Trying hard to be someone, in return you end up hollow

On taas hankala kirjoittaa. Nukuttaa. Asiat mietityttää, asiat joista en uskalla kirjoittaa. Ja raha-asiatkin edelleen, vaikka etenevätkin. Sentään opintotuki tulee ensi kuussa, vaikka eihän se riitä edes vuokraan.

Kyseenalaistan itseni, pystynkö luottamaan? Pitäisikö luottaa järkeen vai tunteisiin, ei kumpaankaan, ei missään asiassa, ei koskaan. Intuitio ei kerro mitään. En edes viitsi yrittää katsoa korteista pienintäkään kysymystä. Ne heijastavat minun mieltäni, enkä minä luota siihen. Eikä keneltäkään voi kumminkaan kysyä. Olen taas loukussa vankilassani, jonka pelkään murenevan, tai vain esittävän murenemista, tai sitten se ei teekään mitään, mutta kuiskailee juoruja, uhkailee tekevänsä.

Iltaa kohti epätoivo nousee taas. En luota minuun enkä muihin, en sanoihin enkä tekoihin, katoan yksinäisyyteen mieluummin, en halua puhua kenenkään kanssa, en jaksa kiinnostua, ja turha yrittää. Ihmiset ovat vain niitä. Tosiystävyys ja tosirakkaus ja vettä sakeampi veri, en minä tiedä, tuntuvat kovin kaukaisilta, kaikki on poistunut minusta. Taas.

Niitä sellaisia tuttuja ajatuksia nousee jälleen, jonkinlainen synkän katkera välinpitämättömyys, mieleni tekisi jakaa ihmisille ympärilläni kurjuutta ja vihaa. Tahtoisin tuhota ja satuttaa, viis veisata. Ehkä jaettu paska olisi puolikas paska? Vaikka eihän se ole.

Kolhaisin itseni viime viikolla polkupyörään. Mustelmat pitää aina kuvata.

En minä kyllä koko ajan ole synkissä aatoksissa. Mutta epävarmuus ja välinpitämättömyys kummittelevat minulle jo päiväsaikaankin.

Keskiviikkona vain makasin ja oli kipeä ja voimaton olo, olin tekemättä mitään, tosin kun seinät alkoivat kaatua päälle, puin ja menin kirjastoon,

Välillä tralalalalaa jee syksy jee kaikki.

Perjantaina aamulla kouluun kulkiessa oli ihan kivaa.

Jotenkin koko perjantaipäivä muuttui kurjuudeksi hyvin pian.

Lauantaikin alkoi hyvin, jaksoin sitten kuitenkin pukea ja meikata ja lähteä kaupungille tuhlaamaan käteiset, jotka jäivät yli viime viikonlopun matkakassasta.

Olo oli koko päivän mitä mainioin! Olin niin vahva, kaunis, oma itseni, tietoinen maailmasta, tyytyväinen. Ihan liekeissä kaikesta.

Olin aivan tuhannen mielissäni ostoksistani.

Rasia Tarot-korteille.

Vihdoinki oma kuukivi.

Täydellinen huolikivi, toiselta puolen kupera ja toiselta kovera, juuri käteen sopiva, rauhoittava. Mielen puhdistaja ja vapauttaa pakonomaisen ajattelun. Siltä se tuntuikin kun bussipysäkillä melkein paniikki otti vallan ja kivi kädessäni kuumeni ja kuumeni, kuin olisi imenyt ahdistusta itseensä. Fluoriitista täytyy ottaa joskus parempia kuvia, se näkyy niin kauniisti läpi ja kaikki sävyt ja ooh. Tosin en näköjään saanut nyt yhdestäkään kivestä oikein hyvää kuvaa. Äh.

Juuri kaikkea mitä Kuukorennosta olinkin lähtenyt etsimään.

Koko hyvä päivä on nyt illassa ja ahdingossa ja ahdistuksessa.



Olen niin helvetin pettynyt itseeni.

Succulent

En taatusti tee ensi viikonloppuna yhtään mitään! Möhöän vain kotona ja katson juuri sopivia syksyleffoja ja poltan kynttilöitä ja juon teetä. Ei hemmetti kun on rankkaa viilettää menemään jossain jatkuvasti. En ole tottunut moiseen. Ei jaksa.















Toivoin niin kovasti, että olisin lyhyellä Ivalon matkalla ehtinyt käydä kuvaamassa ruskaa ja hiippailemassa metsässä. Jouduin pettymään. Sen sijaan ahdistuin tuntemattomien humalaisten ihmisten keskellä Haltiapojan tädin synttärijuhlissa. Paniikkikohtaus.

Kyllä, katkeruus kirvelee vieläkin. Meni jotenkin hukkaan koko viikonloppu. Tulee niitä uusia syksyjä, mutta en tahtoisi silti hukata elämästäni enää yhtään viikonloppua tai viikkoa tai päivää tai tuntia ahdistuksen kanssa hengailemiseen. Vaan eihän se niin helppoa ole.

Istuin sivuhuoneen nurkassa katselemassa tätä pupuveturia kun mustuus ja pelko alkoivat hiipiä rintaan.

