen hyvin hämärä unenomainen kuva minusta oppisopimuskoulutuksen kaltaisessa paikassa pyörii mielessä. Kuka opettaisi minua tekemään käsilläni niitä kaikkia juttuja, mitä tahtoisin oppia? Ja vain muutamana päivänä viikossa, muutaman tunnin kerrallaan? Onko tämä liian utopistinen idea?




Näköjään minulla on nyt tapana yhdistää hölöpölöpostaukset ja asupostaukset yhteen. Kaikille jotain, tirsk.

Hitaus

Ideoita blogiteksteihin tulvii taas päähän. Mikä helpotus, luulin jo, että kirjoittaminen ei enää koskaan onnistu, ja seitsemän vuotta vanha blogini on nyt loppuun kulutettu ja kaikki on mennyttä, omaan ylidramaattiseen tapaani. Pitää vielä vähän etsiskellä jonkinlaista rytmiä ja rutiinia, kovasti paljon on ajatuksia ja ideoita, mutta vaikeus saattaa niitä ymmärrettävään muotoon.

Nyt kun en enää asu tukiasunnossa, kotonani käy psykiatriset sairaanhoitajat noin kerran viikossa. He auttavat minua siivoamisessa ja tiskaamisessa, välillä varaavat minulle lääkärinaikoja tai muuta sellaista. Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi itse siivota tai tiskata, tai ettenkö pystyisi soittamaan itselleni lääkärinaikaa. Tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty asioihin, joko ahdistuksen, masennuksen tai jonkin muun ongelman takia. Minä en ole tällä hetkellä masentunut, enkä juurikaan ahdistunut, pystyisin siis teoriassa tekemään kaikenlaista. Mutta sitten on olemassa executive dysfunction, josta suomeksi puhutaan toiminaanohjauksen ongelmina, ja autistic inertia, jolle ei tietääkseni ole suomenkielistä vastinetta, joten kai se sitten on vain autistinen inertia.

Varmasti jokaiselle on jossain määrin tuttu se tunne, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei vain saa tehtyä. Varsinkin, jos olet koskaan sairastanut masennusta, tilanne on taatusti hyvinkin tuttu, ja sitä seuraavat itsesyytökset ja häpeä. Olen ollut masentunut yhteensä useita vuosia elämästäni, joten masennusta on ollut helppo syyttää monenlaisista vaikeuksista. Mutta se ei tietenkään selittänyt, miksi samat vaikeudet ovat olleet läsnä jo lapsena.

Luulin koko ikäni, että minun täytyy vain olla laiska, ja tietysti tyhmä, koska en keksi itse ilman eri kehotusta, mitä minun pitäisi tehdä. Seison aina tumput suorina kun muut hyörivät, enkä osaa tehdä mitään, ellei joku pysähdy ja sano minulle, että voitko hoitaa tuon jutun. Varmasti monet muutkin ovat pitäneet minua laiskana ja tyhmänä, siitä ei ole epäilystäkään, ja noh, pitävät tietysti vieläkin. Ihmiset olettavat vieläkin, että ymmärrän automaattisesti tehdä jotain, mikä ei normaalisti kuulu päivärytmiini. Jos menen vaikkapa sukuloimaan äitin kanssa tädin luo, ja keittiössä on monta ihmistä puuhaamassa porukalle ruokaa, tahtoisin, että joku käskisi minun tehdä salaatin, koska muuten istun rauhassa lukemassa suomatta salaatille ajatustakaan. Jos olen isän luona, jonkun pitäisi sanoa minulle, että tyhjennä ja täytä tiskikone, koska muuten se hyvin todennäköisesti unohtuu. Vaikka näkisin selvästi, että koneessa on puhtaat astiat, se tieto ei mene jakeluun asti niin, että tajuaisin alkaa tyhjentää konetta. Minulla ei ole tistikonetta, nämä puuhat eivät kuulu normaaliaarkeeni, joten minun maailmassani niitä ei ole olemassa, ennen kuin joku muistuttaa. Viimeksi kävi niin, että luin lehdestä jostain asiayhteydestä sanan tiskikone, ja sitten muistin, että hei siinäpä olisi minulle homma.

Olen koko ikäni kokenut valtavaa painetta, stressiä ja häpeää tästä kaikesta.

