Kaikki alkaa sillä, että minulla on taas vaihteeksi identiteettikriisi. Se on kyllä jatkunut tässä jo useita kuukausia, ja sille ei näy ihan heti loppua, mutta näillä mennään.
Seuraavaksi lääkäri ei kirjoitakaan minulle eläkelausuntoa, vaan lausunnon ihan uutta kuntoutusta varten. Minä en näköjään enää osaa oikein maskeerata lääkärin/hoitajan/psykologin vastaanotolla, ja mitäs vittua sitten kävikään. Psykologi tietää melko tarkkaan minun ongelmani ja haasteeni, psykologi kirjoittaa niistä monen sivun mittaisen yhteenvedon, yhteispalaverissa päätetään, että minulle haetaan neuropsykologista kuntoutusta, minä osaan avata suuni ja kertoa totuudenmukaisesti, kuinka huonoja kokemuksia minulla on tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut eri näköisistä kuntoutuksista, kaikki kuuntelevat ja ottavat puheeni vakavasti. Minua itkettää, enkä ihan täysin osaa sitä kontrolloida. Psykologi aikoo ottaa yhteyttä tämän kaupungin kuuluisimpaan autismieksperttiin tms, ja järjestää palaverin, jotta meille selviää jo etukäteen tasan tarkkaan, olisiko tämmöinen kuntoutus minulle hyödyllistä. Kerron selvin sanankääntein, mikä määrä tunteja ja mikä määrä sosiaalisuutta viikossa on kerta kaikkiaan liikaa, ja jälleen minua kuunnellaan ja sanomiseni otetaan tosissaan.
Ehdotan myös, yhtäkkiä yllättäen muistaessani vuosia vanhan haaveeni, että voisiko minulle yrittää hakea psykofyysistä terapiaa. Lääkäri kyselee, kirjoittaa ylös. Kerron vääristyneestä kehonkuvastani, joka ei siis ole vieläkään mennyt yhtään mihinkään, vaikken enää oireile sitä näännyttämällä itseäni. Kerron mahdollisimman selvästi, mutta tarkasti, mikä oli mitäkin ja mikä johti mihinkin ja mistä se minun mielestäni johtuu, ja kerron fysioterapeutista, joka minulla oli sairaalassa 2012 ja joka näki minut ihan eri tavalla kuin kukaan muu. Lääkäri on sitä mieltä, että totta kai haetaan.
Joten kaikki meni ihan eri tavalla kuin oletin, mutta oikeastaan paremmin.
(Minä en maskeeraa enkä pakota itseäni esittämään jotain mitä en ole, ja ne näkevät sen heti, ja tulos on heti yllättäen ainoastaan positiivinen. Miksi ihmeessä en lopettanut maskeeraamista vuosia sitten? KYLLÄ MINÄ TIEDÄN MIKSI. Siksi koska sairas paska maailma, siksi. Se, etten tule toimeen tämän maailman kanssa ja se ei tule toimeen minun kanssani, on ainoa syy sille, miksi kärsin ja kärsin ja kärsin.)
Ja siinä on siis todennäköinen seuraava suuri muutos tänä vuonna. Kuntoutusta. Erilaista kuntoutusta kuin ennen! Toimintaterapiaa, toiminnanohjauksen harjoituksia, fysioterapiaa, ja joku muu mikä. Keskiviikkona on varmaankin melko ratkaiseva palaveri. Sen AutismiEkspertin™ kanssa.
Seuraava suuri muutos. Hmm. Tämä on hankalampi, koska se ei ole ihan vielä auennut. Mutta minä olen jollain tavalla syvästi yhteydessä johonkin osaan itsestäni, johon en ole koskaan ennen ollut. Se tuo jotain uutta. Hyvin nopealla tahdilla, ja ehkäpä hyvin dramaattisesti. Tai sitten ei. En ole vielä varma, mitä tehdä tällä uudella yhteydellä. Mihin sen pistän, ja miten sitä käytän. Se muistuttaa jotain mitä minulla joskus oli, se muistuttaa niitä huonoja aikoja joita en tahdo muistella, mutta hyvällä tavalla.