Itse asiassa alan hieman huolestua. Olen taistellut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa... en edes tiedä kuinka kauan. Minulla on selviä muistikuvia jo alle kouluikäisestä asti, muistikuvia pelosta, tärinästä, kuvotuksesta, kuristumisen tunteesta, ja siitä suuresta salaisuudesta, jota en koskaan aikonut kertoa kellekään. Että minä pelkään.

15-vuotiaana minä vasta todella ymmärsin, mistä on kyse, ja siitä asti olen tehnyt niin hemmetin paljon työtä tämän eteen, jotta pystyisin olemaan oman itseni herra, jotta pystyisin elämään normaalisti, jotta en jäisi elämästä paitsi pelon takia.

Luulin jo onnistuneeni.

Ei kauankaan ole siitä, kun kohtauksien välillä saattoi olla viikkoja, jopa kuukausia. Ja nyt ne ovat lähes päivittäisiä. En ole todellakaan samassa pisteessä kuin silloin... Pahimpina aikoina sain ties kuinka monta kohtausta päivässä enkä tuntunut pystyvän yhtään mihinkään. Ikinä. Koko tulevaisuus näytti olevan täynnä pelkkää kauhua ja kipua. Ei. En minä siellä ole, enkä tule enää ikinä olemaankaan, tiedän kyllä sen.

Mutta huolissani minä olen. Taitaa olla aika hakea taas ammattilaisapua. Luulin jo pärjääväni ilman. Mutta nyt minäkin olen muuttunut niin paljon, että ehkäpä avusta voisikin olla tällä kertaa oikeasti apua, ei vain "apua". Ehkä osaan työstää asioita eri tavalla, avata sille auttajallekin, kysellä. Ehkä.

Päätin alkaa merkitä kalenteriin, kuinka usein niitä kohtauksia nykyään oikeastaan tuleekaan.

Kyllästyttää ihan helvetisti tämä olojen kanssa edes takaisin sahaaminen, tahtoisin vain ja ainoastaan edistystä, takapakit ovat ihan perseestä!!

Eilen koulussa vaihtui maalausjakso grafiikkajaksoon.

On huono olo, en tiedä onko minulla flunssa vai ei. Välillä on ja välillä ei.





Kaipaan iskälään. Voisin olla siellä vaikka kaksi viikkoa nyt heti. Onneksi ensi kuussa on syysloma.

Varjo

Vaikkapa syksyisiä kuvia sieltä viime viikonlopulta, ah niin ihanaa päästä pitkästä aikaa iskälään. Sinne on aina ikävä. Siellä on aina niin hyvä olla.

Saunoimme perjantaina savusaunassa, lauantaina pihasaunassa ja sunnuntaina rantasaunassa. Kävimme lintumetsällä, kalassa, marjassa traktorikyydillä, vähän muka sienessäkin (vaikka suurin osa sienistä tulikin syötettyä Elmeri-sonnille ja lampaille), leivoin kääretorttua ja haistelin syksyä. Melkein kuin pimeydellä olisi oma tuoksu.

Ja tuntui, että siellä syksy oli jo paljonkin pitemmällä kuin täällä.

Traktorin peräkärryltä otettu kuva.

Isähän se siellä ohjaksissa tietenkin.

Sain kerrankin hyviä kuvia Kuusta.

Tarkasti katsoen voi nähdä ihmishahmon piirtyneenä keittiön ikkunaa vasten.
Haltiapoikahan se siellä.

Oikein komean yhteiskuvan sain ennen kuin Elmeri tyrkkäsi minut kumoon.

Riesa oli ollut teillä tuntemattomilla pari-kolme viikkoa, mutta kuten kisuilla on tapana, se palasi takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naapurin setä toiselta puolen järveä tosin kertoi, että sillä oli ollut minkkiloukussa mustavalkoinen, pitkäkarvainen ja ystävällinen kisu edellisellä viikolla. Onneksi naapurin setä ei ole niitä kurjia setiä, jotka ampuvat kuljeksivia tuntemattomia kissoja! Päästi vapaaksi ja rapsutteli vain.

En tälläkään kertaa vielä tuonut Riesaa mukanani Liminkaan. Sovimme isän kanssa, että käytämme sen leikkauksessa syyslomani aikana Rovaniemellä, ja sitten tuon sen.

Myrsky nukkuu mielellään heinäladossa, sinne on hyvä kaivaa lämpöisiä pesiä.

Loppukevennykseksi Elmeri ja sienihurmio. Tuon tummemman ruskean se kyllä sylki pois, en edes tiedä, mikä sieni se oli. Ei mikään hyvän makuinen ilmeisestikään.

On kuitenkin melko rankkaa kulkea tätä väliä, vaikkei se niin pitkä olekaan. Pitää ensin mennä bussilla Ouluun, sitten junalla Rovaniemelle, ja vielä jollain kyydillä sieltä metsään. Niin ja parin päivän päästä sama uudestaan toisinpäin. Olin maanantai-iltana palatessani aika puhki, vaikka muuten viikonloppu olikin ollut kovin rentouttava.