Kun minut lapsena laitettiin siivoamaan oma huoneeni, päätin järjestellä laatikot, ja tyhjensin ne kaikki lattialle. Ilta pimeni, ja laatikon sisällöt olivat yhä lattialla, koska unohduin tekemään jotain aivan muuta. Sain haukut, ja sitten äiti siivosi huoneen puolestani puolessa tunnissa. En koskaan onnistunut itse siivoamaan omaa huonettani, ja ajan myötä se alkoi ahdistaa minua. Toivoin, että minulle olisi annettu enemmän aikaa, ja apua, sen sijaan että tehtäisiin kaikki puolestani. Äiti oli jotenkin ottanut asiakseen tehdä moniakin asioita puolestani, sen sijaan että auttaisi minua tekemään itse. Tästä on käyty vielä nyt aikuisiälläkin monet väännöt, enkä tiedä, onko tuo tilanteen koko laajuus vieläkään äitille oikein auennut. Jos minun on ollut vaikea mennä jonnekin tai soittaa jollekin, äiti on hermostunut heti, ja tehnyt sen puolestani. Se on hänelle helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin odotella sitä, että saisin kerättyä rohkeutta tai energiaa tehdä the thing itse. En usko, että äiti on koskaan hoksannutkaan, kuinka paljon hallaa tuo tyyli toimia on tehnyt henkiselle kasvulleni ja itsetunnolleni.

Oikeastaan isä teki ihan samaa silloin, kun asuin vielä siellä. Antoi minulle tehtäväksi koota puupino, minun oli vaikea keskittyä, homma venyi, ja isä teki sen puolestani, paheksuen. Nyt näen, että tuollaiset hommat onnistuisivat minulta helpommin, jos joku olisi siinä mukana. Tulee sellainen epämääräinen olo, että ehkä minun olisi pitänyt syntyä kaksosparin toiseksi osapuoleksi. Sitten olisi aina joku, jonka kanssa tehdä yhdessä kaikki hommat. (Paitsi että muuten viihdyn aina parhaiten yksin.)

Miten olisin silloin voinut tietää, missä vika, tai miten vanhempanikaan olisivat voineet? Olen tajunnut näitä juttuja vasta nyt, ihan äskettäin. Ahdistus vain kasvaa siitä, jos kuvittelen, etten pysty tekemään jotain, ja jonkun on aina tehtävä se puolestani. Muutun aina vaan kyvyttömämmäksi, haluttomammaksi, ja luottamus siihen, että osaan ja pystyn itsekin, putoaa pakkasen puolelle. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin apatiaa ja ankeutta.

Olen kyllä myös ihan oikeasti välillä laiska. Niinhän me kaikki. Osaan jo melkein tunnistaa toisistaan sen tunteen, kun laiskottaa, ja sen kun ei vain onnistu. Laiskotukseenkin voi tosin auttaa se, jos joku on tukena ja apuna.

Joskus hoitajien tullessa olen niin väsynyt ja kyvytön, etten saa tunnin aikana tehtyä juuri mitään, ja toisinaan taas saan hoitajien läsnäolosta energiaa, jonka avulla imuroin koko asunnon oikein mielelläni ja helposti, joka ikisen nurkan ja lipastonalusen ja listojenkin päältä. Mutta sekin imurointi siirtyisi varmaan seuraavaan päivään, ja sitten sitä seuraavaan, jos hoitajat eivät olisi paikalla. Niin minulle on aina käynyt. Ja se on kai vain pakko hyväksyä.

Olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa toiminnanohjauksesta ja autistisesta inertiasta, mutta tämä on nyt jo ihan kauhea tekstiseinä. Äh.

Into the twilights unknown

Kirjoitan varmaan, toivottavasti, Saksan reissustakin. Mutta en vielä. Tänään tahdon vain mietiskellä taas sellaisia päänsisäisiä juttuja.

Jotkut pitkään blogiani lukeneet saattavat muistaa Sigridin, en kylläkään ole varma, mitä edes olen siitä kertonut. Sigrid oli hahmo, jonka kehittelin kerran teininä noin kymmenen vuotta sitten, just for the lolz, sen oli tarkoitus olla vain hahmo, itse asiassa inspiroitunut Bleeding Edge Goths -nukeista, joita katselin joskus netissä. Kirjoitin siitä silloiseen muistivihkooni, piirsin jotain suuntaa antavaa kuvaa, annoin nimen ja persoonallisuuden. Tuo vihko on yhä tallessa minulla täällä, kuten ne kaikki, yläasteajoilta asti. Muistan mikä vihko niistä se oli ja minkä näköinen. Löydän tuon sivun Sigridistä helposti.