Vuosi 2009 oli muutoksen vuosi. Sattumaa? Siihenhän en usko, enkä halua uskoa, enkä suostu uskomaan. Tällä on merkitys.
Vuosi 2009 oli HUONO VUOSI. Sillon lopetin lukion, täytin 18, jouduin hullujenhuoneelle, jossa minulle naurettiin ja ongelmiani vähäteltiin, yritin rämpiä suosta takaisin sille kultaiselle kaidalle ihmisten polulle, yritin käydä vielä iltalukiota, sitten yritin aloittaa uuden koulun Oulussa, mutta kaikki meni ihan täysin päin helvettiä. Niiltä ajoilta muistan Sigridin ja sisälläni olevan ihmissuden. Minusta ei voisi enää koskaan tulla sellaista ihmisten yhteiskunnan jäsentä, kuin minusta olisi pitänyt odotusten mukaan tulla, minä en voisi enää koskaan sopia siihen muottiin, johon olin esittänyt sopivani koko pienen ikäni, ja minä en enää pystyisi kätkemään sisälleni kaikkea, mitä sinne olin kätkenyt, ja niin totuus alkoi pikku hiljaa valua minusta ulos ja valjeta itsellenikin.
Minussa on jotain "Perustavanlaatuisesti Vialla". Se minun piti myöntää ensin itselleni, ja sitten saada ulkomaailmakin ymmärtämään.
Vuonna 2012 ollessani toista kertaa hullujenhuoneella, fysioterapeutti tiesi sen, ja näki sen, ja kunnioitti sitä. Ensimmäinen ulkopuolinen. (Paitsi äiti näki, olen varma että näki, äiti tiesi mutta äitillä ei ollut sanoja eikä kykyjä sitä käsitellä tai ymmärtää, joten äiti ei sanonut eikä käsitellyt eikä ymmärtänyt, ja se on ihan ok, se ei ole hänen vikansa.)
Vuonna 2015 psykiatri kiinnostui, ja sitten vasta sain virallisen leiman otsaani: "Perustavanlaatuisesti Viallinen". Ja sitten vasta muutkin uskoivat. Eihän minun sanaani voi toki uskoa.
MUTTA palatakseni asiaan. Muutoksen vuosi 2019 on vahvasti kytköksissä Muutoksen vuoteen 2009, sitä ei sovi unohtaa.
Minun täytyy oppia lisää, paljon lisää. Ja harjoitella lisää, paljon lisää.
Nyt kun Sigrid-ihmissusi on peruuttamattomasti osa minua, eikä ulkopuolinen, eikä erilainen kuin minä. Minusta on tullut kokonainen ja jollain tapaa täydellinen. Se Minä joka sisälläni asuu, on ehjä ja vahingoittumaton, ja sitä ei voi mikään mahti maailmassa satuttaa. On aika ymmärtää, että sitä ei olisi koskaan voinutkaan mikään mahti maailmassa satuttaa, se on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Ööääööääöööööö
Niin että... palatakseni siis tosiaan siihen asiaan.
Kirjoja. Tarvitsen kirjoja. Se on seuraava askel Muutoksen vuodessa. Tarvitsen järjestystä, elämänhallintaa, kontrollia, toiminnanohjausta, ja kirjoja.
Ja minun täytyy piirtää jonkinlainen vuodenpyörä, johon merkitsen tätä kaikkea ylös sitä mukaa kun ne minulle valkenevat, koska muuten unohdan. Tämä on Muutoksen vuosi perkele, ja sitä ei saa unohtaa.
Niin palatakseni mihin asiaan? Ei minulla ole asiaa.
Ehkä minulla ei koskaan ole ollutkaan mitään asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.