Se oli kai se kuuluisa NJEELJÄ

Kaikkein pahimmat painajaiset, joista jää kaikkein kurjin olo parhaimmillaan koko päiväksi, ovat jollain tavalla todellisuuspohjaisia. Ne ovat niitä joissa kaikki perheenjäsenet ja ystävät vihaavat ja pilkkaavat. Niitä joissa joku tuttu hyvä tyyppi muuttuukin viholliseksi. Huutaa, tai säälii, tai työntää syrjään, tai yrittää jotain seksuaalista.

Ne joissa suolenpätkät lentää ja hirviöt murskaavat maailmaa, niitä on yleensä vain kiva miettiä jälkeenpäin. Että vau olipa siisti ja omituisen tarkkaan harkittu yksityiskohta, tai olipa mielenkiintoinen kuvottava juttu. Esimerkiksi se palliuni, ks. aiempi postaus.

Tunteiden murskautuminen tuntuu pahemmalta kuin pallien murskautuminen. Niin se vain on.

Kuten viime yönä. Niin paljon ihmisiä, joiden pitäisi välittää minusta. Ne kaikki unohtivat minut, pitivät hauskaa keskenään, puhuivat tylysti, sysäsivät sivuun, katsoivat ylimielisesti, yrittivät polkea maan rakoon. En näyttänyt kipuani, mutta ne aistivat sen silti, ja sitten tuli se pahin, sääli.  Joku joka ei välittänyt yritti muka lohduttaa pönkittääkseen omaa paremmuuden tunnettaan, puski sitä sääliään vasten kasvojani niin etten voinut hengittää. Karkasin jonnekin fleecevilttimetsään. Mättäät olivat untuvanpehmeitä ja pörröisiä, puut muovia ja kankaanpaloja, polku pitkänpitkä räsymatto.

Viime viikolla juoksin pakoon ihmistä joka yritti iskeä, houkutteli minua kylään ja puhui rivoja. Kiipesin mäkeä ylös ja hukkasin kenkäni. Pelkäsin niin että silmissä sumeni.

Joskus herään näistä unista itkien. Mutta yleensä niistä jää aina paha olo koko päiväksi. Katson ehkä tuttuja kasvoja, jotka olivat unessani niin julmat. Mieleni tekisi olla vihainen, mutta eihän se edes tiedä mitään tehneensä. Minun alitajuntani se vain, sillehän minun pitäisi olla vihainen. Vaan alitajunta kai yrittää vain käsitellä pelkojani. Ei se tahallaan minua kiusaa.

Mieleeni tuli tänään 4-vuotissyntymäpäiväni. Äiti ompeli minulle vaaleanpunaisesta satiinista ihanan prinsessahameen, ja erikseen tyllihameen alle, ja isä taiteili rautalangasta, kuminauhasta ja foliosta minulle upean tiaran. Ne olivat naamiaiset. Kummivanhempani olivat oikein vuokranneet puvut itselleen, kummitädillä oli hieman pelottava pörröinen pupupuku, ja kummisetä taisi olla panda. Vai olikohan puvut sittenkin vain lainattu jostain? En tiedä. Se oli ehkä ainoa kerta, tai ainakin yksi harvoista kerroista, kun he olivat synttäreilläni. Silloin minulla oli kavereita, ja koko pitkä keittiönpöytä täyttyi lapsista. Rakas serkkuni, silloinen tärkein ystäväni, oli Peppi Pitkätossu, se oli upea asu, ja sinä päivänä sain lahjaksi kauniin, pehmeävartaloisen vauvanuken oljista punotussa kantokopassa. Muistaakseni annoin sille nimeksi Vilhelmiina tai jotain sellaista. Meillä oli niin hieno päivä.

Nykyään vietän syntymäpäiväni usein yksin. Saan tekstiviestin, ja kortin. Se on surullista, että aikuisten syntymäpäivät eivät merkitse toisille aikuisille mitään. Mutta ei tässä nyt ole kyse syntymäpäivistä.

En ole enää varma mistä tässä on kyse. Yritin kirjoittaa mutta pyyhin sen pois. Se oli liian kamala, en uskalla julkaista sellaista, varsinkaan kun en tiedäkään mitä yritän oikeastaan sanoa. Hävettää ja ahdistaa. En halua olla valittava vikisevä inhottava pentu.

Yritän uudestaan:

Tuollaiset lapsuuden onnen hetket tekevät minut kovin surulliseksi nykyään. Mikään ei voi enää koskaan olla samanlaista. Tuolloin sain olla sellainen kuin olen, ja kaikki ympärilläni pitivät minusta silti. Kukaan ei epäillyt minussa olevan mitään "vikaa" eikä kukaan kuullut ajatuksiani, koska olin päättänyt pitää ne itselläni. Minusta tuntuu siltä, että ongelmat muuttuivat todeksi vasta sitten, kun lopulta uskalsin alkaa puhua niistä. Pelkään, että olisin pystynyt tukahduttamaan ne samalla tavalla kuin aina ennenkin, ellen olisi teini-ikäisenä kehittänyt yhtäkkistä halua tulla kuulluksi. Lapsena minun ajatukseni olivat vain omiani. Eikä kukaan nähnyt. Kukaan ei aavistanutkaan.

Se, miksi elämä on näiden väliin jääneiden kahdenkymmenen vuoden aikana mennyt, sitä en varmaankaan olisi voinut välttää. Mutta pelkään, että olisin. Jollain tavalla. Jommalla kummalla. Joko puristanut kaiken pieneksi mytyksi sisälleni, tai päästänyt kaiken valloilleen. En tehnyt kumpaakaan.

En ole tyytyväinen tähänkään ajatuskulkuun.

MITÄ SIIS YRITÄN SANOA on se.... öh....

Että... pelottaa. Elämä. Enkä saa lohtua menneisyydestä, vaikka hymyilenkin vanhoja kuvia katsoessani. Enkä uskalla. Ja tahtoisin oikeasti olla vain se prinsessa foliotiarassa. Enkä pidä tästä enää ollenkaan. Enkä haluakaan enää kirjoittaa. Enkä muistakaan enää mitä yritin sanoa. Enkä tahdo enkä halua enkä uskalla.

Tuolloin minulla oli vielä kokonainen perhe ja kavereita ja foliotiara enkä tiennyt, että ajatukseni ovat vääränlaisia.