Niin näköjään löysin. Tämä oli erilainen kuin muistinkaan, Sigrid on hahmona muuttunut kovasti noista ajoista. Näköjään tämä on kirjoitettu kesällä 2008. Näköjään olin suunnitellut sille kaaokseen liittyvää tatuointia useita vuosia ennen kuin päädyin ottamaan sellaisen itselleni, hah! Näköjään olen myös kirjoittanut Sigridin päiväkirjaa muutaman sivun, saadakseni kuvan siitä, millainen hän olisi persoonana. Teksti on naurettavaa, tietysti. Tarkoitukseni oli tehdä Sigridin elämä täyteen kärsimystä, kaipa se oli jokin tapa käsitellä omaa teiniangstiani. Elämä ei tuntunut niin kamalalta ja tylsältä, kun Sigridin elämässä oli niin paljon kaikkea hirveää draamaa. Mutta olin 17-vuotias, enkä mikään lahjakas kirjoittaja.

Jossain vaiheessa Sigridin ajattelu tavallaan, hmm, meni jonkin rajan yli. Se muuttui mielessäni todellisemmaksi, läheisemmäksi, siitä tuli osa minua. Annoin sille täydellisen ulkonäön, täydellisen älyn ja täydellisen kylmyyden. Sigrid muuttui rohkeaksi, kovaksi, romanttisella tavalla kärsiväksi. Mielestäni olin itse heikko, joten Sigridin täytyi olla vahvempi kuin kukaan tai mikään. Olin pyöritellyt kai ihmissusijuttuja päässäni jo Sigridin alusta asti, mutta viimeistään tässä vaiheessa päätin, että se on ihmissusi, kuolematon, vahva, sillä on täydellinen fysiikka, ylimaalliset aistit. Piirtelin koulussa Sigridin kuvia, punainen tukka, vihreät silmät. Itkin huutoitkua ja muistin, miten Sigrid kantaisi tämänkin tuskan arvokkaasti. Tärisin paniikkikohtauksessa ja mietin, kuinka Sigrid vain tuijottaisi kylmän romanttisesti ikkunasta pimeyteen liikahtamatta tuntikausia. Nämä ajatukset kerta kaikkiaan auttoivat. Ja sitten kerran Sigrid sanoi minulle "ilman sitä ei voi olla suuri", juuri kun sitä tarvitsin. Sigrid oli siskoni, äitini, suojelusenkelini, rakastajattareni, alter egoni.

Myöhemmin kiinnostuin BJD-nukeista ja päätin hankkia Sigridille täydellisen kuoren, jonkin suuripovisen, kalliin, upean kuoren. Saisin toteuttaa tuon hahmon tärkeyttä hankkimalla sille kauniita vaatteita ja tekemällä kuvatarinoita. Annoin sille uuden tarinan. Uuden käänteen. Toivon kipinän. Mutta en koskaan ostanut tuota nukkea, eihän minulla olisi ollut rahaakaan, ja pidin muutenkin monen vuoden tauon BJD-nukeista. Tarinan ajattelu kuitenkin piti minut valveilla monet yöt, itkin ja nauroin yksikseni, haaveilin, kävin läpi ylipitkiä dialogeja ja dramaattisia kohtauksia. Suunnittelin lavastusta, kuvakulmia. Suunnittelin Sigridin pelastusta tuolta täydelliseltä tuskalta.

Tarina hiipui sisältäni pikku hiljaa, nukkesuunnitelmat jäivät, apatia vei voiton. Sigrid on ollut taka-alalla nyt monta vuotta, piirtelen sitä silloin tällöin, katselen pieniä siihen liittyviä tavaroita, joita minulla on laatikoissa jossain.

