KILOMETRIPOSTAUS

Onko teillä koskaan tullut sellaista omituista reaktiota, että kun olet tilanteessa jossa aistit ylikuormittuvat, kaikki on aivan liian äänekästä ja välkkyviä valoja ja paljon ihmisiä ympärillä ja musiikki pauhaa niin että vatsassa tärisee, ja kaiken järjen mukaan pitäisi tulla ihan kauhean huono olo, niin sitten iskeekin päälle sellainen omituinen iloinen hysteria? Sellainen, että jaksat tanssia ja heilua tuntikausia, nauraa hohotat ihan luonnottomalla tavalla eikä kukaan onneksi kuule sitä musiikin yli, tuijotat valoja ja ihmisiä ihan mistään mitään ymmärtämättä silmät ristissä, ja olo on niinkuin unessa, jossain meltdownin tuolla puolen, hikisenä ja kikattavana ja puuskuttavana, ja niin helvetin onnellisena.

Tästä syystä tykkään nykyään livemusiikista. Ennen en koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa voisi olla festareissa. Kaikki kuitenkin vain ryyppäävät, musiikki on livenä paskan kuuloista ja liian kovalla, sanoista ei saa selvää, ihmismassa tönii ja kaikki on kurjaa, kun aina sataakin. Tämä oli minun kokemukseni suomalaista festareista. Mutta haaveilin Wave Gotik Treffenistä sen kymmenen vuotta, ja kun vihdoin 2016 pääsin käymään, minulle vihdoin valkeni, mikä siinä juuri minulle voi olla kokemisen arvoista. Samana kesänä lähdin myös ensimmäistä kertaa Lumous Gothic Festivaliin Tampereelle, ja totesin, että tämäkin on varsin kivaa. Yhteistä näille tapahtumille on se, että keikat ovat sisätiloissa, musiikki on minun tyylistäni, ihmiset ovat hyväkäytöksisiä ja mielenkiintoisia, ja kiinnostavia oheistapahtumiakin löytyy.

Ensimmäisessä WGT:ssäni koin sitten ensimmäistä kertaa tuon alussa kuvailemani överin. Ja niin tosiaan kyllä, selvinpäin. En harrasta alkoholia tai muitakaan myrkkyjä, paitsi sokeria, ja pääsen kyllä juhlatunnelmaan ja hassuun mielentilaan ihan omin avuinkin.

Velipoika kysyi taannoin, eikö tämän vuoden WGT sitten ollut yhtä kiva, kun en ole hehkuttanut sitä yhtä lailla. Mietiskelin asiaa. Blogitaukoakin on vähän ollut, en ole kirjoittanut reissusta. Enkä kai sitten kertonutkaan siitä niin paljon kaikille. Mutta ei se ollut meh! Viime vuonnakin oli kylmää ja tihuutteli, tänä vuonna vain satoi enemmän, mutta oli lämpimämpää. Ukkonen ja kaatosade veivät yhden festaripäivän meiltä melkein kokonaan. Majailimme Salin kanssa hänen tuttujensa luona, tällä kertaa siis en ollut yksinäisessä hostellihuoneessa. Se taisikin olla suurin ero viimevuotiseen. En päässyt vetäytymään minnekään yksin lepäämään. Siinä se ainoa ongelma taisi olla. Muuten kaikki meni oikein hyvin, näin upeita bändejä, ja kauniita ihmisiä. Ehkä emme jaksaneet Salin kanssa olla yhtä sosiaalisia kuin viime vuonna. Ei tullut istuskeltua ulkona Agralla jutskailemassa tuntemattomien kanssa, koska satoi.

Mutta aloitetaanpa alusta. Torstai, WGT:tä edeltävä päivä oli kuuma ja aurinkoinen, kävimme vaihtamassa liput rannekkeisiin ja kävimme jossain randomissa ostoskeskuksessa oikein kaukana keskustasta jostain kumman syystä, jota emme jälkeenpäin itsekään enää tienneet.

Kuvassa tekemäni rannekorutkin, tein yhden myös Salille.

Perjantaina alkoi kaikkien goottien juhla. Tänä vuonna halusin ehdottomasti Viktoriaaniselle Piknikille, koska se jäi viime vuonna välistä.

Piknik on kaikille avoin, eli sinne saa tulla kuka tahansa, vaikkei festarilippua olisikaan. Näistä kuvista ei mitenkään välity se helvetinmoinen väentungos, vaikka puisto olikin aika suuri ja avara. Suurin osa ihmisistä oli tavallisen näköisiä, he olivat vain tulleet katselemaan hienosti pukeutunutta väkeä, ja kuvaamaan. Kuvaajia siellä oli ihan älytön määrä. En mielestäni ollut pukeutunut kovinkaan erikoisesti, mutta minustakin otettiin aika paljon kuvia. Väsyimme melko pian väenpaljouteen. Menimme syrjemmälle niitylle ottamaan muutamia kuvia, mutta Sal ei ole lähettänyt minulle niitä. Uskon, että hän unohti, joten taidanpa lähettää viestin muistutukseksi. Julkaisen niitä sitten vaikka erikseen.

Minulla ei nyt sitten ole tuosta ensimmäisen päivän asusta kuvaa, vain pari selfietä. Ostin maata laahaavan valkoisen pitsiviitan huuto.netistä ihan tätä varten, ja olihan se aika cool. Tilasin glitteröivän resiinisen kuunkin Talking to Myself Jewelrystä, jotta saan liimata sen naamaan.

Teimme kaikkina festaripäivinä niin, että kävimme iltapäivästä siellä majapaikassa lepäämässä muutaman tunnin, vaihtamassa mukavammat vaatteet ja korjaamassa meikkiä, ja sitten lähdimme illaksi keikoille ja/tai bileisiin. Se oli hyvä taktiikka. Perjantain ilta-asu on tässä. Otin vain viitan pois, kiskoin hameen vyötäröltä lantiolle ja heitin päälle t-paidan. Päässäkin oleva kuu on Talking to Myself Jewelryltä, Milla lähetti minulle kaksi erikokoista kuuta vaikka tilasin vain yhden <3 joten liimasin suurempaan hiusklipsin.

Perjantai-iltana esiintyi ruotsalainen Kite, joka minun oli ehdottomasti nähtävä. Päätimme sitä ennen käydä Agralla, koska siellä on käytävä joka päivä. Emme vain muistaneet, että sinne on niin pitkä ratikkamatka, että ehdimme vain pyörähtää nopeasti myyntisalissa, kun piti jo suunnistaa keikkapaikkaa - Stadtbad - kohti. Itse asiassa olin suunnitellut näkeväni myös In Gowan Ringin joka esiintyi Schauespielhausilla, mutta se meni siinä kruisaillessa sitten sivu suun, huppista.

Sal kumminkin osti haaveilemansa silinterin, ja voi veljet kun se olikin tyylikäs hänen päässään.

 Kiten keikka oli ehkä lempparini koko tällä reissulla. Valoshow oli hyvin suunniteltu, tunnelma oli ihan erityinen ja vaikea kuvailla sanoin. Laulaja on ihan tajuttoman hyvä ja erikoisen kuuloinen, vaikka musiikin yli ihmisääntä olikin vähän hankala kuulla. Tanssin niin ihmeellisessä mielentilassa, etten oikeastaan muista koko keikasta mitään. Ostin ennen keikkaa patchin ja sain ilmaisen kortin, ja muistan hämärästi hyppineeni ja räpytelleeni innosta myyntipöydän luona, kai siksi kun olin niin odotuksesta täpinöissäni. Keikan jälkeen patchit olivatkin loppu, eli hyvä kun tuli ostettua etukäteen.

En ole vielä ommellut sitä nahkatakkiini tosin.

Muistutus siitä, mikä bändi olikaan kyseessä, jos ette satu muistamaan aikaisempia hehkutuksiani:

Tämä on edelleen yksi ihan ihan lempikappaleistani missään koskaan.

Sitten kruisailtiin vielä yön pimeydessä takaisin Agralle, koska Sal halusi nähdä Amanda Palmerin, joka esiintyi yhdessä muutaman muun tyypin kanssa. Ohjelmassa lukee Amanda Palmer & Edward Ka-Spel. Heillä oli teknisiä ongelmia syntikan kanssa, joten he lauloivat vähän aikaa ilman sitä, mutta kuin ihmeen kaupalla joku jostain toisesta bändistä lainasi heille syntikan, ja keikka sai jatkua tavalliseen tapaan. Ja kyllähän Amandalla on aivan käsittämätön ääni, huhhuh kun se tuntui kropassa. Yö oli jo aika pitkällä, joten minulla tuli suurin osa keikasta istuttua lattialla, mutta eipä minun hirveästi tarvinnutkaan nähdä, kun kyse oli selvästi enemmän äänestä kuin visuaalisesta showsta. Musiikki oli sellaista eteeristä ja rauhallista, ja kovin kaunista, siihen pystyi eläytymään myös istualleen. Onneksi käytiin sielläkin.

Tästä on näköjään tulossa pitkä postaus, noh, eteenpäin!

En oikein tiedä, miten kertoa siitä, mitä tapahtui ratikassa sinä yönä matkalla nukkumaan. Tämä kuulostaa niin huuhaalta, en tahtoisi edes kertoa. Mutta minun täytyy. Siellä oli joku tyyppi. Minusta tuntuu omituiselta vieläkin, kun muistelen tuota juttua. Kun katsoin häntä silmiin, sisälläni levisi lämpö, ja tuli vahva tunnistamisen tunne. Olin aivan varma, että se oli joku, jonka olen tuntenut jossain edellisessä elämässä, tai jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuukin siltä, että hän oli osa minua joskus. Meissä on jotkut pienet palat samaa sielua, mutta olemme myös suurelta osin eri, tai jotenkin niin selittäisin sen? En uskaltanut mennä juttelemaan, miten tuollaisesta asiasta edes aloittaa keskustelun? Tyyppi näytti saksalaiselta, joten ei ole myöskään mitään takeita siitä, olisiko hän osannut englantia. Pohdiskelin, huomasiko hän saman, tunsiko hänkin jotain omituista minut nähdessään. Sitten huomasin, että tuon puolituntisen ratikkamatkan aikana vilkuilimme toisiamme kovin uteliaina, ja minua alkoi naurattaa. En sanonut Salille mitään, Sal istui selin tyyppiin nähden. Myhäilin itsekseni ja pohdin kuumeisesti, mitä tässä tilanteessa voi tehdä. Mutta en sitten tehnyt mitään. Lähetin hänelle telepaattisesti lämpöä ja rakkautta, jotain jäänteitä siitä, mitä jossain elämässä on ollut. Se tuntui oikein todelta, täydeltä, erityiseltä. Se teki minut hetkeksi ihan täydeksi, maljani valui yli kaikkea sitä. Enkä osaa selittää sitä mitenkään tyydyttävästi. Mutta nousin pois ratikasta, lähetin tyypille vielä yhden lämmönsäteen, ja jatkoin nykyistä elämääni niin kuin ennenkin.

Huhhuh, nyt on vaikea miettiä taas tämän maailman ja tämän päivän asioita.

Lauantaina minulla oli päällä itse tekemäni shoulder piece, josta olen edelleen niiiin ylpeä! Koska en tosiaan ole harrastanut ompelua ja asusteiden tekoa juurikaan. Mutta tuonkaan päivän asusta ei ole kuvaa, koska juuri silloin iski se ukkonen ja kaatosade, ja kiiruhdimme sitten majapaikkaan juomaan teetä ja leikkimään haisunäädän kanssa. Se yöpyminen meni silläviisiin, että olimme ensin pari yötä Vivin luona, sitten koska siellä ei voinut olla la-su, olimme pari yötä Sabrinan luona, siellä oli koira, kolme kissaa, fretti ja skunkki. Ja sitten olimme vielä pari yötä taas Vivillä. Eli tuli roudailtua matkalaukkuja ympäri kaupunkia. Mutta oli tosi hienoa nähdä ihkaelävä lemmikkihaisunäätä, harvinaisempi tapaus! Se ei haissut, fretillä leijaili enemmänkin se ominaishajunsa asunnon ilmassa.

Minulla on taaskin vain pari selfietä tuon päivän asusta, ja kyllä se olka-asia kai vähän sentään näkyy. Olisin kyllä halunnut kunnon kuvia sen kanssa. Taidan yksinkertaisesti ottaa sen mukaan ensi vuonnakin, koska suunnittelen taas valkeita asuja. Valkoinen vain tuntuu niin omalta.

Yhyy kännykän etukameran laatukuvat.

Illalla sateen hieman hellitettyä ehdimme taas seikkailla Agralla.