Vaan eikö mitä, ensi viikonloppuna tiedossa vielä pahempaa: Ouluun, Rovaniemelle, Ivaloon, ja sunnuntaina takaisin. Haltiapojan tädin synttäreille mennään, eikä minulla muuten olisi ollut varaa, mutta matkat maksetaan, joten mikäs siinä.

En vain osaa ollenkaan päättää, mitä synttäreille pitäisi pistää päälle. Ylipukeutunut en tahdo olla, mutta sievä siltikin, en liian omituinen tai haudasta noussut, en reikäisessä mekossa enkä noita-akka, farkut ja t-paita nyt minun tapauksessani ei ole vaihtoehto. Joten mitä sitten? Ei minulla tunnu olevan kuin noitavaatteita, lolitavaatteita ja kotivaatteita.

It puts a chill

Nopea jonkinlainen asupostaus taas. Joojoo, pitäisi olla nukkumassa, jo aikoja sitten.

Kuvat ovat perjantailta, olin lähdössä junalle, Rovaniemelle, iskälään, maalle.

Onneksi on taas syksy ja viileää (tai no, ei nyt kovin viileää vielä), ihan samettikeli.


Nukuin kyllä päikkärit iltapäivästä, ehkä ei ole ihan niin kamalaa, että valvon näin myöhään. Vai mitä? Hngh, minulla on ollut muutenkin vaikeuksia päästä aamulla oikeaan aikaan kouluun...

Mutta ainakin olen saanut melko paljon aikaiseksi taulun kanssa. Aloitimme uutta viime viikolla, tosin en ehtinyt vielä maalaamaan asti, koska valmistelin pohjaa. Nyt olin maanantain poissa, siellä pohjoisessa. Tänään (eilen) tiistaina pääsin aloittamaan, mutta mallimme olikin sairaana, joten jouduin maalaamaan viimeviikkoisen luonnokseni pohjalta. Päätinkin tehdä taulusta sitten aika tavalla erilaisen kuin luokkaan rakennettu asetelma oli, halusin rikkaita värejä ja eksotiikkaa, joten menin sitten niillä. Ja sain varsin paljon aikaiseksi, vaikka ehdin välillä lukea kirjaakin sun muuta. Toivon mukaan pääsen aamulla ajoissa kouluun, ja maali on ehtinyt kuivua sen verran, että pystyn jatkamaan. Hoppuhan tuon taulun kanssa tavallaan on, koska vain tämä viikko aikaa, ensi viikolla ryhmämme siirtyy maalauksesta grafiikkaan.


Ja ensimmäinen kritiikkitehtävä on minulla yhä aloittamatta, se pitää olla ensi viikolla valmis.



Niin ja sellainen juttu vielä... Tuo viime postauksen siili, auton alle jäänyt lättänä parka, jota en voinut ottaa mukaan. No, eräänä päivänä otin kouluun mukaan linkkuveitsen ja kumihanskat, ja koulun jälkeen hiippailin paikalle, ja vein haisulilta yhden tassun. Olisin halunnut ottaa ruumiin ja haudata sen johonkin, mutta en tiennyt mihin, eikä minulla ole lapioakaan. Mutta nyt minulla on piskuinen tassu kuivumassa.

You are the cosmos

Eilen.

Iltakävelyllä.

Nyt tiedän, mikä tässä kylässä on vikana. Olen tottunut pohjoisen metsiin, täällä kävellessäni mihin suuntaan tahansa, vastaan tulee väistämättä peltoa. Pelloilla ei voi piilotella ja seikkailla. En ole vielä löytänyt muuta metsää kuin sen ihanan puiston, joka sekin on liian kaukana, että jaksaisin kovin usein käydä. Kotipuolessa on metsä aina lähellä. Täällä on kyllä paljon puita, mutta ei sen vertaa metsälaikkua, että olisin piilossa katseilta.

Auton alle oli jäänyt siili. Olisin palavasti halunnut sen mukaan, mutta en ottanut, näistä syistä:

- Se oli jo liian vanha ja mätö sellaisenaan säilöttäväksi
- Se oli varsin liiskana, joten luutkin varmaan aika murskana
- Minulla ei ole mahdollisuutta käsitellä ruumiita täällä, jotta saisin luita, se täytyisi tehdä ulkosalla
- Ei ollut mukana edes muovipussia tai mitään, millä kuljettaa ruumis
- Eikä ollut edes minkäänlaista teräasetta, että olisin voinut irrottaa vaikkapa tassun kuivattamista varten
- Olin vilkasliikenteisellä autotiellä, enkä viitsinyt jäädä pitkäksi aikaa asiaa pohtimaan

Harmittaa silti, sinne se parka jäi...

M antoi minulle sen vanhat somat kenkulit.

Iltaisin pelottaa ja ahdistaa, samalla tavalla kuin ennen. Raha-asiatkin mietityttävät koko ajan.





Mutta viikonloppuna hengasin M:n ja Sahun kanssa. Ja tänään oli tosi kivaa koulussa. Ja sää on ihanan syksyinen. Ja olen saanut somia viestejä tumblr:ssa, niistäkin tuli hyvä mieli.