keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

-

Kuvasin tänään todella ahdistavan videon. Tiesin jo kameran nappia painaessani, että tästä ei todellakaan ole tulossa mitään sellaista, minkä uskaltaisin koskaan julkaista, mutta tarve saada asioita ulos oli suuri. Selitin kameralle melkein kaksikymmentä minuuttia painaen samalla käsiä kasvojani vasten ja itkien. Kuvattuani katsoin sen. Katsoin ahdistuksesta vääristyneitä kasvojani hämärässä ja kuuntelin takeltelevaa, sekavaa puhettani. Ja niin paino hartioiltani pikkuisen hellitti. Ihan vähän.

Erittäin raaka versio itsestäni, erittäin todellinen, harvinaisen paljas. Pelottava. En oikein ole koskaan ennen uskaltanut kohdata sitä puolta itsessäni. En uskalla ajatella sitä täydellistä toivottomuutta, joka toisinaan iskee, koska jos ajattelen sitä, se muuttuu todellisemmaksi, ja kun se piileksii sängyn alla, se voi iskeä useammin. Mieluusti haihattelen jossain keinotekoisessa turrutuksen maailmassa. Rullaan tumblöössä. Luen blogeja. Katselen sarjoja ja leffoja.

Ehkä minä joskus vielä opin oikeasti kohtaamaan sen kaiken pimeyden, mitä sisälläni asuu. Se asuu kai meissä kaikissa.




Tietenkin nyt monta tuntia jälkeenpäin tuota videoa on vielä vaikeampi katsoa. Siksi katson sitä. Yritän nähdä, yritän ymmärtää. Yritän kohdata minut silmästä silmään.



Yritän kirjoittaa enemmän yhdestä aiheesta, mistä änkytin videolla, tällä kertaa ilman itkua ja kirosanoja:

Olen ollut mielenterveyden hoidon piirissä yli kymmenen vuotta. Mutta plot twist: Autismista ei voi kuntoutua miksikään. En ole tarpeeksi mitään ollakseni mitään. En ole tarpeeksi paska jäädäkseni eläkkeelle, enkä tarpeeksi mahtavaupealoistavaihminen tehdäkseni elämälläni mitään, mitä maailma minun haluaa tekevän. Minulle lätistään "pitää alkaa miettiä elämän vaihtoehtoja" eikä minulle anneta kuin yksi ainoa vaihtoehto: opiskelu, ammatti, ura, työ. Sitähän ne meiltä kaikilta tahtovat. Sehän on ainoa asia, mikä nykyään tekee ihmisestä arvokkaan. Tiedän, etten ole kykeneväinen sellaiseen, enkä jaksa enää leikkiä niiden mukana. Jee kuntoudutaan. Aloitetaan taas joku työpaja ja kannustetaan ja "voi muttakun sinussa on niiiin paljon potentiaalia!!!" ja minä syötän niille valeita ja ne syöttävät minulle valeita.

Jos murrun, romahdan, ja sanon ääneen "auttakaa joku minua", niin kyllähän se tiedetään, mitä se apu on. Sitä samaa kuin ennenkin. Lääkkeitä, osastoa, lääkärien hymistelyä, ohjaajia, kuntoutusta, ja niitä työpajoja. Taistelen tässä kovasti nyt sen eteen, etten lisää joka väliin turhia kirosanoja, jotka yrittävät väkisin löytää tiensä näppäimistölle. Ehkä lukija ymmärtää ilman niitäkin. Kukaan ei voi auttaa minua, siinä jutun juoni. Spoiler. Kukaan ei voi myöskään auttaa sinua. Noin niinkuin yleisesti. Oikeasti. Voin vain istua hämärässä itkemässä ja yrittää auttaa itseäni, silloin kun pystyn, ja kun on pakko. Niin kauan kuin vain suinkin pystyn. Pakko uskoa siihen, että pystyy yhä, onhan tähänkin mennessä pystynyt. Mikään hoitokontakti tähänastisessa elämässäni ei ole varsinaisesti ollut minulle avuksi. Eikä mikään lääke, ei todellakaan. Olen käynyt varmaan kymmenillä eri ihmisillä juttelemassa ja kertomassa samat asiat. Ja ne sanovat samat asiat kuin muutkin. Jotkut niistä ovat oikeasti kiinnostuneita, ja niiden kanssa on ihan hauska jutella, ja joskus siinä jutellessa tajuaakin jotain uusia asioita, mutta ei mitään kovin kummoisia ja suuria. Ei oikeasti. Toisaalta vaikea spekuloida, missä tilanteessa olisin nyt, jos en olisi koskaan ikinä käynyt yhtään missään. Paniikkihäiriöstä olisin selvinnyt, sen tiedän ainakin. Pelko oli elämäni suurin voima todella kauan. Siihen en ole saanut yhtään mitään apua koskaan, en hakenut, en paljastanut, en osannut, mutta autoin itseäni, ja olen nyt sen herra. Ainakin suurimman osan ajasta. Masennuksesta en ehkä olisi selvinnyt tähän asti. Se on mahdollista. Keskustelu itsessään, tunne siitä että edes joku kuuntelee, kyllähän se auttaa pakostakin, vaikkei sitä huomaisi. Mutta miten kaikki olisi voinut mennä, sitähän emme saa koskaan tietää.

