Here, have another

Kirjoitin ensin postauksen loppupään ja nyt taistelen saadakseni tämän edes aloitettua jotenkuten. Olkoot. Lineaarisuus ei selvästikään ole minun juttuni.

Näin unta jossa kuvottavat haisevat vanhat karvaiset läskit ukot, jotka olivat vampyyreita, pitivät vankinaan sievää nuorta ihmispoikaa, veripankkinaan ja seksiorjanaan. Minä rynnin sisään kun ne olivat juuri joukkoraiskaamassa poikaparkaa, puukotin ne kaikki ja pelastin sen pojan. Puukottaminen on toistuva teema unissani. Siitä kuuluu jännä ääni, kun pitkä veitsi työntyy kylkiluiden väliin.

Olen myös yleensä unissani taistelija, toimija, pelastaja, selviytyjä, enkä juuri koskaan uhri. Paitsi ehkä silloin jos uni on enemmän emotionaalinen kuin toiminnallinen. Alitajunnassa tapahtuu kaikenlaista.

Ja sitten se video

 Olin äsken pesemässä meikkejä ja mieleeni tuli joku aihe mistä halusin kirjoittaa, mutta se meni ohi ja nyt en muista mikä se oli, sen sijaan mieleen tulvii vain angstia ja lässynläätä ja valivalia ja ahjavoita. Iski ihan yhtäkkinen epätoivo, taas omituinen ikäkriisi ja ahdistus nykyhetkestä ja tulevasta. Äh. Screw this.


Tunnen taas kovin vahvasti sen, kuinka aika kuluu nopeammin minun ulkopuolellani kuin sisäpuolellani. Ulkokuori alkaa jo rapistua ja kaikki muut ihmiset ympärillä vanhenevat hälyttävää vauhtia, minun sisälläni kuitenkin on yhä elämän kevät, kaikki on aina vain sitä samaa alkua. Tai ei oikeastaan. Jotain, ajatonta. Muuttumatonta. Ei ole alkupäätä eikä määränpäätä. Jos olen ollut tällainen aina, jos muutun paljon hitaammin kuin muut, miten sitten? Kymmenen vuoden päästä? Kymmenen vuotta sitten pääsin yläasteelta. Kymmenen vuoden päästä olen 35 ja minusta tuntuu että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minulta hyväksytään omana itsenäni olemista.

Esimerksiki äiti fiksusti kysyi, ovatko autistiset piirteeni voimistuneet viime aikoina?! Ei, eivät ole. Tiedän tasan tarkkaan miksi joku haluaa kuvitella niin. Kun olin nuorempi, minulta ei odotettu niin paljoa. Lapselta ei odoteta paljon mitään. Teini nyt saa olla vaikka millainen, eikä siltäkään paljoa odoteta. Mutta auta armias jos kehtaat olla vääränlainen vielä aikuisenakin! Sitten sinussa onkin vikaa, jotain mikä pitää korjata. Eihän nyt aikuinen voi olla tuollainen, herramunjee sentään. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni!

Jos on yksi asia mitä vihaan eniten, se on ehkäpä aika. Minä pelkään ja vihaan aikaa niin paljon, ja se tuntuu kumminkin ihan naurettavalta, koska mitä meillä olisi ilman aikaa? On vaikea kuvitella olemassaoloa ilman aikaa. Ja silti olen varma, että olemassaolo ilman aikaa on jotain, missä minun kuuluisi olla. Koti.

Aika on perseestä. En pysty ymmärtämään sitä, en saa siitä otetta, en saa sitä mahtumaan pieneen päähäni millään tavalla. Miksi pitää olla aikaa? Yksi lempiaiheitani scifileffoissa on aikamatkustus, tai ehkei niinkään ajasta A aikaan B kulkeminen, vaan ajan vääristyminen. Aika menee limittäin ja kierteelle ja moninkertaistuu, eikä mikään enää käy järkeen, koska ihmismieli parka ei ole tehty sellaista varten.

Vaikea kuvailla tätä kaikkea. Sitä paitsi mitä enemmän kirjoitan ja mietin, sitä ahdistavammaksi kaikki käy. Mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän haluaisin heittää tietokoneen parvekkeelta alas ja karata metsään ja kuolla jonnekin kauas ojanpohjalle.

En vain saa käsitettyä sitä, vaikka kuinka yritän ja sätin itseäni ja taistelen, siis sitä, että minun kuuluu olla matkalla elämän alkupisteestä elämän loppupisteeseen. Minun kuuluu matkan aikana kasvaa ja oppia ja aikuistua ja tehdä elämälläni jotain ja ymmärtää ja hyväksyä. Ja sitten kuolla pois heippakiitti, kivakunkävit, se siitä. Ei aika vain voi mennä sillä tavalla. Ei se mene. Kuvittelette vaan!

Eikä minua kiinnosta yhtään tippaa, miksi ja miten sen kuuluu mennä ja miksi ja miten muut kuvittelevat sen menevän. Oksettaa. Toivoisin jo pääseväni seuraavaan vaiheeseen, sykliin, kierteeseen. Vastaukset selviävät vielä. Sitten siellä. Niin ja totuus on tuolla jossain.