On vaikea kuvailla hämmennystäni, kun joitakin viikkoja sitten istuin suihkun lattialla epätoivoisen pelon vallassa, ja Sigrid nousi sisältäni pitkästä aikaa auttamaan minua. Ymmärrys loksahti paikalleen täysin uudella tavalla. Se toinen minä, se joka on kylmä ja pärjää aina, se on saanut Sigridin itseensä, ja Sigrid on asettunut pysyvästi asumaan minuun. Kun elämä käy liialliseksi, Sigrid nousee esiin ja suojelee minua. Kun minun tarvitsee pärjätä tai puolustautua, olla kyyninen ja tunteeton, silloin minä käperryn piiloon ja friikahdan, ja Sigrid nousee ja hoitaa hommat. Siksi minä pärjään aina. Olen lapsellisen naiivi, herkkä, ja jäädyn vaikeissa tilanteissa. Sigrid ei koskaan jäädy.

Joten kun minä ihastuin Jokipoikaan, ja koin pitkästä aikaa suuria tunteita, ja minua pelotti, Sigrid halusi nousta suojelemaan minua. Se yritti tehdä minut kylmäksi taas, koska se on helppoa ja turvallista, ihan niinkuin ennenkin, vain me kaksi täällä kuoressa turvassa pettymyksiltä. Tällä kertaa olinkin tietoinen siitä, mitä on tapahtumassa, ja työnsin varovasti Sigridin takaisin. Ei kiitos, jospa minä nyt pärjäisin ihan itse. Sigrid on se, joka ei osaa rakastaa, enkä minä. Sigrid on se, joka nostaa ihmissuden sisälläni, paljastaa hampaani, vihaa ja puree. Minun oma vihani on aivan erilaista, kuumaa ja leiskuvaa, kun se toinen on kylmää ja mustaa. En koe sitä toista enää nykyään. Sigrid on se, joka ei halua Jokipoikaa lähelleen, eikä hyväksy tunteita (paitsi vihan), koska tunteet tekevät haavoittuvaiseksi. Sigrid on ollut suuri apu kaikkina näinä vuosina, ja on varmaan vastaisuudessakin, kun tulee vaikea tilanne. Mutta juuri nyt se vaikeuttaa elämääni. En halua olla kylmä ja kyyninen, en halua suojella itseäni. Haluan avautua täysin ja paljastaa kaikkein haavoittuvaisimman sisimpäni, haluan luottaa. Haluan osata rakastaa.

Mutta tämä oivallus on jo piste minulle. Sigridin kortit ovat nyt esillä. Nyt osaan erottaa todellisen itseni siitä, jonka vähän niinkuin huomaamattani kehittelin itselleni suojakuoreksi. Ja entä sitten, jos käykin huonosti, sisimmän paljastaminen ei kannattanutkaan, haavoitun? Silloin Sigrid varmaan kylmettää minut taas, ja minulla on paljon uutta ymmärrystä itsestäni. Jos niin käy, olen silti oppinut taas paljon. Voin taas rauhassa keräillä rohkeutta. Jos huonosti käy.

Koneellani ei näköjään enää olekaan paljonkaan Sigridistä muistuttavia kuvia. Luulin, että niitä olisi enemmän. Enkä löytänyt tähän hätään yhtään piirrostanikaan, tarvitsisin kuvia punatukkaisista tytöistä. Sigridillä on punaiset hiukset.

Wenn die Stille wieder kommt

Edellisestä blogipostauksesta on kuukausi, melko tarkkaan. On tullut totaalisen rehellisyyden aika elämässäni, tuntuu hyvältä olla täysin avoin ja suora, tai ainakin niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jatkan samalla linjalla blogissa nyt. Juuri nyt. En ole koskaan uskaltanut kirjoittaa näistä asioista, vaikka muuten kirjoitankin välillä nolostuttavan avoimesti kaikesta. On perjantain ja lauantain välinen yö, maanantaina lähden junalla kohti Helsinkiä ja keskiviikkona lennän Saksaan, WGT kutsuu jälleen. En ole ehtinyt stressata tai edes kovasti miettiä koko matkaa, elämääni ilmestyi yhtäkkiä yllättäen häiriötekijä. Annan tuolle häiriötekijälle vaikka täällä nimen Jokipoika, ja muistan nyt että edellistä postausta kirjoittaessani mieleni perukoille oli juuri ja juuri nousemassa hämärä tietoisuus siitä, että o-ou saatan pitkästä aikaa ihastua.