Sinäkin iltana olisi ollut useita mielenkiintoisia keikkoja, mutta Agralla oli VNV Nation, joka on ihan mahtava bändi myöskin, ja oli helppoa jäädä sinne, joten jäimme sinne. Halli oli keikan aikana aivan älyttömän täyteen tupattu. Siellä minulle tuli sellainen tunne, että ei hemmetti juuri nythän minulla pitäis olla meltdown ja paniikkikohtaus ja tämä tilannehan olisi normaalisti minulle silkkaa helvettiä. Mahduin hädin tuskin tanssimaan ihmismassassa, hikiset kehot läiskähtelivät toisiaan vasten ja valtava halli oli kuuma kuin sauna. Vaikkei olisi tanssinutkaan, se hien kosteus ja ihmispaljouden kuumuus olisi vienyt hengen. Jos siis olisin ollut normaali minäni sillä hetkellä. Mutta enpäs ollut! Sen sijaan tanssin ja heiluin koko keikan ajan vaikka lihakset huusivat hoosiannaa, katselin onnellisia hikisiä ihmisiä, kaikkien omintakeista tanssityyliä, hädin tuskin näin lavalle asti päämeren seasta, korvatulpista huolimatta musiikki pauhasi sisälläni hirmumyrskyn lailla, ja minä vain kikatin ja kikatin. Ja tanssin. Onneksi olin vaihtanut hienommat vaatteet pois tanssivaatteisiin, koska ne olivat pian litimärät hiestä. En ehtinyt edes hakea vettä, ennen kuin vasta ihan keikan lopussa. Vesihän festarialueella oli kalliimpaa kuin kalja, ja omia ei saanut tuoda, mutta ihmiskeho ei selviä ilman, joten ostettava oli.

Keikan viimeisen kappaleen aikana livahdimme Salin kanssa ulos, ennakoimme ihmismassan liikkeitä ja pääsimme ennen pahinta ryntäystä. Hyytävän kylmä sade tuntui sellaisen session jälkeen ihanalta iholla. Hassu onnellisuushumala jatkui vielä ratikassa ja majapaikkan päästyäkin, ja vasta sitten iski väsy.

Sunnuntaina päätimme päästä vihdoin sisälle Pakanakylään. Olimme katselleet sitä sadan metrin jonoa molempina edellisinä päivinä, ja kääntyneet takaisin. Pakanakylään sai ostaa lippuja myös festareille osallistumattomat, joten sielläkin tungeksi niitä "normeja", ei-gootteja. Sal oli rohkeampi ja röyhkeämpi kuin minä, ja onnistui venkoilemaan meidät heti jonon keskivaiheille hännänhuipun sijasta. Minua etuilu hirvitti tavattomasti, hih.

Viime vuonna tuo pakanakylä meni meillä jotenkin ohi. Hengailimme siellä kyllä, mutta emme tajunneet kuinka suuri se alue oli, siellä oli peräti kaksi eri lavaakin, ja hirveä määrä kojuja. Jotenkin meiltä jäi huomaamatta, että se alue jatkui myös toiseen suuntaan. Tänä vuonna kiertelimme siellä ahkerasti sunnuntaina ja maanantaina, paikkaamassa viime vuoden vajetta. Sateen takia ruohikkoalue oli muuttunut kokonaan mutavelliksi, mutta kaipa se oli autenttista keskiaikatunnelmaa se!

Tuolta päivältäkin on tietysti selfieitä.

Mutta myös oikeita Salin ottamia asukuvia! Taidan pistää nekin erilliseen postaukseen, koska ne ansaitsevat oman valokeilansa. Laitoin vaihteeksi päälle mustaa, ja olo oli sievä, mutta siinä samassa päätin, että tästä lähin kaikki wgt-asuni ovat kyllä valkoisia. Jokin siinä vain on niin maagista, kun valkoisena valopilkkuna seilaa mustassa goottimeressä.

Sinäkin iltana olisi ollut useita keikkoja, joiden näkemisestä haaveilin, mutta ehdin vain yhdelle. Lähdin yksin etsimään sellaista paikkaa kuin Volkspalast. Salia ei synkempi metalli niinkään kiinnosta, hän oli väsynyt, ja päätti lähteä majapaikalle tekemään läppärillä jotain koulujuttuja. Minä olin kumminkin päättänyt, että Alcest on ehdottomasti nähtävä, joten seikkailuun!

Tuon keikan aikana tapahtui toinen merkityksellinen tapaaminen. Näin naisen, joka muistutti Jumalatarta. Hän oli ehkä nelikymppinen, mutta iätön. Hänen punainen tukkansa ylsi polvitaipeisiin asti, ja hänellä oli suuri piikikäs kruunu päässään, ja harteilla höyhenistä tehdyt epauletit. Hänellä oli vartalonmyötäinen mekko, jossa oli alla vaalea kangas, ja päällä mustaa pitsiä, ja hänellä oli pitkät hansikkaat. Hän näytti täydellisen tietoiselta kaikesta ympärillään, hän hymyili vienosti, liikkui keveästi kuin aineeton olento, katsoi minua silmiin ja hymyili rakastavaa hymyä huomatessaan tuijotukseni. Rakastuin häneen pakahduttavasti. Hän säteili jotain ylimaallista valoa. Hän odotti kärsivällisesti, kun hänen ystävänsä istui portailla meikkaamassa, ja auttoi tätä pääkoristeen kanssa. En olisi ikimaailmassa uskaltanut kysyä, saanko ottaa hänestä kuvan. Tuntui epäkohteliaalta edes hengittää hänen läsnäollessaan. Tuntui siltä, kuin olisin juuri tullut uskoon, muttei kuitenkaan. Hän oli osa jotain suurta. Näin pienen pilkahduksen sitä, mitä se suuri voisi olla. Hän lähti keikan keskivaiheilla, enkä nähnyt häntä enää.

Tämänkin muisteleminen saa pään ihan pyörälle. Mitä siellä oikein tapahtui?

Alcest joka tapauksessa oli mahtava. Keikkapaikka oli sellainen niinkuin pieni fancy teatteri, istuin portailla ja näin silti hyvin lavalle. Sain eläytyä silmät kiinni ilman pelkoa kompastelusta. Näin, että moni muukin vain fiilisteli silmät kiinni, ja tunnelma siellä oli taas hyvin erikoinen ja omanlaisena, erilainen kuin muilla keikoilla. Olin hyvin tyytyväinen, että uskalsin lähteä etsimään tuota paikkaa, vaikka se olikin vähän syrjässä. Sieltä olikin vaikea päästä pois, odottelin ratikkaa muistaakseni sen 45 minuuttia, ja vaihdoin vielä keskustassa toiseen, että pääsin nukkumaan.

