Ylistyshaaste

Luin Elinan blogista ylistyshaasteesta, jonka Poonamus alun perin pisti liikkeelle, ja halusin saman tien mukaan. Miksi odottaa, kun voin tehdä sen nyt heti!

Minulla(kin) on ollut elämässäni aika paljon ongelmia niin henkisen kuin fyysisen itseni kanssa. Olen ollut syömishäiriön partaalla ja satuttanut ruumistani monin tavoin. Jaloissani on edelleen arpia, mutta suurin osa niistä on jo haalistunut melko näkymättömiin. Vain muutama suurempi ja tummempi paistaa jo kauas vitivalkoisesta koivestani, mutta en suostu häpeilemään ja peittelemään niitä, jos tahdon käyttää lyhyttä hametta tai mennä yleiselle uimarannalle. Kysymykset kyllä hieman ahdistavat - viimeksi isä näki ja ihmetteli - mutta yritän silti kantaa menneisyyteni pystypäin. Ja kyllä, viimeksi eilen minulla kävi mielessä, että mitä jos ihan pikkuisen pitkästä aikaa satuttaisi... Mutta en tehnyt sitä. Taaskaan. Ja kaipa asian ydin on siinä, että minä en tee sitä, vaikka ajattelisinkin sitä.

Minä en enää näännytä itseäni, enkä vihaa itseäni. En mieltäni enkä kroppaani.

Tykkään käyttää löysiä ja muodottomia vaatteita aika usein, mutta en siksi, että minulla olisi enää tarve peitellä epätäydellisyyksiä tai muhkuroita, vaan siksi, millaiset vibat niistä tulee. Tottakai toisinaan ahdistaa, jos tuntuu, että kaikkien ihmisten katseet ovat minussa ja vartalossani, erityisesti jos on muotoja nuolevat vaatteet päällä (absurdi tunne, mutta se tulee silti joskus), vaan yritän silti olla niinkuin mikään ei häiritsisi minua, niinkuin mikään ei voisi satuttaa minua, ja itsevarmuus on jotain, mikä pitää feikata niin kauan, että siitä tulee luonnollista. Ja ihmiset kyllä huomaavat sen, tuntemattomatkin, tuntevat sen minusta, ja kunnioittavat sitä ihan tiedostamattaan. Ainakin suurin osa.

Minulla on äitin suvun naisten tyypillinen kroppa, leveä lantio, luontainen hoikkuus, pienet rinnat, pitkä selkä. Nykyään olen normaalipainoinen ja syön mitä haluan. En punnitse itseäni juuri koskaan, eikä tarvitsekaan.

Olen tehnyt joitakin päätöksiä oman kehoni suhteen. Lopetin esimerkiksi sheivaamisen jo vuosi sitten, ja rintaliivien käytön ehkä puolisen vuotta sitten. Nämä ovat minulle sopivia ratkaisuja, toisenlaiset sopivat toisille, ja se on ihan ok. Mielestäni minulla ei ole tarvetta rintaliivien suomalle tuelle pikkurintojeni kanssa, ja olo on ihan sama ilman. Niinkuin hiukseni, vartaloni muukin karvoitus on tummaa ja tuuheaa, mutta eipä tuo minua häiritse, eikä tunnu häiritsevän Haltiapoikaakaan, joten annan olla ja kasvaa miten tahtoo. Vieläkin minua kuitenkin hieman pelottaa olla julkisilla paikoilla hihattomissa, ihmisten oletettujen reaktioiden takia (joita en ole vielä kokenut ainuttakaan...), mutta työstän tätä asiaa pikku hiljaa. Olen erityisen ylpeä tummista kulmakarvoistani ja ripsistäni, meikittäkään silmäni eivät huku jonnekin kallon syövereihin.

Koen naisellisuuteni olevan riippumaton niistä liiveistä tai karvoistani. Nautin meikkaamisesta, korkokengistä ja mekoista ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Lolitamekot voivat jopa istua paremmin ilman liivejä. Minussa on perinteisesti feminiinisenä pidettyjä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, ja niitä perinteisesti maskuliinisena pidettyjä, ihan niinkuin meissä kaikissa. Hygieniasta pidän huolta ihan niinkuin aina. Ja hei, se on vain karvaa, ihan samanlaista kuin päässänikin, siinä ei ole mitään sen kummempaa tai ällömpää tai mitään.


Kun minä katson peiliin, näen sieltä kaiken sen surkeuden, onnettomuuden, vihan ja vaikeuden, näen itseni joka on tullut siitä kaikesta läpi parempana, fiksumpana ja kauniimpana kuin koskaan, ja olen kiitollinen itselleni. Kiitos kun jaksoit.





