perjantai 28. tammikuuta 2022

Ja unessa mä kauas lentää saan

 En väitä, että olisin palaamassa blogin pariin. En lupaile, että kirjoittaisin vast'edes useammin, tai ollenkaan. Haluan juuri nyt kirjoittaa vain juuri tämän.

Muutos on taas tulossa. Sitä samaa muutoksen jatkumoa, josta kirjoitin viime tammikuussa tasan vuosi sitten. Konkreettisia muutoksia on jo tapahtunut, mutta sisäisiä sitäkin enemmän. Ensi viikonloppuna on tiedossa jälleen yksin suurempi näkyvä muutos - minä muutan taas yksin omilleni asumaan.

Huonekaluja - ei ole

Kykyjä pärjätä arjessa - ehkä??

Uusia kamuja joita kutsua sitten teelle - ehkä!

Lasitettu parveke kissalle - on

Stressin taso - kauhea

Stressiherkkyys on bitch. Kulutin jo voimani loppuun, en jaksa enää pakata ja siivota ja raahata laatikoita ja järjestellä viimeisiä asioita. Mutta muuttoa ei voi perua, sen on tapahduttava. Sellaisia ne muutokset ovat.

Muutos lähestyy vääjäämättä kuin tiiliseinä keskellä moottoritietä ajaessasi 200km/h, joskus se ryömii sängyn alta ja tarttuu nilkkaasi kun vähiten sitä odotat, joskus se tuijottaa ikkunan takaa nenä kiinni lasissa viikkoja, kuukausia, jopa vuosia, ennen kuin päästät sen sisään. Niitä on monenlaisia, mutta niiltä ei pääse pakoon.

Huoleni ovat suuria ja epämääräisen muotoisia. Entä jos en tule koskaan löytämään sitä kotia, jossa tuntisin vihdoin olevani turvassa ja tyytyväinen, sitä johon voisin jäädä. Entä jos en tule koskaan löytämään sellaista ihmistä/sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämä ja arki vuosikymmeniä, olivatpa ne sitten platonisia tai romanttisia kumppaneita. Entä jos olen liian paljon, liian vaikea rakastettavaksi. Liian sitä ja liian tätä.

Aika näyttää.

Mutta olisi mukava löytää joskus edes jotain pysyvyyttä elämässä, jotain turvallista, jotain mihin luottaa. Voiko sellaista edes olla?

Missä on minun palani maailmaa, minun metsäni, minun kotini, minun paikkani, minun yhteisöni, minun perheeni.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penni ajatuksistasi.