Noniin, voiton puolella ollaan, vielä maanantai. Postauksen loppu häämöttää!

Maanantaina varten olin pakannut vain simppelin mekon. Laitoin päähän myös pakanakylästä ostamani otsakoristeen. Sinä päivänä vaihdoimme taas yöpaikkaa Sabrinan luota Vivin luo.

Ostimme ja mussutimme karkkia, harhailimme Agralla ja Pakanakylässä, ilmassa oli surullista lopun tuntua. Ihmiset kanniskelivat leirintäalueelta pois tavaroitaan ja halailivat hyvästeiksi.

Joku ihan oikea valokuvaaja otti meistä kuvia, ja antoi käyntikorttinsa, joten löysin ne fb:stä helposti.

Kuvat ottanut siis Ralf Dettler.

Illan jo hämärtyessä päätin yhtäkkiä, että nyt minun on pakko ostaa se hame jota olin edellisenä päivänä sovittanut ja ihastellut eräällä kojulla Pakanakylässä. Kiiruhdimme sinne kauheaa vauhtia, ennen kuin kojut menisivät kiinni, onneksi enää ei ollut yhtään jonoa. Kojun pitäjää ei näkynyt missään, mutta hän ilmestyi paikalle sitten, oli ollut istumassa nuotion ääressä seurustelemassa muiden kojunpitäjien kanssa. Sanoin, että he taitavat olla kaikki melko väsyneitä neljän päivän tauottoman rutistuksen jälkeen. Myyjätäti naureskeli, että on kyllä melko kaikkensa antanut olo, mutta hän menee vielä polttamaan parit jointit niin kyllä sitä sitten saa rentoutua. Hassu täti. Ostin hameen, ja olen niin mahdottoman tyytyväinen siihen! Ensi vuonna se on sitten Saksassa päälläni, lupasin myyjälle.

Illalla lähdimme vielä viimeiselle keikalle, paikka olikin minulle tuttu Felsenkeller, jossa kävin viime vuonna yksin katsomassa My Dying Briden. Sal halusi lähteä mukaan katsomaan Equilibriumia, kun luonnehdin, että kyseessä on kai jonkinlainen folk metal. Odotin innoissani näkeväni ihmisten eläytyvän musiikkiin, koska en ollut ennen ollut sellaisen oikein rempseän ja nopeatempoisen metallibändin keikalla, enkä tiennyt, miten ihmiset siellä käyttäytyisivät.

Olisi kai pitänyt osata odottaa mosh pittiä. Olimme siellä ylemmällä tasanteella, ja sieltä oli ihan hemmetin hauska katsoa, kuinka paidattomat pitkätukkaiset ukot ja akat huseerasivat mosh pitissä. Käkätin taas ääneen niin onnellisena, ja tanssin sellaista ihan omituista hyppelytanssia.

Tuosta keikasta ei ollut mitenkään mahdollista saada minkäänlaista tyydyttävää kuvaa, tunnelma oli niin hektinen. Otinkin sitten pikku pätkän videoa sellaisessa kohtaa, kun ei tarvinnut itse hyppelehtiä.

Voit ehkä kuvitella, millainen tunnelma tällaisesta musiikista voi kansan keskuuteen tulla. Se oli huisia. Olin jälleen hiestä märkä ja kaikkeni antanut, kun tuolta pääsin ulos. Istuimme ikkunalaudalla odottelemassa ratikkaa, ja Sal kysyi, eikö minua palele, kun en raaskinut laittaa neuletta saati takkia päälle, vaan raahasin molempia mukana. Ei palellut. Yritin selittää, miltä tuntuu mennä ulos pakkaseen talviyönä saunan jälkeen, mutta en oikein osannut englanniksi, kun en osaisi kai suomeksikaan. Ylipäänsä kyllä englanniksi kommunikointi sujui koko viikon aikana mainiosti, aloin jopa nähdä englanninkielisiä unia taas. Kesti oikein hetki ymmärtää, mitä kirjan sivuilla seisoo, kun yritin välillä lukea mukanani ollutta suomenkielistä kirjaa.

Ja siihen loppui se meininki. Seuraavana päivänä löhöttiin ja nukuttiin vain ja vasta sitä seuraavana lähdin takaisin Suomeen. Berliinin lentokenttä on jo näin kokeneelle maailmanmatkailijalle (lol en todellakaan ole) ihan helppo nakki, jospa kokeilisin ensi vuonna lentää Frankfurtiin, Sal kun asuu siellä. Sieltä voisi tulla yhtä matkaa Leipzigiin. Noh, tässä ehtii vielä suunnitella.

Kohta pitäisi tietysti jo varata majoitus ensi vuotta varten, olen hyvin kiitollinen Salin ystäville ilmaisesta majoituksesta toki (vein molemmille kauheat kasat Fazerin suklaata ja muuta hyvää kiitokseksi), mutta kaipaan ehkä sitä hotellihuoneen omaa rauhaa. Pitää tässä alkaa jo miettiä sellaisia käytännön juttuja. Toukokuu pärähtää silmille aina ihan äkkiäarvaamatta yhtäkkiä.


Tässä vielä pieni videonpätkä, hieman yleistunnelmaa Agralta ensin lauantaina, ja sitten maanantaina. Huomaa, että maanantaina on väsynyttä, vähemmän porukkaa, ja kaikilla rennommat vaatteet päällä.