Tuli pitempi teksti kuin olin suunnitellut.

Seuraavana pari kuvaa, jotka otin kai joskus alkukesästä kokeillessani samettista merenneitohamettani. Olen ostanut sen huuto.netistä viitisen vuotta sitten, mutta se on jäänyt käyttämättä, vaikka näytän siinä upealta. Miksihän?

Dat arse.

Tavoitteeni on käyttää tuota hametta seuraavan syksyn/talven aikana ainakin kerran ihmisten ilmoilla.


Rohkaisen lämpimästi jokaista lukijaani tarttumaan tähän haasteeseen. Olette kaikki kauniita ja ihania ja omanlaisianne ja epätäydellisiä, teillä kaikilla on erilaisia vaikeita hetkiä ja epävarmuuksia, ja teillä kaikilla on menneisyys, joka voi vaikuttaa edelleen negatiivisesti tai positiivisesti tai sitten ei, mutta jokainen teistä on juuri sellainen kuin pitääkin juuri tällä hetkellä, keskeneräinen, mutta matkalla.

Sing to me

Torstaina puistossa. Täällä on sellainen puupuisto, jossa kasvaa harvinaisia ja erikoisia puita. Puut tuottavat pienelle alueelle eräänlaisen mikroilmaston, joten ne viihtyvät siellä, vaikkeivät muuten näin pohjoisessa kasvaisikaan.

Kävimme myös taidenäyttelyssä, joka oli pystytetty vanhaan navettaan, mutta en pitänyt siitä. Puisto sen sijaan oli aivan ihana. Luvassa paljon kuvia, ja jokunen video.

Kyltistä on jo aikoja sitten kulunut teksti pois.

Jonkinlainen varastotila (?) josta löysin kallon. Teki mieleni sujauttaa se reppuun, vaikka eihän tuo nyt olisi edes mahtunut.

Siellä kasvoi myös karviaismarjoja, jotka eivät normaalisti viihdy näin pohjoisessa. Maistelin.

Ja valkoisia viinimarjoja niiden tavallisten lisäksi.

Varoitus araknofoobikoille!!

Peittäkää kädellä seuraavat kaksi kuvaa tai jotain.

Lehdistä jää maatumisen loppuvaiheessa jäljelle vain "ruodot". Minusta ne ovat kovin kauniita, niin herkkiä.

Siellä oli jonkin verran vanhoja rakennuksia, joista minulla ei oikein ole kuvia. Mutta tämä sijaitsi sen verran syrjässä, että sain istuskella meditoimassa ihan rauhassa.

En muista miksi mielestäni oli hyvä idea ottaa tällainen outo video. Siinä se nyt kuitenkin on.

Takaa löytyi melko tuoreet jäännökset, joku pikku peto herkutellut. Sen ateria oli ollut niin antoisa, ettei minulle jäänyt luun palastakaan, pelkkiä pikkuisia höyheniä.

Vietin puistossa pari tuntia, kaikki muut olivat jo lähteneet kotiin tässä vaiheessa. Lähdin hiljakseen tallustelemaan kotia kohti avojaloin, asvaltilla, aikomukseni ei kyllä ollut kävellä koko parin-kolmen kilometrin matkaa avojaloin, mutta jostain syystä kävelin silti, kotiin asti. Ei hyvä idea, auts.

Torstaiksi oli luvattu sadetta ja ukkosta koko päiväksi, vaan kaunis paiste oli. Pian kotiin saavuttuani kuitenkin alkoi sataa ihan kunnolla. Hyvä ajoitus.




Nyt minulla on väri päässä ja muffinssit uunissa. Alun perin minun piti leipoa siksi, koska jee viikonloppu, mutta nyt leivonkin piristääkseni itseäni itkun jäljiltä. Voisinpa kirjoittaa ajatuksistani, mutta en voi. Taaskaan.

Kyllähän se leipominen kuitenkin jo piristi hieman. Toivon mukaan maisteleminen piristää lisää.

Making

Niin tosiaan, olenhan minä nyt siellä koulussakin käynyt jo kolme päivää. Sain ryhmän - pääsin nyt ensimmäisenä maalaukseen, viiden viikon päästä grafiikkaan ja sitten veistoon, ja taas maalaukseen jne - ja ostin ensimmäisiä tarvikkeita ja päästiin jo vähän hommiinkin. Olen tosin istunut aika paljon auditoriossa kuuntelemassa tärkeätä infoa, joka menee ihan ohi kun sitä kuulee niin paljon kerralla...