Tämä on ollut hieman ongelmallista. Nimittäin siksi, koska en ollut uskaltanut käsitellä monia asioita, ja olin sulkenut itseni tekopyhään kylmyyden kuplaan. En suostunut näkemään sitä, enkä tiedostamaan sitä, halusin vain suojella itseäni kaikelta. Mutta sydämen asiat eivät kysy lupaa eivätkä anna ennakkovaroitusta. Olen itkenyt pelkojani pois ja päättänyt uskaltaa ihan oikeasti, avautua sykkyrästäni. Joiltain osin en ole kovinkaan tunnekypsä ihminen, ja se olisi nyt vähän niinkuin työn alla, projektini tällä hetkellä. Opettelen luottamaan ja kertomaan ja kuuntelemaan.

Se on pelottavaa. On helppoa kylmettää itsensä ja tuudittautua yksinäisiin harhakuvitelmiin, että tällaista tämän kuuluukin olla ja olen ansainnut tämän.

Muutoksia on ollut meneillään. Nyt aion kumminkin pari päivää keskittyä ihan vaan pakkaamiseen ja projektien valmiiksi saattamiseen, jotta pääsen hyvin valmistautuneena matkaan, ja koska Jokipoikakin lähti omille teilleen vähäksi aikaa, häiriötekijäkin on hetken poissa. Sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon voikaan yhtäkkiä ikävöidä, vaikkei oikeastaan edes tunne, kun joutuukin olemaan pari viikkoa erossa. Ihan hassua ja omituista. Ja niin, pelottavaakin. Pelottavaa.

Saksaan on luvattu hellettä, en löydä biksuja, liian iso tyllihame törröttää matkalaukusta ulos, kaksi kiloa meikkiä pussissa, ja niin paljon olisi kirjoitettavaakin. Aion aloittaa tarotpäiväkirjan, jotta pysyn kartalla siitä mitä kortit missäkin vaiheessa sanovat. Minulla on jo hyvä hieno kirja. Minulla on jo ensimmäinen merkintä sinne mielessä. Mutta en saa avattua kirjaa ja aloitettua, kohta en enää muista sitä yötä kun luin kortteja ja itkin. Onneksi kirjoitin siitä silloin päiväkirjaan muutaman sanan. Mietityttää kovasti, mietityttää. Mieleni tekisi kysyä tarkennusta. Vaan pelkään sitä viimeistä korttia, miekkoja, hieman varuillani, hieman huolissani. Eihän sitä koskaan tiedä.

 Värjäsin tukan vihreäksi, kuten suunnittelin. Olen miettinytkin sitä jo siitä asti kun sen lyhyeksi leikkasin, puolitoista vuotta. Päätin kokeilla, josko se tarttuisi valkaisemattomaan neitsythiukseen, ja kyllähän siitä vihreä tuli.

Löysin kirpparilta vihdoin New Rockit, päätin jo ainakin vuosi tai pari sitten, että jonain päivänä ne vielä kirpparilla tulevat vastaan. Oma koko ja 20 euron hinta, ask and you shall receive. Eventually.

Mäyränkalloprojekti on maseroitunut koko talven, nyt se on viimeisessä vaiheessansa.

Äitienpäivänä puin jonkinlaista lolitaa, ja mietiskelin, että miksihän tänä vuonna en ole pukeutunut siihen juuri lainkaan. Olen kyllä myynyt muutamia juttuja pois, muunmuassa yhden harvoista brändimekoistani, joten jospa vielä tänä vuonna saisi hankittua sitten jotain uutta tilalle.

Vein Riesan torstaina kesälomalle isän luo, nyt on tyhjä ja kisuton koti, yksinäistä ja ankeaa. Herätessä katson ensimmäisenä kohti tyynyä jossa kisu aina nukkuu, mutta katseeni kohtaakin vain tyhjän, kylmän tyynyn. Tähän kyllä tottuu äkkiä taas.

Yritän tänä vuonna saada enemmän kuvia Saksasta, vietän siellä kumminkin vähän pitemmän ajankin nyt, eli viikon, mutta mitään en lupaa.