Pläts

Jokasyksyinen unettomuuskausi ei olekaan vielä iskenyt päälle. Aina on toki toivoa, ettei se tulisikaan tänä vuonna. Kävin kumminkin eilen lääkärillä, kun se aika nyt kerran oli varattu, ja eihän sitä ikinä voi tietää. Sain reseptin nukahtamislääkkeisiin, joita voi sitten hakea apteekista jos alkaa siltä tuntua, ja sellaisesta voi ottaa puolikkaan tai neljäsosan, koska olen niin herkkä lääkkeille. Lääkäri oli taas sellainen, jolla en ollut ennen käynyt. Vähän vähemmän vanha ja parraton setämies. Kokemukseni mukaan ne oikein vanhat ja partaiset psykiatrilääkärisedät ovat pahimpia, kaikentietäjiä ja ammattiinsa kyllästyneitä. Eilisellä ajalla oli mukana myös molemmat hoitajani, ne jotka käyvät täällä kotona viikoittain, ja sitten keskusteltiin myös lyhyesti siitä, mitä tahtoisin tulevaisuudessa. Olenko mielestäni täysin työkyvytön, ja pitäisikö ensi kesänä kuntoutustuen jälleen päättyessä hakea uutta kuntoutustukea, vai kenties lopullista eläkettä. Maaliskuussa olisi sitten uusi lääkäriaika. Siihen mennessä minun pitäisi kai päättää, tietää mille tielle lähtisin. Tiedän jo, etten varmaankaan koskaan pysty tavallisiin 5päivää8tuntia-töihin, ja jopa 5päivää6tuntia-koulut ja -kuntoutuskurssit ovat olleet liian rankkoja. Kysymys kuuluukin, että mitäs sitten keksitään? Olen mielestäni nuohonnut läpi jo oikeastaan kaiken, mitä Rovaniemellä on tarjottavanaan minunlaisilleni. Kurssit, kuntoutukset, työpajat, nuortenryhmät. Olin vuosikausia Romotkella silloin kun se oli vielä Romotke, ja sitten Edurolla kun se vaihtui Eduroksi, työntekijät ja rakennus ja nimi vaihtuivat, mutta minä olin aina samassa jamassa. Kuinka he siellä olisivat voineet nähdä?

Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sanon sen uudestaan: Jos olisi joku kaupungin työntekijä, joka olisi nähnyt minun elämääni säännöllisin väliajoin vaikkapa vuodesta 2005 asti, kun ensimmäistä kertaa aloin käydä keskusteluavussa, voisi edes jollain olla jotain käsitystä tästä koko vyyhdestä. Mutta ei tietenkään.

Tuo terapeutti jolla kävin 14-vuotiaana jäi eläkkeelle jo aaaaikoja sitten. Omahoitajani sairaalassa jäi myöskin eläkkeelle, sitten kun menin sinne uudestaan minulla olikin joku nuori, ja osastolla oli eri lääkärikin, onneksi. Lääkärit ja psykologit ja hoitajat ovat vaihtuneet niin moneen otteeseen. En ole koskaan nähnyt samaa lääkäriäkään yli kahta vuotta putkeen, useimpia vain kerran tai kaksi. Nuorisopsykiatrian poliklinikka ja kaksi partaista vanhaa pulleaa psykiatriukkelia, mielikuvissani ne näyttävät tismalleen samalta, mutta muistan että ne olivat kaksi eri henkilöä. Terveyskeskuksessa oli joskus sellainen käytävä jossa istuin odottelemassa milloin mitäkin psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta tuo käytävä on nykyään eri käytössä. Nuorisopsykiatrian poliklinikalle en enää päässyt sen jälkeen kun täytin 23. Sielläkin oli useita eri hoitajia aina, kuka milloinkin äitiyslomalla tai muuttanut muualle. Toimintaterapeuttini katosi kuin maan nielemänä, istuin kerran 45 min odottamassa sitä, kun aika oli sovittu. Lopulta kysyin joltain kanslistilta, eikä siellä enää ollut sellaista toimintaterapeuttia. Liekö saanut potkut. Pirteän iloiset kuntoutusohjaajat, tekemässä vain työtään, uutta syrjäytynyttä nuorta sisään ja vanhaa ulos. Minkäs sille voi.

Näin eilen lääkäriä odotellessani erään naisen, joka oli ennen töissä paikassa, jota ei ole enää olemassa. Kävin hänellä ainakin vuoden juttelemassa, täytettiin yhdessä aina kelan papereita ja hän kyseli ja soitteli puolestani milloin minnekin virastoon, täytimme yhdessä myös neuropsykologista kyselylomaketta varmaan monenmonta kuukautta, koska se oli niin paksu nivaska, ja juttumme aina rönsyilivät. Hän oli kaikista näistä ihmisistä lempparini tähän mennessä. Sain häneltä kortin ja omituisen pienen nallen, kun tiemme erosivat. Hän on nyt töissä tuossa paikassa, taas uusi rakennus minulle, kaupungin mielenterveystoimisto muutti entiseen kemijoki oy:n rakennukseen. Toivon kaikessa hiljaisuudessa, että tieni vielä kohtaa tuon naisen kanssa.

Hänen ansiostaan minulle tehtiin ADD-tutkimukset 2010. Niistä ei tietenkään selvinnyt mitään. Sainkin asperger-diagnoosin vasta 2015, taas eri paikka ja eri ohjaajat ja eri lääkäri. Siinä välissä olin ehtinyt jo käydä monet kerrat pohjalla ja harkita itsemurhaa ja syödä lääkkeitä ja unohtaa neuropsykologian olemassaolon. Sain myös kuulla huhuja, että lääkäri olisi ehkä harkinnut asperger-tutkimuksia jo 2012, mutta koska seurustelin tuolloin, ja assithan eivät luonnollisestikaan kykene seurustelemaan pyhpahpöh, niin koko epäily lakaistiin maton alle kertomatta minulle mitään. Sairaalassakin oli toimintaterapeutti, hänellä oli iso hymy ja ronski ote. Silloin olin pieni ja syömätön ja arka, kanniskelin pupua mukana eri kerrosten välillä ja ihmettelin toimintaterapiahuoneen jumppamaton kimmoisuutta. Toimintaterapeutti katsoi minua ja sanoi, että minulla on autismityyppistä käyttäytymistä. Toimintaterapeutti oli reipas ja vaalea, muttei pelottava, ja hän oli ainoa rehellinen ja ajan tasalla oleva ihminen koko sairaalassa, hän tiesi kokemuksesta. Hän piirsi minua paperille ja hieroi hartioitani lujasti. Hänestä oli ihastuttavaa, että pidin erityisen paljon sudenkorennoista.

