Viivyttelen suihkuun menoa mahdollisimman monta päivää. Eihän sillä ole mitään väliä, vaikka tukka on likainen ja yli viikon putkeen päällä ollut yöpaita löyhkää. Mökötän kuitenkin vain yksin kotona omissa löyhkissäni. Viivytänpähän samalla hiusvärin haalistumista. Ja öljykin tekee hyvää tukalle, siinäpä muhikoot, eihän se juuri tässä kiharapehkossa edes näy. Menen kumminkin lopulta suihkuun ja siitä tuleekin aika hyvä olo.
Nostin tyhjän laatikon vaatehuoneen oven eteen, jotta viikkaisin lolitavaatteita sinne. Nostin sen siihen jo monta päivää sitten, ja edelleen loikin tyhjän laatikon yli joka kerta keittiöön tai vessaan mennessäni. Edelleen kaikki lolitavaatteet roikkuvat vaatehuoneessa.
Missasin juuri sen kun kello oli 01.23. Minun naamani ei ole kykeneväinen tuottamaan silmäpusseja, ainakaan vielä tämän ikäisenä, ainakaan tämän lähemmäksi silmäpusseja se ei pääse kuin juuri tällä hetkellä. Ehkäpä olenkin ainoa, joka huomaa aavistuksenomaisen zombiuden silmieni alla. Se kertoo unirytmistäni kaiken, hienovaraisesti toki, mutta kertoo silti, kun tietää mitä katsoa. Heräsin päiväkoomasta tyyny kuolassa ja muistin, että koululla pitää ehdottomasti käydä juuri tänään, jos aion löytää kadoksissaa olevat grafiikan työt, joten kiroillen vaihdoin yöhousut päivähousuihin samalla kun yritin soittaa neljään tai viiteen eri Rovaniemen sossun sivuilta löytämääni numeroon vastausta saamatta. Koulussa olikin jokin päättäjäispäivä jo, ei siis huomenna. Löysin lopulta ne grafiikan työtkin seilailtuani moneen kertaan edestakaisin päärakennuksen ja grafiikan rakennuksen välillä, ja sain syödäkseni.
Uuvuttava päivä. Katselin koulun tiluksia viimeistä kertaa. Tahtoisin kumminkin ajatella, että palaan Liminkaan vielä... joskus. Sitten kun olen paremmassa hapessa. Jos nyt koskaan olen.
Totta puhuen aika vähänlaisesti on ahdistus kuristanut kurkkua viime päivinä. Tajuan sen nyt siksi, koska kuristaa. Levoton vängerrys epämukavalla muovituolilla. Kylmät väreet selässä ja ympärilleni pälyily ja poskien pureskelu ja ainiin pitää hengittää. Miksi elämä haisee tonnikalalta.
Ainiin otin melatoniinia. Siitäkös tämä yllättävä puuroutuminen johtuikin. Otin kokonaisen, yksi milligramma, huuuu!
Päivällinen on joskus päivän ainoa ateria, ja on ihan ok että se on viiden ja seitsemän välillä. Nyt se vain on siirtynyt aina vain myöhemmäksi. Söin kyllä koulussa silloin kolmen aikoihin, mutta mietin jo kuudelta, että nälkä taas olisi. Sain silti ruuan tehtyä vasta yhdeltätoista. Ei vain jaksa. Ja silti on pakko. Pakko on syödä, jos aikoo pysyä hengissä. Kovin hengetöntä tämä kaikki kuitenkin on. Kaupassa käynti, kokkaaminen, syöminen.
On niin kovin hermostuttavaa ja ahdistavaa ja ällöttävää, mutta samalla kamalasti nukuttaa, nyt muka pitäisi nukkua. Yyh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.