Mietiskelin kauan aikaa, miten pojan nimeäisin täällä blogissa, koska nyt kerran asiasta halusin kirjoittaa. Päädyin jokiassosiaatioon siksi, koska koen olevani puro siinä rinnalla. Mieleeni nousivat myös hölmöt muistot lapsuudesta, kaikki liittyy toisiinsa, tokihan, en vain pysty sitä selittämään mitenkään järkevästi.

Windy years

Kevätmasennus vaikuttaa olevan väistymässä. Helmi-maaliskuu taitaakin aina olla se pahin aika, toukokuuhun mennessä ainakin helpottaa. Tietenkin silloin, kun masennuskausi menee ohi, ilmenee jotain ihan uusia ongelmia. Nämä ovat olleet tuloillaan jo hyvän aikaa. Melkein päätin kirjoittaa niistä tänä yönä, mutta annankin muhia vielä vähän aikaa. Muistuttakaa sitten vaikka ensi viikolla tai joskus. Täytyy miettiä ja prosessoida, täytyy järkeistää, täytyy pohtia tätä elämää ja tätä kaikkea ja analysoida.

Nyt en kumminkaan pysty nukkumaan, joten täytyy keksiä jotain muuta. Viime aikoina on ollut hankala kirjoittaa blogiin, tuntuu turhalta, ehkä olen tehnyt tätä liian monta vuotta liian intensiivisesti? Olen kaivannut etäisyyttä ja hengähdystaukoa, ja sellaista olen pitänytkin. Minulla on aina ollut tapana kirjoittaa vain juuri silloin kun mieli tekee enkä yhtään enempää, joten tuotteliaimpina kausina olen saanut aikaiseksi jopa useita postauksia päivässä, nykyään sitten parikolme kuussa. Se on ihan fine, ei minulle makseta tästä. Äkkiseltään vilkaistuna 2013 on ollut suotuisin vuosi kirjoituksen kannalta. Se oli kai sitä aikaa kun aloin palailla takaisin elävien kirjoihin muutaman hämärän vuoden jälkeen. Kaikki löytyy sieltä arkistoistani. Kaikki hämäryys ja... muu sellainen. Sattumoisin 2013 itse asiassa liittyy jollain tavoin tähän hetkeen. Ehkä. En ole vielä varma. Ainakin muutama merkki kehossani on sieltä, ja ne mietityttävät, niiden syyt. Olen pohtinut niitä. Tarvitsen muutosta, värjään kohta tukan, saatan leikata sitä. Ennustan, että alan taas valvoa nyt. Tästä yöstä eteenpäin en saa kunnolla unta vähään aikaan, ennustan, saan sitten nähdä kävikö toteen. Tähän mennessä olen nukkunut tässä kuussa oikein hyvin. Tyylini on nyt vihdoin tehnyt täyden ympyrän ja haluan taas kasaria, mustaa, niittejä ja nahkaa. Värjään ja leikkaan tukkaa, pian, sekin on ollut tuloillaan jo hyvän aikaa, odottamassa oikeaa hetkeä. Oikea hetki on tullut. Meikkaan nykyään paremmin kuin vuonna 2013, se on ainakin positiivista.

Valan itseeni rohkeutta olla oma itseni, vielä, yhäkin, turha tässä vaiheessa alkaa pyörtää päätöksiä ja esittää jotain muuta. Olen aito ja rehellinen ja se on yksi parhaista puolista minussa. Se epävarmuus tulee aina, silloin tällöin, mutta sille ei voi antaa periksi. Jos ihmiset kaikkoavat ympäriltäni siksi että olen minä, menkööt. Yritän silti opetella olemaan kohtelias ja mukava ja huomaavainen, edelleen. Se on hankalaa, mutta yritän. Edelleen. En kanniskele enää sitä häpeää mukanani, enkä aio alkaa kantamaan sitä uudelleen, en missään olosuhteissa, en minkään takia, ihan sama vaikka kuka sanoisi ja ajattelisi ja tekisi mitä. Se on myöhäistä tässä vaiheessa. En tarvitse hyväksyntää vaikka salaa tai vähemmän salaa kaipaankin sitä. On ihmiselle luontaista kaivata sitä, mutta minä viittaan kintaalla ja viis veisaan, nyt ei jouda.

Nyt on tärkeää kuunnella Summoningia ja palata hieman juurilleni. Minulla on ollut last.fm-tili jo vuodesta 2008, se on oiva apu tämänkaltaisten öiden aikana. Se muistuttaa, mikä milloinkin on ollut mielessä ja mikä tärkeää. Muistan kuunnelleeni tuotajatuota bändiä silloin kun xyz, ja tätäjatätä biisiä sinä yönä kun åäö, ja niin edelleen. Se on hyvä, nämä pitää muistaa. Perspektiiviä nykyisyyteen.

Ja nyt yritän uudemman kerran sitä nukkumishommaa. En saanut kirjoitettua siitä mistä halusin, mutta kirjoitin silti näköjään jotain. Ensi kerralla sitten.

Joku selfie viimeisen kuukauden ajalta.
Pidin tästä meikistä kovasti.

Atom

On ollut omituinen viikko, jotenkin jopa vaikea muistaa siitä mitään. Tiedän, että kävin keskiviikkona ja torstaina ulkona, mutta en muista mitä muuta tapahtui. Tiedän, että on ollut pieni ja surkea olo, mutta ei nyt mitenkään kovin kamala. Tiedän, että olen valvonut öitä, mutta en oikein muista mitä tekemässä. Perjantain jälkeen ne univelat vasta ovatkin kasautuneet, ja aionkin hiippailla tästä sänkyyn. Otin kuitenkin perjantai-illastani erittäin jännittävän ja tapahtumarikkaan videon (leikkasin siitä yli puolet poiskin, ette halua edes tietää), joten pitää kai sekin vielä saada julkaistuksi. Tiedänpähän ainakin, mitä perjantaina on tapahtunut, koska en muuten varmaan muistaisi. Ahdistaa videon laatu, oli niin pimeää ja yritin muokata sitä valoisammaksi ja kameranihan on muutenkin niin hyvä kapistus.

Kävin tänäänkin vihdoin taas ulkona, oli ihan kamala olo ja tuumiskelin jo pyörtyväni lumihankeen. Ajattelin kuitenkin, että raitis ilma ja rauhallinen kävely voisi olla ihan terveellistä, ja ruokaakin olisi mukava ostaa. Se oli ihan hyvä päätös.

Yritin etsiä uutta muistikirjaa kirjakaupasta, mutta mikään ei kelvannut. Jos ne kerran maksavat melkein kympin tai jopa yli, niin kyllä helvetti sentään pitää olla hieno eikä mikään susiruma tylsä yksivärinen tai raidallinen. Olen ainakin tällä viikolla kirjoittanut vähän muistikirjaan, sieltä löytyy vähän vihjettä siitä, mitä on ollut mielessä. Ostin tänään kuitenkin taikapyyhkeen. Sellainen, joka taianomaisesti muuttuu vedessä palikasta pyyhkeeksi. Muistoja lapsuudesta. Jostain syystä ostin myös greipin, vaikken ole koskaan pitänyt greipistä. Se oli oikein pieni ja sievä, ja sen pehmeä kuori tuntui mukavalta kynsien alla, ja kun jokaisesta siivusta kuori pois nahan ja söi pelkän hedelmälihan, se ei ollut kovin pahaa. Halusin ostaa viidakkomuroja, mutta niissä oli aika kallis kilohinta ja ne ovat melkein pelkkää sokeria. Nyt harmittaa kun en ostanut. Saahan sitä kerran kymmenessä vuodessa.

En pysy kärryillä ajan kulusta ja maailman menosta. Jos joku sanoo minulle useampaan kertaan tekevänsä jotain ensi keskiviikkona, se luisuu muististani välittömästi. En ole ikinä perillä mistään mitä muiden ihmisten elämässä tapahtuu. En muista missä kukakin on töissä tai koulussa, muistan kyllä mikä on kenenkin lemmikin nimi ja minkä värinen auto kelläkin on. En muista onko kukakin naimisissa ja minkänimisen kanssa, mutta muistan selvästi mitä tuolla tyypillä oli päällä kaksi kuukautta sitten kun näin sen jossain tai tehtiin jotain.

Enpä kyllä pysy hirveän hyvin kärryillä omistakaan asioistani. Havahdun neljältä yöllä siihen, että "ainiin aamulla pitää herätä kahdeksalta kurssille", vaikka olisin käynyt sitä kurssia jo useamman kuukauden. Tai "ainiin minun piti imuroida/pyykätä tänään" neljänä yönä peräkkäin, mutta vain yöllä, ei päivällä kun oikeasti saisi imuroida/pyykätä. Tai joskus "ainiin en ole syönyt tänään", aina yöllä. Miksi muisti pelaa vain yöllä?