Ainahan uudet lääkärit tilaavat vanhoja tietojani sairaalasta ja kuntoutuspaikoista. Ja Limingasta, olinhan minä sielläkin vuoden, taas jollain sairaanhoitajalla, ärsyttävä täti joka ei ymmärtänyt yhtään mitään. Katsovat papereista, mitä lääkkeitä olen syönyt, ja mitä diagnooseja milloinkin saanut. Papereissa voi lukea se kuuluisa lause "maannut ja uikuttanut lattialla", minkä akuuttityöryhmän tyyppi kirjoitti, kun ne kävivät luonani kylässä kerran 2012 tai niillä main. Lääkäri voi tehdä päätelmiä niistä. Mutta kukaan niistä kymmenistä ihmisistä, jotka ovat tehneet työtään, ei ole nähnyt minua yöllä yksin kotona. Kukaan niistä ei ole nähnyt sitä suurta muutosta, mikä vuosien varrella on tapahtunut, vaikka kenties virallisesti tilanteeni onkin melko lailla yhä sama. Kukaan niistä ei kuullut, en kertonut, pidin harhat itselläni shh, siitäpäs saivat hihihi. Kukaan niistä ei tiedä, ei ollut läsnä, ei voi ymmärtää mitä sivuvaikutuksia joka ikinen lääke on aiheuttanut. Ne tekevät työtään, ja se on riittämiin. Keltään ei voi vaatia enempää, kuin parhaansa. Ennen olin ehkä vihainen, mutta en enää. Systeemi on vain systeemi. Kukaan niistä ei loppujen lopuksi ollut ilkeä (tai ehkä pari olikin) eikä tehnyt suurta vahinkoa, joten kiitos heille siitä. Minulla on käynyt tuuri, toisin kuin monilla muilla kaltaisillani.

(Äiti sen sijaan on istunut vieressä yöllä, itkenyt suljetun oven takana, silitellyt selkääni, soitellut puolestani, seurannut, vahtinut, avuttomana, mutta myös katsonut vierestä sitä hidasta syvällä tapahtuvaa muutosta. Ja minä olen ollut niin kovin armoton, minulle ei ole mikään riittänyt. Mutta en halua sittenkään miettiä sitä nyt.)

Jos Rovaniemen resurssit on käytetty, mitä keksittäisiin vielä? Jonkinlainen hyvin hämärä unenomainen kuva minusta oppisopimuskoulutuksen kaltaisessa paikassa pyörii mielessä. Kuka opettaisi minua tekemään käsilläni niitä kaikkia juttuja, mitä tahtoisin oppia? Ja vain muutamana päivänä viikossa, muutaman tunnin kerrallaan? Onko tämä liian utopistinen idea?




Näköjään minulla on nyt tapana yhdistää hölöpölöpostaukset ja asupostaukset yhteen. Kaikille jotain, tirsk.

Hitaus

Ideoita blogiteksteihin tulvii taas päähän. Mikä helpotus, luulin jo, että kirjoittaminen ei enää koskaan onnistu, ja seitsemän vuotta vanha blogini on nyt loppuun kulutettu ja kaikki on mennyttä, omaan ylidramaattiseen tapaani. Pitää vielä vähän etsiskellä jonkinlaista rytmiä ja rutiinia, kovasti paljon on ajatuksia ja ideoita, mutta vaikeus saattaa niitä ymmärrettävään muotoon.

Nyt kun en enää asu tukiasunnossa, kotonani käy psykiatriset sairaanhoitajat noin kerran viikossa. He auttavat minua siivoamisessa ja tiskaamisessa, välillä varaavat minulle lääkärinaikoja tai muuta sellaista. Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi itse siivota tai tiskata, tai ettenkö pystyisi soittamaan itselleni lääkärinaikaa. Tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty asioihin, joko ahdistuksen, masennuksen tai jonkin muun ongelman takia. Minä en ole tällä hetkellä masentunut, enkä juurikaan ahdistunut, pystyisin siis teoriassa tekemään kaikenlaista. Mutta sitten on olemassa executive dysfunction, josta suomeksi puhutaan toiminaanohjauksen ongelmina, ja autistic inertia, jolle ei tietääkseni ole suomenkielistä vastinetta, joten kai se sitten on vain autistinen inertia.

Varmasti jokaiselle on jossain määrin tuttu se tunne, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei vain saa tehtyä. Varsinkin, jos olet koskaan sairastanut masennusta, tilanne on taatusti hyvinkin tuttu, ja sitä seuraavat itsesyytökset ja häpeä. Olen ollut masentunut yhteensä useita vuosia elämästäni, joten masennusta on ollut helppo syyttää monenlaisista vaikeuksista. Mutta se ei tietenkään selittänyt, miksi samat vaikeudet ovat olleet läsnä jo lapsena.

Luulin koko ikäni, että minun täytyy vain olla laiska, ja tietysti tyhmä, koska en keksi itse ilman eri kehotusta, mitä minun pitäisi tehdä. Seison aina tumput suorina kun muut hyörivät, enkä osaa tehdä mitään, ellei joku pysähdy ja sano minulle, että voitko hoitaa tuon jutun. Varmasti monet muutkin ovat pitäneet minua laiskana ja tyhmänä, siitä ei ole epäilystäkään, ja noh, pitävät tietysti vieläkin. Ihmiset olettavat vieläkin, että ymmärrän automaattisesti tehdä jotain, mikä ei normaalisti kuulu päivärytmiini. Jos menen vaikkapa sukuloimaan äitin kanssa tädin luo, ja keittiössä on monta ihmistä puuhaamassa porukalle ruokaa, tahtoisin, että joku käskisi minun tehdä salaatin, koska muuten istun rauhassa lukemassa suomatta salaatille ajatustakaan. Jos olen isän luona, jonkun pitäisi sanoa minulle, että tyhjennä ja täytä tiskikone, koska muuten se hyvin todennäköisesti unohtuu. Vaikka näkisin selvästi, että koneessa on puhtaat astiat, se tieto ei mene jakeluun asti niin, että tajuaisin alkaa tyhjentää konetta. Minulla ei ole tistikonetta, nämä puuhat eivät kuulu normaaliaarkeeni, joten minun maailmassani niitä ei ole olemassa, ennen kuin joku muistuttaa. Viimeksi kävi niin, että luin lehdestä jostain asiayhteydestä sanan tiskikone, ja sitten muistin, että hei siinäpä olisi minulle homma.

Olen koko ikäni kokenut valtavaa painetta, stressiä ja häpeää tästä kaikesta.