En yksinkertaisesti näe itselläni mitään tulevaisuutta. En pysty toteuttamaan haaveitani, enkä esittämään tavallista uranaista tai yh-äitiä tai mitä ikinä, en pysty luomaan itselleni mitään. Minulle ei ole mitään. Tämä nyt vain on sellainen karu totuus, joka minulle on tässä viimeisen vuoden aikana paljastunut. Lähtiessäni Liminkaan kouluun, olin toivoa täynnä. Voi minua sinisilmäistä parkaa. Luulin, että tästä se elämä lähtisi kohti nousua ja saisin vihdoin jotain otetta jostain todellisesta. Kuinka mukavasti toivo murskautuukaan kantapään alle kuin pieni koppakuoriainen.

Vanhemmat ihmiset, sellaiset viisikymppiset, oikein mielellään nauravat kaikille heitä nuoremmille, että vooi sinua nuorta, sinulla on kuule vielä koko elämä edessä. Voin niin kuvitella, kuinka kuka tahansa minua vanhempi nauraa ja pilkkaa. Voi kuinka noloa ja naurettavaa, ja "kyllä se mieli vielä siitä muuttuu". Entä sitten vaikka tulevaisuus lopulta toisikin jotain? Tällä hetkellä tuo pieni mahdollisuuden poikanen ei paljon lämmitä. Tällä hetkellä minun pitäisi suunnitella ja olla toiveikas ja tarmoa täynnä. Tällä hetkellä tahtoisin vain kävellä metsään enkä ikinä tulla takaisin. Tällä hetkellä, näillä tiedoilla, tulevaisuudella ei ole minulle mitään.

Vaikka kuinka ajattelen unelmiani ja yritän manifestoida niitä lipumaan kohti minua, vaikka kuinka tarkkaan suunnittelen, tällä hetkellä ne eivät lähesty lainkaan. Näillä eväillä ne vain ajautuvat kauemmas ja haihtuvat,  ja minun on koko ajan hankalampi kuvitella ne päässäni. Minkä värinen sen unelmatalon pitikään olla? En enää näe mielessäni kuvaa siitä elämästä, jota tahtoisin elää. En näe reittiä sinne, enkä tunne itsessäni voimia pyrkiä kohti sitä. Ja juuri tällä hetkellä... millään helvetinperkeleensaatanan kannustuspuheilla ja valheilla ja kuntoutuksella ja lässytyksellä ei ole mitään väliä. Tällä hetkellä tulevaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa, on vain tämä hetki, ja juuri nyt edessäni ei ole valaistua polkua. Ehkä tuolla pimeässä odottaakin rotko, kukapa tietää. En kai voi käpertyä peiton alle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, mutta en todellakaan tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä. Mitä muuta voisin tehdä? En näe. En näe täällä pimeässä.



















