-

Kuvasin tänään todella ahdistavan videon. Tiesin jo kameran nappia painaessani, että tästä ei todellakaan ole tulossa mitään sellaista, minkä uskaltaisin koskaan julkaista, mutta tarve saada asioita ulos oli suuri. Selitin kameralle melkein kaksikymmentä minuuttia painaen samalla käsiä kasvojani vasten ja itkien. Kuvattuani katsoin sen. Katsoin ahdistuksesta vääristyneitä kasvojani hämärässä ja kuuntelin takeltelevaa, sekavaa puhettani. Ja niin paino hartioiltani pikkuisen hellitti. Ihan vähän.

Erittäin raaka versio itsestäni, erittäin todellinen, harvinaisen paljas. Pelottava. En oikein ole koskaan ennen uskaltanut kohdata sitä puolta itsessäni. En uskalla ajatella sitä täydellistä toivottomuutta, joka toisinaan iskee, koska jos ajattelen sitä, se muuttuu todellisemmaksi, ja kun se piileksii sängyn alla, se voi iskeä useammin. Mieluusti haihattelen jossain keinotekoisessa turrutuksen maailmassa. Rullaan tumblöössä. Luen blogeja. Katselen sarjoja ja leffoja.

Ehkä minä joskus vielä opin oikeasti kohtaamaan sen kaiken pimeyden, mitä sisälläni asuu. Se asuu kai meissä kaikissa.

Tietenkin nyt monta tuntia jälkeenpäin tuota videoa on vielä vaikeampi katsoa. Siksi katson sitä. Yritän nähdä, yritän ymmärtää. Yritän kohdata minut silmästä silmään.



Yritän kirjoittaa enemmän yhdestä aiheesta, mistä änkytin videolla, tällä kertaa ilman itkua ja kirosanoja:

Olen ollut mielenterveyden hoidon piirissä yli kymmenen vuotta. Mutta plot twist: Autismista ei voi kuntoutua miksikään. En ole tarpeeksi mitään ollakseni mitään. En ole tarpeeksi paska jäädäkseni eläkkeelle, enkä tarpeeksi mahtavaupealoistavaihminen tehdäkseni elämälläni mitään, mitä maailma minun haluaa tekevän. Minulle lätistään "pitää alkaa miettiä elämän vaihtoehtoja" eikä minulle anneta kuin yksi ainoa vaihtoehto: opiskelu, ammatti, ura, työ. Sitähän ne meiltä kaikilta tahtovat. Sehän on ainoa asia, mikä nykyään tekee ihmisestä arvokkaan. Tiedän, etten ole kykeneväinen sellaiseen, enkä jaksa enää leikkiä niiden mukana. Jee kuntoudutaan. Aloitetaan taas joku työpaja ja kannustetaan ja "voi muttakun sinussa on niiiin paljon potentiaalia!!!" ja minä syötän niille valeita ja ne syöttävät minulle valeita.

Jos murrun, romahdan, ja sanon ääneen "auttakaa joku minua", niin kyllähän se tiedetään, mitä se apu on. Sitä samaa kuin ennenkin. Lääkkeitä, osastoa, lääkärien hymistelyä, ohjaajia, kuntoutusta, ja niitä työpajoja. Taistelen tässä kovasti nyt sen eteen, etten lisää joka väliin turhia kirosanoja, jotka yrittävät väkisin löytää tiensä näppäimistölle. Ehkä lukija ymmärtää ilman niitäkin. Kukaan ei voi auttaa minua, siinä jutun juoni. Spoiler. Kukaan ei voi myöskään auttaa sinua. Noin niinkuin yleisesti. Oikeasti. Voin vain istua hämärässä itkemässä ja yrittää auttaa itseäni, silloin kun pystyn, ja kun on pakko. Niin kauan kuin vain suinkin pystyn. Pakko uskoa siihen, että pystyy yhä, onhan tähänkin mennessä pystynyt. Mikään hoitokontakti tähänastisessa elämässäni ei ole varsinaisesti ollut minulle avuksi. Eikä mikään lääke, ei todellakaan. Olen käynyt varmaan kymmenillä eri ihmisillä juttelemassa ja kertomassa samat asiat. Ja ne sanovat samat asiat kuin muutkin. Jotkut niistä ovat oikeasti kiinnostuneita, ja niiden kanssa on ihan hauska jutella, ja joskus siinä jutellessa tajuaakin jotain uusia asioita, mutta ei mitään kovin kummoisia ja suuria. Ei oikeasti. Toisaalta vaikea spekuloida, missä tilanteessa olisin nyt, jos en olisi koskaan ikinä käynyt yhtään missään. Paniikkihäiriöstä olisin selvinnyt, sen tiedän ainakin. Pelko oli elämäni suurin voima todella kauan. Siihen en ole saanut yhtään mitään apua koskaan, en hakenut, en paljastanut, en osannut, mutta autoin itseäni, ja olen nyt sen herra. Ainakin suurimman osan ajasta. Masennuksesta en ehkä olisi selvinnyt tähän asti. Se on mahdollista. Keskustelu itsessään, tunne siitä että edes joku kuuntelee, kyllähän se auttaa pakostakin, vaikkei sitä huomaisi. Mutta miten kaikki olisi voinut mennä, sitähän emme saa koskaan tietää.

En yksinkertaisesti näe itselläni mitään tulevaisuutta. En pysty toteuttamaan haaveitani, enkä esittämään tavallista uranaista tai yh-äitiä tai mitä ikinä, en pysty luomaan itselleni mitään. Minulle ei ole mitään. Tämä nyt vain on sellainen karu totuus, joka minulle on tässä viimeisen vuoden aikana paljastunut. Lähtiessäni Liminkaan kouluun, olin toivoa täynnä. Voi minua sinisilmäistä parkaa. Luulin, että tästä se elämä lähtisi kohti nousua ja saisin vihdoin jotain otetta jostain todellisesta. Kuinka mukavasti toivo murskautuukaan kantapään alle kuin pieni koppakuoriainen.

Vanhemmat ihmiset, sellaiset viisikymppiset, oikein mielellään nauravat kaikille heitä nuoremmille, että vooi sinua nuorta, sinulla on kuule vielä koko elämä edessä. Voin niin kuvitella, kuinka kuka tahansa minua vanhempi nauraa ja pilkkaa. Voi kuinka noloa ja naurettavaa, ja "kyllä se mieli vielä siitä muuttuu". Entä sitten vaikka tulevaisuus lopulta toisikin jotain? Tällä hetkellä tuo pieni mahdollisuuden poikanen ei paljon lämmitä. Tällä hetkellä minun pitäisi suunnitella ja olla toiveikas ja tarmoa täynnä. Tällä hetkellä tahtoisin vain kävellä metsään enkä ikinä tulla takaisin. Tällä hetkellä, näillä tiedoilla, tulevaisuudella ei ole minulle mitään.

Vaikka kuinka ajattelen unelmiani ja yritän manifestoida niitä lipumaan kohti minua, vaikka kuinka tarkkaan suunnittelen, tällä hetkellä ne eivät lähesty lainkaan. Näillä eväillä ne vain ajautuvat kauemmas ja haihtuvat,  ja minun on koko ajan hankalampi kuvitella ne päässäni. Minkä värinen sen unelmatalon pitikään olla? En enää näe mielessäni kuvaa siitä elämästä, jota tahtoisin elää. En näe reittiä sinne, enkä tunne itsessäni voimia pyrkiä kohti sitä. Ja juuri tällä hetkellä... millään helvetinperkeleensaatanan kannustuspuheilla ja valheilla ja kuntoutuksella ja lässytyksellä ei ole mitään väliä. Tällä hetkellä tulevaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa, on vain tämä hetki, ja juuri nyt edessäni ei ole valaistua polkua. Ehkä tuolla pimeässä odottaakin rotko, kukapa tietää. En kai voi käpertyä peiton alle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, mutta en todellakaan tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä. Mitä muuta voisin tehdä? En näe. En näe täällä pimeässä.