Tuntuu hieman raskaalta olla niin monta tuntia siellä, ja vasta kolme päivää mennyt, mutta olen jo vähän puhki. En ole ties kuinka pitkään aikaan ollut missään viitenä päivänä viikossa ja varsinkaan kuutena tuntina päivässä, totuttelua vaatii. Toisaalta pitkä ruokatauko on ihan mukava, ehtii vähän istuskella ja lukea kirjaa, mutta talvella sitä ei sitten voi tehdä ulkona kyllä. Ehkä ajan myötä alkaa tuntua helpommalta, kun kaikki on jo tuttua ja ihmisetkin vähemmän vieraita. En muista kirjoitinko tästä jo aikaisemmin, mutta minua hieman huolestuttaa, koska olen niin hidas tutustumaan ihmisiin. Voi olla, että siinä vaiheessa, kun minusta alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että voisin saada kavereita, kouluvuosi alkaakin jo olla ohi. Se ainoa kouluvuosi, kun kuitenkin olen siellä vain vuoden, niinkuin suurin osa muistakin.

Tänään tosiaan tarvitsin pitkät päikkärit, ja kyllä oli yksi elämän suuria nautintoja se.

Enköhän minä kuitenkin innostu tästä, kunhan päästään istuskelusta ja kuuntelusta kunnolla tositoimiin.

Koulun ympärystä on kuitenkin ihana, siellä menee pieni joki ja pari puusiltaa, siellä on vanhoja kauniita taloja ja metsää ja pusikkoa. Hyvä käydä hieman kävelemässä ruokatunnilla, jos meinaa vastustaa. Kuten tänään.



Ikävä kotiin, maalle iskälään, tuntuu aina välillä. Pääsin viime viikonloppuna Rovaniemelle keskiviikosta sunnuntaihin asti, koska koulu ei ollut vielä alkanut, sain hengata Haltiapojan kanssa ja pääsin iskälään keräämään marjojakin. Vadelmat ovat yksi lempiherkuistani, saan vattupuskassa aina ahmimiskohtauksen, kunnes on paha olo...

Toin muutaman purkin tännekin.

Isän vauva Elmeri ei enää olekaan mikään vauva, vaan jo isomahainen sonnipoika.

                                         

Vielä kuva hienosta toukasta, joka löytyi kauppareissulta. Piti siirtää pois tieltä. Millainenhan siitä tulee aikuisena?

Minä tänään, sekä hieno vanha peilini. Olen ihan ihastunut tähän korvakampaukseen, teen sitä aika usein.

Pääsisipä pian käymään siellä Ikeassa, kaaos ärsyttää.

Tässä on vielä kappale, jota olen kuluttanut viime päivinä:

Nyt äkkiä nukkumaan, että jaksaa.

Join the dawn

Kävin eräänä iltana siellä hautausmaalla, lempipaikkani täällä. Viimeksi näin sen maaliskuussa, räntää ja koleaa, nyt loppukesän vihreydessä. Se oli hyvin erilainen paikka, vaan edelleen yhtä maaginen ja kaunis.

Löysin uudestaan sen kohdan, josta keväällä noukin mukaani naakan kallon ja muutaman luun. Jäljellä oli enää jokunen sulka. Maa oli pehmeää sammalta ja pitkä hameenhelmani keräsi mukaansa oksia ja käpyjä, jotka sitten pistelivät nilkkojani.

Täydellinen paikka.



Paikallinen kirjasto on hämmentävä, mutta löysin sieltä silti lopulta etsimäni, ja jotain muutakin. On niin tylsää ja yksinäistä, yritän saada kodin laittoa ja sellaista aikaiseksi, mutta taas 30 astetta lämmintä ja hiki, yritän istuskella ulkona rauhassa lukemassa, siellä ainakin tuulee... Mutta niin tylsää ja yksinäistä. Orpo ja kuulumaton olo. Onneksi koulu alkaa pian, onpahan jotain tekemistä.

Lähden torstaina käymään Rovaniemellä. En jaksa möhötä täällä. On ikävä Haltiapoikaa ja oikeaa kotia.

Just children's stories...

