Enenääedestiedämitähäheieieiei

Hei juu. Voisi kirjoittaa joskus blogiin jostain asioista. Mietiskelen paljon kaikkea mistä tahtoisin puhua tai kirjoittaa, mutta en uskalla. Tai osaa.

Esimerkiksi regressio. Törmäsin tumblöön ihmeellisessä maailmassa sellaiseen yhteisöön kuin chire. Se tulee kai sanoista childhood regressionist tms? Käyttävät muunmuassa myös hääshtägejä kiddiecore ja kidcore. Olen tyytyväinen, että löysin nämä ihmiset, koska luulin kauan aikaa, että kaikki hmm... lapseksi jääneet (?) joko pysyvät hiljaa tai sitten harrastavat sellaista epäilyttävää bdsm:n muotoa kuin dd//lg/ageplay junou, daddy dom, toinen osapuoli esittää lasta, toinen on daddy, kaikki muistuttaa vähän pedofiliaa. Se on aika suuri ja ongelmallinen yhteisö tällä hetkellä, en viitsi tässä tarkemmin paneutua asiaan. Törmään siihen jatkuvasti kaikkialla. Ja se liittyy siihen koko juttuun, että kaikki viaton pitää seksualisoida. En jaksa avautua aiheesta. Se on ahdistanut minua jo monta vuotta niin voimallisesti, että en enää jaksa edes ajatella sitä. Tai ainakin yritän kovasti olla ajattelematta.

Mutta minulle selvisi, että esimerkiksi autistisilla ihmisillä on aika yleistä jollain tavalla jäädä lapseksi, ja se on eräänlainen selviytymiskeino. Kuten minullakin. Ja on ehkä sittenkin ihan ok antaa myös sen puolen itsestään elää ja näkyä ulospäin. Ja meitä onkin loppujen lopuksi aika paljon. Sellainen näkymätön, vuosien varrella keräämäni kamala häpeän taakka pikku hiljaa helpottaa harteiltani. Olen hävennyt itseäni niin kauan kuin muistan, yrittänyt esittää normaalia, peitellä kaikkia omia omituisuuksiani. Viime syksynä saadessani asperger-diagnoosin, tuo häpeä alkoi hyvin hitaasti murentua, kun uskalsin joissain tilanteissa jättää opittuja "normaalin" malleja käytöksestäni pois. Nyt olen myös antanut itselleni luvan regressoitua, käyttää näitä keinoja, jotta elämä tuntuu mielekkäämmältä. Huomaan kyllä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä. Se on jotenkin automaattisesti väärin, jos ei kasvakaan aikuiseksi samalla tavalla kuin muut. Ihmiset, jotka vielä kymmenen vuotta sitten pitivät omituisuuksiani ihan hyväksyttävinä teini-ikäiselle, eivät enää pidäkään siitä, että olen yhä minä.

En saa taas mitään selvää tästä tekstistä. Mitä minun piti kirjoittaa. Mihin se punainen lanka meni.

Yksinkertaisesti elämä tuntuu helpommalta, kun olen höllännyt, antanut naamioista osan pudota, kaivanut esiin piiloon painamani luonteenpiirteet, kiinnittänyt enemmän huomiota tähän kaikkeen. Yksin kotona ollessa on entistä helpompi laittaa esille lelut, katsella 2000-luvun alun kamalia animaatioelokuvia, harjailla nukkejen hiuksia ja antaa sen turvallisuuden tunteen levitä. En mieti tulevia vaikeuksia, enkä menneitä traumoja. En suunnittele, en haaveile, en stressaa, en murehdi. Olen vain omassa kuplassani, ja kaikki on juuri silloin ihan hyvin. Ja se auttaa jaksamaan.

En tiedä mitä tehdä. Pian minun täytyy muuttaa pois tästä asunnosta. Sain pari viikkoa sitten palaverissa päätöksen: kaupungin maksusitoumus loppuu, en tarvitse niin paljoa päivittäistä tukea, että minun tarvitsee asua tässä tukiasunnossa. Minun täytyy muuttaa, ja sitten... Sitten ihmiset alkavat kysellä, mitä aion tehdä. Ihmiset alkavat tuputtaa kouluja ja kursseja ja kaikkea sitä mitä en pysty edes ajattelemaan. Minun täytyy hankkia uusi lääkäri ja hoitokontakteja ja sähkösopimus ja kaikkea sellaista.

Mutta niin kauan kun saan olla täällä kuplassani, elämä on siedettävää. Niin kauan kun minulla on turvallinen ja rauhallinen olo, pystyn olemaan miettimättä kamalia asioita. Ja silti ne tulevat välillä. Enkä voi niille mitään.

Kunpa kaikki jättäisivät minut rauhaan. En pysty kohtaamaan sitä kaikkea taas kerran, taas uudestaan, taas pitää, taas tuputetaan, taas yritetään, taas romahdetaan. En jaksa enkä pysty romahtamaan enää. Ei enää.







Hei, löysin mahdollisesti avuliaan selityksen koska en osaa selittää itse: