Let's jump the bandwagon

Mielenterveyssairaudet, neuropsykologiset häiriöt ja näkymättömät sairaudet. Kaikki ne kohtaavat paljon ennakkoluuloja.

Ehkäpä asiat ovat pikku hiljaa muuttumassa, mutta kovin hitaanlaisesti.

On ankeaa, kun mediassa lässytetään sitä iänikuista inspiraatiopornoa, kerrotaan sankaritarinoita, eikä koskaan muisteta niitä, jotka eivät kuntoutuneet joogan ja kasvissyönnin avulla huippuosaajiksi ja yhtiöpomoiksi.

Erityisesti on viime aikoina kiehuttanut Autism Parents™ eli ihmiset, jotka vinkuvat netissä kuinka rankkaa heidän elämänsä on ja kuinka mahtavia, inspiroivia, upeita tyyppejä he ovatkaan, koska kohtelevat autistista lastaan kuin oikeaa elävää hengittävää ihmisolentoa. He ansaitsisivat ilman muuta seläntaputuksia ja mitaleja, koska sietävät hirvittävää monsterilastaan, eivätkä laita tätä laitokseen. Monet myös ovat sitä mieltä, että antavat lapsensa mieluusti kuolla normaaleihin sairauksiin, johin on olemassa rokote, koska he kuvittelevat jostain helvetin typerästä syystä, että rokotteet aiheuttavat autismia, ja autismi on tietenkin pahempaa kuin kuolema.

Mielenterveysongelmaisten piireissä kyllä tuetaan toisia, mutta myös vertaillaan meriittejä, kellä nyt oli syvimmät haavat ja törröttävimmät luut, kellä oli pahimmat diagnoosit ja kovimmat lääkkeet, ja se on sitten saavutus josta saa salaa olla ylpeä. Aivan kuin tämä olisi jokin vitun kilpailu.

Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa kovinkin avomieliä, näköjään edelleen vitsailevat kevyesti skitsofreniasta, pakko-oireisesta häiriöstä, autismista, vammaisuudesta, raiskaamisesta, traumoista, aivan kaikesta, ja todella lapselliseen, ylimieliseen ja ilkeään sävyyn. Useimmat eivät välttämättä edes tajua mikä tällaisessa käytöksessä on vikana, sehän on vain vitsi, vai mitä? Monelle tekisi ihan hyvää keskustella ihmisten kanssa, jotka kokevat näitä ongelmia, se voisi hieman avata näkökantoja.



En jaksa vauhkota enempää. Johan tässä olikin.