3 kommenttia:

  1. ♥ ;______;

    äh. ÄH. koska en osaa sanoa mitään superlohduttavaa, puhun itsestäni (JEE JA JENGI HURRAA!). tai siis. ei helvetti nainen/tyty/miksihaluatkaanitseäsikutsuttavan! kun sä juuri kirjoitit aikalailla kaiken myös minusta, tavallaan. tiedän, että tietenkään emme ole sama ihminen, joten meissä ei ole kuin näennäisesti samaa. mutta siltikin: olisin voinut kirjoittaa tuon kaiken saman sisällön - tietenkin niillä tietyillä henkilökohtaisilla eroilla.

    kaikista pahinta on oikeasti tuo helvetin "kyllä se siitä olet niin lahjakas susta tulee vielä jotain (suurta) odota vain vielä vähän aikaa niin kaikki muuttuu hyväksi!". älkää ny saatana jaksako naurattaa?? ja mikään ei puhu tämän puolesta. EI MIKÄÄN. eivät osaa itsekään kertoa, että miten se tapahtuu. PITÄÄ VAIN SAATANA ODOTTAA. se turhauttaa, ja ahdistaa, ja luo kamalat paineetkin kaiken lisäksi. joskus ois vaan niin kovin helpottavaa kuulla niiltä et "joo ei susta kyllä koskaan mitään tule". se voisi masentaa, kyllä, mutta toisaalta se helpottaisi. kamalan paljon. että joku sanoisi ääneen sen, mikä on totta. että mut nähtäisiin kokonaisuutena, ja hyväksyttäisiin näin. ettei tarvitsisi yrittää mitään turhaa ja ylimääräistä.

    ei se nyt tarkoita automaattisesti sitä, että elämä loppuu, jos mulle kerrottaisiin, etten mene töihin tai hanki sitä talo+mies+lapset+koira -yhdistelmää. ehkä siitä voisikin alkaa jotain muuta, uutta? että keskityttäisiin realistisiin asioihin sen sijaan, että haihatellaan jostain yhteiskunnan mielestä hyväksyttävästi, mutta joka ei vain toimi. mistä minä tietäisin, mutta en usko että se ainakaan olisi huono asia, hmmmh.

    mulla itsellä on ainakin sellainen tunne, että multa on viety ihmisarvo. ja siis vain siksi, etten kelpaa näin. mun pitäisi olla niin paljon asioita - ja sitten en olekaan. joten en kelpaa. en ole mitään. olen turha ja pohjasakkaa, taakka. ja mä kirjoitan itsestäni ja näistä, koska kuvittelen, että voit ehkä edes jotenkin etäisesti tavoittaa jotain näistä myös itsessäsi? en tiedä.

    mut haluan sanoa et. ...en tiedä miten nyt asettelisin tämän, etten kuulosta kliseiseltä ja ylipirteältä äh vittu. tai kun. no saatana ny sentään :--D kun sussa ei ole mitään vikaa. SIIS SELLAISTA. ihmisenä. autismi on ihan ok. sä olet inspiroiva ja mielenkiintoinen. ainakin mä odottelen aina innokkaasti sun postauksia. niissä on jotain selittämätöntä taikaa *____* ja vaikka tällä ei nyt ole paskanvitun väliä, tiedän, niin ainakin mulle sä olet sinä juuri noin - ja VAIN juuri noin.

    mut ei se pointti ollut nyt mitään lässytellä, koska. niin. ei se paljoa lämmitä sitten lopulta. mut mä ymmärrän ja tiedän mistä puhut. kun kukaan ei voi auttaa, ja usein vielä tavallaan nostetaan kädetkin pystyyn. ja kun silti pitäisi "olla oikein". ja se joku saatanan voima ja kyky tähän pitäisi löytyä itsestä. eikä sitä vain ole.

    sanoit joskus, että sähköpostit ahdistaa sua. ja okei, tiedän että voisin olla erittäin ahdistava kirjoittelukumppan kun suollan tekstiä kuin mielipuoli (...). mutta. niin. jos ikinä tuntuu siltä. että tahdot. niin. elinalicee@hotmail.com → sananen tai miljoona. vastaan kyllä. kuten mun kanssa koskaan, niin ei ole "ostopakkoa". mutta mahdollisuus. tarjous on voimassa 17.3.2016 lähtien niin kauan kuin tavaraa riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (siitä tulikin hieman pitkä. "hups". anna anteeksi :||||)

      Poista
  2. Wow, tässä oli kyllä niin paljon tuttua...! Tuo toivoton tulevaisuudeton mörkö-tunne & se kun tietää ettei pysty olemaan niin kuin muut ja silti pitäisi sopeutua jotenkin... Sympatioita sulle :)

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi.