Olin sheivaamassa kulmakarvoja peilin edessä. Aivot ehdottivat: "Mitä jos kokeilisi ajaa ripset? Mitä jos viiltäisi silmämunaa?" Mutta minulle nämä ajatukset ovat niin arkipäivää, etten aina oikein edes sen kummemmin huomaa niitä.
6-vuotiaana sylkäisin koulussa lattialle, koska en ehtinyt estää tätä outoa ideaa muuttumasta teoksi. Muistan myös löytäneeni veitsen lapsuudenystävän luona keittiön työtasolta, olin niin pieni että hädin tuskin ylsin siihen. Tiesin, että se on terävä ja siitä tulee pipi, mutta en pystynyt estämään itseäni, vaan viilsin peukalon halki.
Jos kyse ei ole obsessiivisista ajatuksista, niitä ei kai voi sanoa pakkoajatuksiksi. Englanniksi niille on olemassa nimi intrusive thoughts joka käy muissakin kuin ocd-tilanteissa. Sitten näille ajatuksille on olemassa vielä runollisempi nimi - Call of the Void eli alun perin ranskaksi l'appel du vide. Näitä ajatuksia tulee joskus kaikille. Riippuukin siitä, kuinka usein ja kuinka vahvoina ne tulevat, että tarvitseeko olla varsinaisesti huolissaan. Minä en ole kovinkaan huolissani siitä, että oikeasti viiltäisin silmämunaani kulmakarvoja sheivatessa, mutta mielikuva on yksityiskohtainen, vahva ja inhottava. Joskus näköalatornissa tai sillalla pelkään kyllä, että saatan vahingossa oikeasti hypätä, tai oikeastaan enemmänkin pelkään mielikuvaa siitä ilmalennosta, siitä loputtomalta tuntuvasta matkasta jonka aikana ehtii katua tekosiaan monta kertaa. Se on yksi pahimmista ajatuksista (traumatraumatrauma äläajattele äläajattele eisillevoienäämitään siitäonkakskytvuotta äläajattelesitäenää) ja se on niistä yleisin.
Silloin kun M oli vasta kuollut ja olin hyvinkin omituisissa tiloissa, kuvittelin paljon äärimmäisen väkivaltaisia asioita. Erityisesti puolinukuksissa hätkähtelin hereille jatkuvasti, kun säikähdin ikkunasta sisään syöksyvää murhaajaa ja välähtelevää veistä joka hakkaa ja hakkaa, suolistaa ja paloittelee minut, uudestaan ja uudestaan. En tiedä, onko se osa normaalia suruprosessia, mutta ainakin kuvittelin, että on, enkä kertonut siitä hoitajalle. Pelkäsin taukoamatta sekoavani, ja näkeväni ja kuulevani olemattomia asioita. Joskus kuvittelin pimeässä leijuvia monstereita, tuijottavia silmiä, nurkassa roikkuvia ruumiita, rohisevaa hengitystä, selkäni takaa kuuluvia hitaita askeleita.
Milloin on ihan normaalia lietsoa itseään pelkoon ja paniikkin, ja milloin se menee överiksi?
En minä vain tiedä.
Pelko on minun vanha tuttuni. Lapsena näin usein painajaisia, joissa äiti ei ollutkaan äiti, vaan kaksoisolento, joka hyökkäsi kimppuuni. Järkytykseni oli suuri, kun 24-vuotiaana äitin tykönä yökylässä en saanut unta, ja nuo ajatukset palasivat voimakaampina kuin koskaan. Kuvittelin uudestaan ja uudestaan äitin hahmon selkäni takana nousevan omalta yösijaltaan hitaasti, tulevan luokseni, ja tappavan minut. Sen jälkeen en ole erityisemmin viihtynyt yökylässä äitillä.
Yksin pimeässä metsässä on tavallaan turvallista pelätä. Siellä on lupa kuvitella monstereita ja karhuja, siellä on lupa kuulla mystisiä ääniä ja lietsoa mielikuvitusta laukkaamaan. Se ei tunnu yhtä pahalta, kuin kotona turvassa pelkääminen. Se on... vähemmän pelottavaa. Metsässä näen ja kuulen myös hyviä olentoja, haltioita ja maahisia. Ja erityisesti jos mukana on kisu muistuttamassa oikeasta maailmasta, palauttamassa minut maan pinnalle, minulla ei ole mitään hätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Penni ajatuksistasi.