Minä en muista mitä Hereditaryssa tapahtuu

 Kun olen turvassa kotona, oikein hyvin turvassa, rakastan kotiani jossa on vaatehuone ja astianpesukone ja lasitettu parveke, kun olen siellä turvassa ja käyn mielessäni läpi mennyttä viittä vuotta.

Kun tyhjennän sitä taivaanlahjatiskikonetta ja täytyy lopettaa kun tulee itku kesken kaiken, kun katselen vanhoja kuvia ja videoita, kun viestittelen vanhojen tuttujen kanssa, kun tajuan kuinka paljon ääneni on madaltunut ja käheytynyt sen jälkeen kun viimeksi julkaisin videoita blogiin.

Kun  muutan Melankolisesta Mestasta (Rovaniemeä kutsuttiin muinoin tällä nimellä tässä blogissa) pois, kun aloitan ihan tosissaan uuden elämän, kun mielenterveys on vakaampi kuin koskaan ennen. Kun saan pysyvän sairaseläkkeen jonka avustamana uskallan vihdoin edes varovasti suunnitella tulevaisuutta, kun kokeilen ensimmäistä kertaa elämässäni osa-aikaista palkkatyötä, kun katson Breaking Badia ja tulee kohtaus jossa Jesse Pinkman muistelee puukäsityöntunteja koulussa ja se sytyttää sisälläni sen odotetun pikkuruisen kipinän, joka lähettää liikkeelle tulipallon vyörymään mäkeä alas, ja puoli vuotta myöhemmin muutan toiseen päähän Suomea aloittaakseni koulun jossa opiskelen hienopuusepäksi. Kun tiedän nyt kuka olen ja mikä olen ja millaista tukea tarvitsen selvitäkseni, ja osaan sen jopa ääneen sanoilla kertoa opettajille ja koulukuraattorille.

Kun itkin ja huusin ja yskin ja yskin ja yskin EMDR-terapiassa traumaa ylös kurkusta, kun vihdoin sain avun ja työkaluja käsitellä näitä traumoja enkä vaan "voi voi kuulostaa kauhealta"-terapiaa kuten niin monta vuotta aiemmin. Kun minua on kuultu ja ymmärretty ja tuettu ja hyväksytty ja rakastettu ja kannustettu. Kun olen oppinut kommunikoimaan toisten kanssa, pitkän ja vaivalloisen työn tuloksena, niin kovan työn ettei sitä voi edes käsittää. Kun olen oppinut hoitamaan itse itseäni, käsittelemään tunteitani, päästämään ne ulos nielemisen sijaan, oppinut yskimään niitä vanhoja ylös.

Kun olen aloittanut ihan erilaisen parisuhteen kuin koskaan ennen elämässäni, mutta joka kuitenkin hieman muistuttaa minua ihmisistä joita elämässäni ei enää ole.

Kun olen avoimesti ei-hetero, ei-monogaminen ja ei-vanilja, ei enää.

Kun osaan puolustaa rajojani ja luottaa itseeni ja toiseen ihmiseen. Kun osaan soveltaa kaikkea oppimaani jokaisessa ihmissuhteessa elämässäni, kyllä, jopa äiti, jopa perheterapiassa.

Kun tutustun itseeni ja kaikkeen mitä olen itse hakannut itsestäni pois, paitsi ei kokonaan pois, vain piiloon.

Niin.

Kun täytän tiskikonetta tai kävelen takapihalta alkavalla hautausmaalla tai metsässä jossa ei ole lunta. Kun nousen aamuisin kouluun enkä halua mieluummin kuolla, vaan haluan tehdä sohvapöydän loppuun, siitäkin huolimatta että teen jatkuvasti virheitä ja sormissa on aina laastareita. Kun tutustun luokkakavereihin ja olen sosiaalinen ja mukava, eri tavalla kuin koskaan ennen.

Toivon, että Te olisitte näkemässä minut nyt.

Isoveli. Sielunsisko. Te olisitte niin ylpeitä minusta nyt, niinkuin minä olen itsestäni.

Sinä heinäkuun päivänä kävelin puistossa katselemassa kukkia ja ottamassa kuvia keijunukeista, menin keskiveljen luo katsomaan elokuvaa, Hereditary, veljen tyttöystävä kirkui, illalla katsoin puhelinta ja siellä oli se viesti.

Minä en muista mitä Hereditaryssa tapahtuu.