Enää se ei tee kipeää. Se on muuttunut oudoksi, hiljaiseksi, etäiseksi haikeudeksi. Pitkään aikaan ei ole ollut öisiä ahdistuskohtauksia, kun kuolemapaniikki, aivan kuin muisto, täyttää keuhkot.
En keksi hyvää suomenkielistä vastinetta sanalle token. Esineitä, merkkejä, muistoja, aina täällä minulla tallessa, mutta useimpina päivinä niiden merkitystä ei muista miettiä. Tänään niitä on päälläni useita, tänään kannan niitä painamassa sitä yhtä muistohermoa. Se tärkein, merkityksellisin, pysyy kaapissa piilossa, tallessa, aarteena. Sitä ei tarvitse muiden nähdä, se olisi ehkä jo liikaa. Ja kansio papereita, pinkki muovikansio, ruutupapereita ja vihkoja ja pieniä lappusia ja kuva. Tallessa, piilossa, aarteena.
Tämä on usein päivä, jolloin perheen kesken kokoonnutaan istuskelemaan ja muistelemaan, niin tänäänkin. Tai siis emo ja J muistelevat, minä kuuntelen kun en kunnolla muista. Iskä yleensä vain toteaa, että se on taas se yhdestoista päivä, ja huokaisee syvään. Tämä päivämäärä tulee aina olemaan minulle erityinen, vielä vanhana kahdeksankymppisenä akkanakin minä huomaan sen tulon joka vuosi.
Ja tämä kappale, lemppari, jota kuuntelen muutenkin usein, tätä pitää kuunnella juuri tänä päivänä.
Kissakevennys. Riesa on ollut viime aikoina ihan sylivauva, aina halimassa pusimassa puskemassa kehräämässä, nuolemassa kyyneleitä.
Olen innostunut Fimosta pitkästä aikaa, tehnyt uudelle nukelle juttuja, ja naapurilleni väsäsin nämä korvikset:
Tätä metsäistä kaulakorua oli hauska nysvätä, tämän tyyppistä voisi tehdä toistekin.
Nämä ja paljon muuta olen tehnyt viimeisen viikon aikana nuortenryhmässä, mutta ostin kotiin jo lisää sitä Fimoa, että voin tehdä. Ennestään minulta löytyi vain kolmea väriä.
Nyt lähden sinne emolle. Muistelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.