Mihin minä kuuluisin?

 Muistan sen hetken kun ensimmäisen kerran ajattelin "magia saattaa olla oikeasti totta". Sydämeni alkoi yhtäkkiä hakata kuuluvasti, menin unenomaiseen tilaan, melkein kuin paniikkiin, ja tunsin niinkuin jotain olisi halkeamaisillaan tai puhkeamaisillaan sisälläni.

Olin lukemassa kirjaa. Mikä kirja, sillä ei ole väliä, en suosittelisi sitä varsinaisesti kellekään nyt, mutta se oli ensimmäinen jonka löysin kirjastosta ja jossa tuli ilmi, että jotkut ihmiset käyttävät magiaa. Olin 17- tai 18-vuotias, makasin sängyssä kirjan kanssa, ja kastoin ensimmäistä kertaa varpaat maagiseen veteen. Sinä päivänä ei tapahtunut sen kummempaa. Kirja oli antikliimaksinen ja täynnä edgyilyä, eikä se sinänsä tehnyt mitään suurta vaikutusta. Mutta siemen oli kylvetty, ja vaikka tästä on nyt jo oli kymmenen vuotta, se on kasvanut hyvin hitaasti. Siitä on kehkeytynyt pieni taimi, pikkuruinen. Magialla kasteltu vehreä heiveröinen taimi, joka ei suostu kuolemaan, ei niin millään. Vaikka mikä tulisi ja yrittäisi talloa sen, vaikka unohtaisin sen kokonaiseksi vuodeksi - se ei kuole.

Olen ollut jumissa oman spirituaalisuuteni kanssa jo pitkään. Haluan yhteisöä, mutta välttelen sitä. Olen törmännyt liian monta kertaa seinään, kun olen yrittänyt jutella ihmisten kanssa (lähinnä netissä, koska takapajula): siellä on paljon ihmisiä, joiden kanssa minulla ei oikeastaan ole mitään yhteistä, amerikkalaisia jotka larppaavat jotain fantasiaviikinkejä, hippejä jotka puhuvat salaliittoteorioistaan ja puhuvat pääsi pyörryksiin sanoilla jotka eivät tarkoita oikeasti yhtään mitään, siellä on pelottavia "aikuisia" jotka ovat jo niin kokeneita etten uskalla lähestyä heitä, siellä on teinejä jotka eivät puhu minun kieltäni. Siellä on niin paljon kaikkea, koko ajan enemmän. En tiedä, mistä etsiä omaa yhteisöä. Pientä ja aitoa.

Olen käynyt muutaman kerran ihan livenä tapahtumissa täällä kotikaupungissa (muistavatko blogin vanhat lukijat vielä millä nimellä kutsuin tätä kaupunkia aikoinaan? Melankolinen Mesta...) ennen koronaa, olen nähnyt livenä muutaman näkijän ja parantajan ja jopa saanut ihan henkilökohtaista apua heiltä, olen kuunnellut mielenkiinnolla mummojen puhuvan enkeleistä ja kummituksista (sillä mummoja siellä lähinnä oli.) Mummot ottivat minut iloisena vastaan, iloisena siitä että nuoria kiinnostaa. Toivoin, että täältä voisin löytää edes jonkun, jotenkin ujuttautua mukaan, johonkin, edes jotenkin. Mutta tuli korona ja tuli pitempi välimatka muuton jälkeen.

Liityin discord-ryhmään jossa yritin puhua vain niiden kanssa jotka eivät suoltaneet älyttömiä salaliittoteorioita paragraafi paragraafin perään, mutta se kävi mahdottomaksi, siltä ei voinut enää välttyä, joten lähdin vähin äänin.

Tein omia juttujani. Otin vaikutteita sieltä täältä ja kirjoitin ja mietiskelin. Aloitin Kirjan, en tiedä miksi kutua sitä. Varjojen kirja, magian kirja, metsän kirja, tiedon kirja, henkilökohtaisen totuuden kirja. Unohdin kaiken taas. Nukahdin hetkeksi, heräsin, jatkoin hetken, sitten nukahdin, nukuin hetken, heräsin taas. Ja niin edelleen. Miksi tämä on niin vaikeaa yksin? Mistä löydän jonkun jonka kanssa peilata? Vaihtaa ajatuksia ja ideoita. Inspiraatiota.

Mutta sitten taas toisaalta... Minä pelkään. Minulla on suojamuuri, epäilys, pelko. Kaipaan hirveästi että joku pääsisi sen yli ja läpi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, etten uskalla ehkä päästää ketään. En uskalla heittäytyä ja luottaa. En uskalla luottaa itseeni, en toisiin ihmisiin, en intuitiooni, en itsetuntemukseeni, en ihmistuntemukseeni, en toisten hyväntahtoisuuteen. En osaa myöskään yksin kasvattaa luottamusta mihinkään näistä. Sanalla sanoen: olen jumissa.  

Yksinäisyyden kuplassa jonka tavallaan loin itse itselleni vuosien varrella suojellakseni itseäni enemmiltä iskuilta. Mitä minä tarvitsen, on oven avautuminen ja kuplan puhkeaminen, shokki, järkytys, pudotus, isku vasten kasvoja. Mutta ei sellainen kuin aiemmin, ei traumaattinen. Sen täytyisi olla vapauttava, riemastuttava, sen kuuluu sattua ja pelottaa mutta yhtä aikaa tuntua täysin oikealta ja hyvältä.

Sisimpänsä paljastaminen jollekin maailmankaikkeudessa, oli se sitten joku toinen ihminen tai yhteisö tai ei. Kaikista suojakuorista alastomaksi riisuminen. Naamion pudottaminen. Luottamus, että minun jalkani kantavat, tämänkin koitoksen läpi, vaikka se ei johtaisikaan mihinkään hyvään, tai erityisesti jos se johtaakin.

Hmm. Jumissa. 

Kuiskaan hiljaa oman korvaani: olen valmis, olen valmis, tulkoon mitä tulee.