Missä minä oikein harhailen päivät pitkät? Jossain toisessa ulottuvuudessa kenties?

Nämä kuvat ovat tältä päivältä.

On mukava kirjoittaa yksinkertaisia lauseita. Elämä tuntuu vähemmän monimutkaiselta.

Notget

Täytin tammikuun viimeinen päivä 26 vuotta. Käytiin edellisenä viikonloppuna sushilla ja jäätelöllä. Tilasin itselleni uudet silmälasit synttärilahjaksi.

Aina jos taustalla on tämä sininen lokerikko, kuva on otettu nuortenryhmän aikana. Tästä lähin tiedät.

Seuraavat kuvat on otettu varsinaisena syntymäpäivänä.

Nimittäin muutin. Helmikuun eka päivä oli muuttopäivä.

Heti kun toin kisun uuteen kämppään, se asettui kotoisasti. Ei mitään hätää. Täällä on istuttavan leveät ikkunalaudat, sopivat sekä kisulle että minulle.

Sain Tiripiltä synttärilahjaksi Smashboxin luomiväripaletin, siinä on oikein kirkkaita värejä, minulla ei ole ikinä ennen ollut oikeaa hienoa luomiväripalettia. Vain se yksi Kiinasta, 88 väriä ja maksoi neljä euroa...

En ole vielä etsinyt kohtaa, jossa voisi ottaa asukuvia.

Olen ollut aika sosiaalinen. Käynyt taidekurssilla ja käsityökurssilla ja välillä nuortenryhmässäkin, jutskaillut ihmisten kanssa, poistunut kotoa melkein joka päivä. Tämän asunnon ikkunat ovat etelään, aurinko paistaa sisään.

Olen alkanut ahdistua, väsyä liikaa. Ei jaksa enää olla sosiaalinen. Ei jaksa kirjoittaa blogiin. Ei jaksa pysyä kärryillä sosiaalisessa mediassa, eikä varsinkaan oikeassa elämässä. Mutta olen päättänyt yrittää kirjoittaa taas muistikirjaan. Päiväkirjaan, jos siksi sitä haluat kutsua. Luin vanhoja muistikirjojani, niissä oli paljon olellista sekä epäoleellista, mutta mielenkiintoista tietoa. Tahdon saada jotain samaa taas aikaiseksi. Nykyisessä muistikirjassa on enää joitakin sivuja jäljellä, joten voisin kohta ostaa uuden. Etsiä sanaisen arkkuni avaimen. Antaa tajunnanvirran virrata taas.


Huomaan tyylini taas muuttuvan. Kenties se on varma kevään merkki, tai sitten vain vuodenajat sisälläni taas vaihtuvat. Olen suunnitellut tukan värjäämistä jo ties kuinka kauan, mutta pian. Pian.

Sitten päästään tuoreisiin, eilisiin kuviin. Ikkunan edessä nyt ainakin on hyvä valo. Minulla kesti neljä tuntia nousta sängystä ylös, pukea, pestä hampaat, meikata, letittää takkupehkoperuukki, värkätä jotain turhaa ja turhempaa ja vielä turhempaa, ennen kuin pääsin vihdoin ulos ja suoritin tehtävät. Piti käydä hakemassa Matkahuollosta paketti, toimittaa Postiin toinen, viedä vaatekeräyslaatikkoon pussillinen vaatteita. En ehtinyt nuortenryhmään taaskaan. Ehkä perjantaina sitten.

Tarkkasilmäiset huomasivat takan. Asunnossani on takka. Kyllä. Aivan. Jos et ole sattunut seuraamaan kun vauhkoan takasta instagramissa tai jossain muualla, niin nyt vauhkoan tässä. Näetkö. Katso. Ihaile.


Tästä pääsemmekin tähän hetkeen. Siinä oli update.

En tiedä kirjoitanko blogiin lähiaikoina. Ehkä, tai sitten en. Aika näyttää. Ainakin pitkä video odotettavissa hyvin pian. Muokkaan sen vaikka nyt heti.