tiistai 28. heinäkuuta 2015

Would you choose to walk, would you choose to stay

"Menen aikaisin nukkumaan."

"Tai no, eihän sillä oikeasti ole mitään väliä koska nukun."

"Voi vittulan väki kello on kolme ja kuuden tunnin päästä ohjaajahoitaja soittaa."

"Haluan nukkua."

"En halua nukkua."


Vaikka en minä niitä juttuja toki ääneen sano. Ei ole edes kisua kelle sanoa. Kirjoittaminen ei meinaa millään luonnistua, kamalasti virheitä korjailen. Hiuksissa on solmu.

Tuntuu, että syön ja syön ja syön vain, koko ajan, hirveitä järkyttäviä määriä mässytän menemään, vaikka ihan oikeasti salaa tiedänkin - ja nyt nyt nyt uskallan sen sanoa, kirjoittaa näkyville, viimein - että oikeasti en syö paljon mitään.

Kun syön leivän, ja jo kolmen tunnin päästä on uusi nälkä, soimaan itseäni. Voitelen riisikakkua tuorejuustolla pienen itseinhon kuvotuksen kutitellessa kurkunpäätä. En edes uskalla hokea äänettömästi päässäni sanaa läski koska tiedän etten ole läski. Mutta silti...

Iltapäivällä kolmelta neljältä tai ehkä kuudelta on lupa syödä. Kaupasta tullessa heikottaa. En jaksa laskea mitään fakin kaloreita, kunhan tiedän sen tunteen kun on nälkä koko ajan. Se alkoi nyt, kesällä, taas, pieni nälkä. Koko ajan. Nälkään voi juoda teetä ja imeskellä mehujäätä. Se alkoi nyt, kesällä, kun jostain syystä tein päätöksen, ihan typerää ja naurettavaa ja mitähelvettiä. Isä oli mennyt aamukahvin jälkeen ulos, kenties lampaita ruokkimaan, ja minä kovin kovin varovaisesti hiippailin villasukissa siihen huoneeseen, kurkottelin sängyn alle, löysin sen vaa'an. Punnitsin itseni, vaikka tiesin. Punnitsin itseni, mitä en ole tehnyt kahteen tai kolmeen vuoteen. Vääntelehdin tietokonetuolilla yrittäen löytää asentoa jossa en ajattelisi koko ajan mahaa ja reisiä. Jostain syystä tiedostan koko ajan jotain sairasta, ylimääräistä itsessäni, mikä kaiken järjettömyyden mukaan nahistuu pois, jos vain näännytän tarpeeksi hitaasti ja vähäisesti. Ei kukaan huomaa. Sen täytyy olla niin kovin hidasta ja vaivihkaista ja salaista. En halua kirjoittaa tästä mutta kirjoitan silti. Älkää lukeko. En uskaltanut edes päiväkirjalle tunnustaa, vai uskalsinko.


Onnistun näyttämään siltä, ettei sitä ole. Kukaan ei huomaa. Ihmiset ovat onneksi keskittyneitä omiin ongelmiinsa.

Mutta samalla nostavat päätään vainoharhat... Painajaiset. Miksi kerrot niille. Älä kerro. Ne tietävät. Kaikki ovat kääntyneet minua vastaan, vai mitä? Täysin johdonmukainen päätelmä. Halveksunta ja vittuilu ja dissaus ja pilkkaus, kuulen ne joka sanasta ja näen ne joka ilmeestä.

Näen niiden naamat öisin nauramassa minulle, unohtamassa minut. Näen niiden välinpitämättömyyden öisissä seikkailuissa.

Välillä ajattelen, että äääääh, mutta sitten, sitten tulee uusi painajainen.





Yksi asia mitä minä kaipaan varhaislapsuudesta: Turvan tunnetta. Menetin sen iäksi jo noin kuusivuotiaana.

7 kommenttia:

  1. 1. Kaunista tekstiä
    2. Oot nätti joten älä näännytä ittees ei tee hyvää aivoille joten muista syödä. ♡
    3. Ihanaa et voit kirjottaa tunteistas. Sil monet tyypit ei voi edes kuvitella puhuvansa/kirjottavansa tunteita tai mietteitä muille joten oot tosi rohkaiseva monelle ihmiselle! c:
    4. Turvan tunne ei ole kadonnut se on vain muuttunu aikuistuessa. ~ HR

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista <3 En osaa vastata oikein mitään.

      Poista
  2. Haluaisin vain niin kovasti tutustua suhun! Jotenkin... jostain syystä...
    Olen lukenut blogiasi jotain... vuoden... kaksi... en edes muista tarkkaan.. Mutta viimeisen viikon aikana olen lukenut sen melkein alusta loppuun.
    Olemme toki monissa asioissa erilaisia, eihän kahta samanlaista ihmistä olekkaan,
    mutta niin monissa asioissa myös samanlaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu aina ihmeelliseltä, jos joku kertoo ahmineensa blogiani ja jotain, öh, miten ketään voi kiinnostaa? :D Absurdia.

      Laita sähköpostia jos uskallat ja haluat jutskata: ezmevamp@hotmail.com

      Poista
  3. Ja olen siis eri ihminen kuin tuo ensimmäinen anonyymi :D

    VastaaPoista
  4. Chaos. Oot mulle tosi tärkeä. Luen blogiasi joka päivä. Olen yksi blogin lukijoistasi. Mutta en voi kommentoida omalla tililläni. Tunnistamisen takia. Mä olen masentunut. Sain masennustestistä 24 pistettä. En vain uskalla puhua tunteistani. Kertoa kellekään. Olen aina ollut pirteä. Hymyillyt paljon. Ollut kaikin puolin iloinen. Ja minun on pakko esittää edelleen samanlaista. Ettei kukaan saisi tietää, miten heikko olen.

    Sinä olet minulle todella tärkeä. Haluaisin kysyä sinulta:miten oikein hait apua? Toivoisin niin kovasti että vastaat. Voimia sinulle<33

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi kun kesti vastata +__+

      Minun muistaakseni en olisi varmaan aikoinaan onnistunut hakemaan apua omin avuin, mutta kun äiti painosti ja soitteli paikkoihin ja varasi aikoja. Äiti tekee sitä vieläkin välillä. En oikesti tiedä, miten joku yksinäinen, joka ei uskalla puhua kellekään, pystyy itse yksikseen hakemaan apua. Sehän on kamalan stressaavaa, soitella tai mennä käymään jossain? Siihen tottuu kyllä, olenhan tässä vuosien varrella soittanu ja käyny aika monet paikat läpi.

      Masentunut ja ahdistunut ihminen ei ole heikko. Itkevä ihminen ei ole heikko. Heikkokaan ihminen, joka uskaltaa tunnustaa heikkoutensa, ei ole heikko. (Nyt hoin sanaa heikko niin paljon, että se meni omituiseksi.) On ihan ok piilottaa todelliset tunteet ulkopuolisilta, mutta jos edes kaikkein läheisimmille ihmisille pystyis puhumaan, niin sekin jo auttais. Ja ne pystyis tukemaan sinua ammattiavun hakemisessa.

      En ole koskaan soittanut mihinkään kriisipuhelimiin enkä mihinkään sellaisiin, en osaa yhtään sanoa, osaavatko ne sellaisissa auttaa. On niin monimutkaista kun tarvii lääkärin lähetteen kaikkialle ja lausunnot sieltä ja täältä. Ei sitä yksin jaksa. Voimia ja haleja <3

      Poista

Penni ajatuksistasi.