Kun minut lapsena laitettiin siivoamaan oma huoneeni, päätin järjestellä laatikot, ja tyhjensin ne kaikki lattialle. Ilta pimeni, ja laatikon sisällöt olivat yhä lattialla, koska unohduin tekemään jotain aivan muuta. Sain haukut, ja sitten äiti siivosi huoneen puolestani puolessa tunnissa. En koskaan onnistunut itse siivoamaan omaa huonettani, ja ajan myötä se alkoi ahdistaa minua. Toivoin, että minulle olisi annettu enemmän aikaa, ja apua, sen sijaan että tehtäisiin kaikki puolestani. Äiti oli jotenkin ottanut asiakseen tehdä moniakin asioita puolestani, sen sijaan että auttaisi minua tekemään itse. Tästä on käyty vielä nyt aikuisiälläkin monet väännöt, enkä tiedä, onko tuo tilanteen koko laajuus vieläkään äitille oikein auennut. Jos minun on ollut vaikea mennä jonnekin tai soittaa jollekin, äiti on hermostunut heti, ja tehnyt sen puolestani. Se on hänelle helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin odotella sitä, että saisin kerättyä rohkeutta tai energiaa tehdä the thing itse. En usko, että äiti on koskaan hoksannutkaan, kuinka paljon hallaa tuo tyyli toimia on tehnyt henkiselle kasvulleni ja itsetunnolleni.

Oikeastaan isä teki ihan samaa silloin, kun asuin vielä siellä. Antoi minulle tehtäväksi koota puupino, minun oli vaikea keskittyä, homma venyi, ja isä teki sen puolestani, paheksuen. Nyt näen, että tuollaiset hommat onnistuisivat minulta helpommin, jos joku olisi siinä mukana. Tulee sellainen epämääräinen olo, että ehkä minun olisi pitänyt syntyä kaksosparin toiseksi osapuoleksi. Sitten olisi aina joku, jonka kanssa tehdä yhdessä kaikki hommat. (Paitsi että muuten viihdyn aina parhaiten yksin.)

Miten olisin silloin voinut tietää, missä vika, tai miten vanhempanikaan olisivat voineet? Olen tajunnut näitä juttuja vasta nyt, ihan äskettäin. Ahdistus vain kasvaa siitä, jos kuvittelen, etten pysty tekemään jotain, ja jonkun on aina tehtävä se puolestani. Muutun aina vaan kyvyttömämmäksi, haluttomammaksi, ja luottamus siihen, että osaan ja pystyn itsekin, putoaa pakkasen puolelle. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin apatiaa ja ankeutta.

Olen kyllä myös ihan oikeasti välillä laiska. Niinhän me kaikki. Osaan jo melkein tunnistaa toisistaan sen tunteen, kun laiskottaa, ja sen kun ei vain onnistu. Laiskotukseenkin voi tosin auttaa se, jos joku on tukena ja apuna.

Joskus hoitajien tullessa olen niin väsynyt ja kyvytön, etten saa tunnin aikana tehtyä juuri mitään, ja toisinaan taas saan hoitajien läsnäolosta energiaa, jonka avulla imuroin koko asunnon oikein mielelläni ja helposti, joka ikisen nurkan ja lipastonalusen ja listojenkin päältä. Mutta sekin imurointi siirtyisi varmaan seuraavaan päivään, ja sitten sitä seuraavaan, jos hoitajat eivät olisi paikalla. Niin minulle on aina käynyt. Ja se on kai vain pakko hyväksyä.

Olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa toiminnanohjauksesta ja autistisesta inertiasta, mutta tämä on nyt jo ihan kauhea tekstiseinä. Äh.

Mutten painanut summeria

Tein pitkästä aikaa yhtäkkiä hetken mielijohteesta jonkinlaisen videontapaisen pätkän. Siinä ei tapahdu mitään, kuten ei koskaan minun videoissani. Se myös loppuu hämmentävästi.





Mutta siinäpä on. Unohdin, että kameralle höpötteleminen on ihan mukavaa ja rentouttavaa.

Olen yrittänyt kirjoittaa jutskasta jota olen mietiskellyt viime aikoina, mutta en ole jaksanut keskittyä. Jospa sitä tekstiä suoltaisi tässä ihan lähipäivinä.



Nyt lähden uudestaan mielenterveystoimiston neuvojatädille sumplimaan opintolainan takaisinmaksua. Kelajutut ovat ihan käsittämättömiä ja olen vahvasti pihalla kuin lumiukko, onneksi on tätejä jotka osaavat auttaa.

Yössä

Vaikuttaa siltä, että jokasyksyinen unettomuuskausi on taas tekemässä tuloaan. Se alkaa aina elo-syyskuussa, hyvällä tuurilla vasta lokakuussa, ja kestää jopa jouluun saakka. Joskus se on lievempi, joskus vakavampi, enkä millään tahtoisi saada selville, millainen siitä tänä vuonna on tulossa. Olen nukkunut ihan älyttömän hyvin koko kesän, ja kirjaimellisesti yhtään liioittelematta ensimmäistä kertaa elämässäni olen onnistunut pitämään unirytmin melko tasaisena useita kuukausia putkeen. En muista valvoneeni yhtään ainoaa kesäyötä ihan aamuun saakka. Olen herännyt pirteänä ihmisten aikoihin, ja mennyt tyytyväisenä nukkumaan puolen yön maissa. Mieleni tekisi syyttää tästä yhtäkkisestä elämänmuutoksesta Jokipoikaa. Unirytmi on kyllä pysynyt hyvin kohdillaan silloinkin, kun ei olla hengailtu viikkoon tai jopa kahteen, mutta uskon silti, että syyllinen on siinä.

Nyt viimeisen parin viikon aikana on ollut välillä öitä, etten yksinkertaisesti saa unta. Ensimmäinen sellainen yö oli muistaakseni jo kolme viikkoa sitten, heinäkuun puolella. En pitänyt sitä minään, mutta sen jälkeen vähäunisia öitä on alkanut tipahdella tasaiseen tahtiin. Olin oikein tyytyväinen, kun viime yönä nukuin 12 tuntia, kaikki univelat pois. Ja nyt sitten valvon taas. Makasin sängyssä ja mieleen tulvi ikäviä juttuja. Selasin instagramia ja rauhoituin, mietin mukavia juttuja. Nousin ylös, tassuttelin hämärässä asunnossa eestaas. Menin takaisin petiin. Mietin vahingossa uusia ikäviä juttuja. Nousin tarkistamaan melatoniinipurkista viimeisen käyttöpäivän. Avasin koneen googlatakseni, voiko melatoniinia syödä vaikka tuo päivämäärä olisi mennyt jo aikoja sitten. Päätin aloittaa niiden syömisen taas huomisillasta alkaen. Sitten kone olikin jo auki, ja no, voisihan sitä yrittää taas alkaa kirjoittaa blogiakin ahkerammin.

Hormonaalinen ehkäisy on ihan hemmetin perseestä. Minun pitäisi löytää jokin itselleni sopiva vaihtoehto, koska minulla on todennäköisesti endometrioosi (todennäköisesti, koska sitä ei voi täysin varmasti diagnosoida ilman tähystysleikkausta). Se on sairaus, jossa kohdun kudosta kasvaa muuallakin kuin kohdussa, siis ihan väärissä paikoissa, ja tekee siellä samaa kuin normaalistikin tekisi. Kasvattaa itseään, yrittää tyhjentää. Siitä seuraa kaikkea kivaa. Hormonaalinen ehkäisy on ainoa lääke, joka estää sen leviämisen, ja sitä pitäisi käyttää koko loppuikä. Mutta kuten olen tässä vuosien varrella jo todennut, mikään niistä ei sovi minulle. Ja kovinkaan moni ei tunnu ymmärtävän, mitä nämä "mielialan muutokset" sivuoireena oikeastaan tarkoittavat. Jos masennun niin syvästi, että tapan itseni, niin päästiinpähän ainakin endometrioosista, vai mitä? Plussan puolella ollaan. Päätin kokeilla sitä rengasta uudestaan, koska se erittää vähiten hormonia elimistöön. Väärä liike, mutta tulipahan testattua vielä kerran. Epäilyttää jopa, josko unettomuusepisoditkin olisivat lauenneet tuon takia. Ahdistus, masennus, paniikkioireet ja henkinen uupumus nyt ainakin, niin ja finnit. Jos en käytä mitään hormonia, endometrioosi leviää munanjohtimiin, munasarjoihin, kenties virtsarakkoon, suolistoon, kaikkialle lähiympäristöön. Osaat ehkä kuvitella, mitä kaikkia mukavia ongelmia se sitten tuo mukanaan. Lapsettomuus nyt on minulle ihan se ja sama, mutta olisi mukava pystyä esimerkiksi käymään vessassa vastaisuudessakin.

Jos se leviää kovasti, leikkaus on seuraava hoitokeino. Mutta sen jälkeen endo tietysti jatkaa taas leviämistään. Toivoisin kohdunpoistoa, siinäpä olisi näppärä ratkaisu.

Aamulla pitäisi herätä taas ihmisten aikoihin, koska on aika mielenterveystoimistossa, joka on muuttanut uuteen paikkaan missä en ole ikinä käynyt, jollekin tädille jolla en ole ikinä käynyt, puhumaan raha-asioista jotka ovat jo itsessäänkin tarpeeksi stressaavia.



Ja sitten oli tietysti vielä se yksi juttu. Se minua tänä yönä muunmuassa mietityttää. Muutama päivä sitten sattui kuolemantapaus, hyvin yllättäen, ja se on ollut järkyttävää minullekin, vaikka olenkin vähän niinkuin ulkopuolinen. Sitä on vaikea käsittää. Ihminen, joka kuulosti niin tyytyväiseltä puhelimessa ja puuhasi omia puuhiaan touhukkaasti, olikin hetkeä myöhemmin poissa. Silmänräpäyksessä kaikki voi olla ohi. Siitä yöstä ja seuraavasta aamusta jäi niin unenomaisen omituisia muistikuvia, että on vaikea ymmärtää, että se kaikki tapahtui. Ja yöperhoset. Ne lentelevät mielessäni kuin pikkuruiset kummitukset.

Only lovers left alive -elokuvassa puhutaan Einsteinin Lomittumisteoriasta, "Spooky action at a distance". Kun erottaa toisistaan kaksi lomittunutta hiukkasta, ja vie ne vaikkapa toinen toiseen päähän universumia, jos toista muuttaa tai siihen vaikuttaa, toinenkin muuttuu tismalleen samalla tavalla siellä kaukana. Tämä saa minut miettimään minua ja sielunsiskoani.

Kun sielunsiskon sydän särkyy, särkyy minunkin.

How two ma'

En ihan vielä kerro Saksan reissusta. Sen sijaan tulin jakamaan näitä kuvia, koska löysin Helsingissä vahingossa Hietaniemen hautausmaan, ja olin ikionnellinen. Suurin ja kaunein koskaan näkemäni hautuumaa, koko päivä aikaa seikkailla yksin, mitä muuta voisi kaivata! Tämä tapahtui tosiaan ennen Saksaan lentoa, joten siksi tämä postaus tulee nyt. Olin yksin liikkeellä, kävelin vain siellä täällä Helsingissä vailla päämäärää, ja päätin syödä evästä jossain ulkosalla. Etsiskelin puistoa, kun näin kaukaisuudessa suuria puita. Lähemmäs päästyäni näin kiviaidan, ja innostuin: hautausmaa! Löysin portin, näin kyltistä hautausmaan nimen, ja istuin taiteilijoiden mäelle Speden haudan viereen penkille eväitä syömään. Sitten lähdin seikkailuun.

En jaksanut edes kävellä koko hautausmaata läpi. Vietin siellä tuntikausia, ja olin sopinut treffit epäkristillisen kummitätini kanssa (minulla on olemassa sekä kristillinen että epäkristillinen kummitäti, tasapainon takia!) illaksi, olin ihan poikki ja kävellyt jo useita kilometrejä, joten kun vastaan tuli taas yksi portti, menin siitä ulos. Jäi moni kuuluisa ja hieno hauta näkemättä, mutta jospa palaisin sinne vielä joskus. Lähdin suuntaamaan kohti keskustaa, mutta kävelin sillä tavalla fiiliksen mukaan, että tuostakin matkasta tuli usean kilometrin mittainen. Ehdin kumminkin käydä matkalla Kilalassa, ostin sieltä ensimmäisen Obitsuni! Siitä tuli nukkeprojekti, josta toivottavasti kirjoitan joskus nukkeblogissani.

Nykyään ymmärrän hyvin, miksi joku voi rakastua Helsinkiin. Olen itse kuitenkin sisimmiltäni aina maalaistyttö, ja siitä en pääse varmaankaan ikinä eroon. Inhoan kaupungissa asumista, mutta osaan silti arvostaa kaikkea, mitä kaupungeilla on tarjota, sekä niiden kauneutta, joka on vain erilaista kuin maalla. Tahtoisinkin jo pian uudestaan Helsinkiin, koska tällä kertaa vierailu jäi taas niin lyhyeksi.

Ehkäpä  voisin kierrellä muitakin Helsingin hautausmaita, tutustuisin mielelläni vaikkapa ihan kaikkiin. Hautausmaat ovat jotenkin niin kauniita ja rauhallisia paikkoja, aivan eri tavalla kuin tavalliset puistot. Olen kävelevä klisee joskus.