Eilen minulle selvisi että Limingassa on kirpputori, ja ihan parinsadan metrin päässä kämpästäni. Kävin tietysti katsomassa, ja vaikka paikka olikin aika kiva, itse kirppis oli kovin pikkuinen ja täynnä lähinnä vauvojen tai pikkulasten vaatteita. Onnistuin silti löytämään itselleni paidan, juuri oikean värinen ruskeanharmaa omituisuus. Onneksi Oulussa on kuitenkin enemmän ja parempia kirppiksiä. Jospa keskiviikkona sitten kävisin siellä, voisin mennä sen jälkeen yökylään M:n ja Sahan luo.

Sain eilen myös tuon laatikkokasan keskeltä olohuonetta pois, nyt ne ovat nurkassa pois tieltä, paitsi että niitä on vähän vähemmän koska sain purettua pari, ja huone näyttää huoneelta. Mattokin menisi jo lattiaan, mutta haluan imuroida ja luututa ensin.



Kovasti on ukkostanut.

EDIT: ARGH kertokaa toimiiko tuo video vai ei!!! *raivo*



Katselen Simpsoneitten Treehouse of Horror -jaksoja, koska odottelen sitä Halloweenia niin mielissäni. Elokuu, ei ihan vielä tarpeeksi syksy, jotta voisin alkaa katsoa Ginger Snapseja ja muita syksyleffojani...

A place

Olen nukkunut nyt yhden yön uudessa kotikolossani. Muuttoapua oli, äiti tuli siivoamaan vanhan kämppäni (♥ kiitos ♥), Haltiapoika oli ottanut eilisen töistä vapaaksi auttaakseen, iskä auttoi auton lastaamisessa ja Oulusta tuli M ukkoineen sitä sitten purkamaan. Auto saatiin lainaan tutuilta ja kuskiksi löytyi toinen tuttu. Kaikki meni siis hyvin. Minulla oli säästössä tarpeeksi takuuvuokraan ja muihin kuluihin, jäikin vielä.

Illalla jäädessäni yksin tänne, oli aluksi ihan kamala olo, ihmettelin vain, miten ihmeessä oikein olen lähtenyt tänne, mitä olen mennytkään tekemään. Ja itkin. Mutta sitten sain nukuttua, ja tänään tuli uusi netti, eikä ole enää ollut oikeastaan paha mieli. Onnistuin siirtämään koko suuren kirjahyllyn yksin olohuoneen toiseen päähän, vaikka jaksan hädin tuskin nostaa sen osat yksitellen ilmaan. Sain myös pitkän ähinän ja kiroilun ja hemmetinmoisen hikoilun päätteeksi koottua parvisängyn, mutta kyljellään, ja sen pystyyn nostamisen kanssa se ongelma vasta sitten tulikin, on varsin painavaa sorttia. Sanoin ääneen "jumalauta miehän nostan tämän vaikka se olisi viimeinen tekoni!" ja nytpä se on pystyssä. Kekseliäisyys palkitaan, käytin kaikenlaisia mielikuvituksellisia apuvälineitä saadakseni sen hiissattua ylös. Vaan sainpas. Eikä jäänyt edes viimeiseksi teokseni.

Sängyssä ei ole vielä pohjasäleikköjä, ne makaavat pöydällä koneen vieressä, eihän minulla ole tähän sänkyyn sopivaa patjaakaan vielä. Täytyy kai hakea sellainen Ikeasta jossain vaiheessa.

Kirjahyllyyn asettelen tietysti ensimmäisenä poneja ja nukkeja, tärkeimmät! Tulee viihtyisämpää. Seuraavaksi kirjat.

Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni vaatehuone, sitäkin olen yrittänyt laittaa järjestykseen... Tosin huonolla menestyksellä, koska hyllyjä on aivan liian vähän ja harvassa. Kaikki täytyy vain tunkea suuriin kasoihin mistä ei löydä mitään. Ärrrrrrrrrh. Enkä tiedä, pitäisikö kasata vaaterekki, ja mihin se mahtuisi. Ei vielä ainakaan mihinkään, koska joka paikka on täynnä laatikoita. Olen aikonut hankkia jonkin hyvän ja tilavan lipaston sen vanhan huonon tilalle, jonka heivasin. Sinne voisin tunkea ainakin paitoja sitten.

Odottelen vain, että pääsen hakemaan Riesan tänne, sitten ei olisi niin yksinäistä. Paitsi että täällä on ihan pikkuruinen vessa, enkä tiedä, mihin oikein kisun hiekkalaatikon tungen! Suihkukin on ihan onneton, sieltä lorottaa vettä huonosti, ja tilaa on sen verran, että juuri ja juuri pääsee kääntymään. Muuten kämppä on aika kiva, ja uskon, että saan tästä tehtyä kotoisan.

Nyt on kaiken raahaamisen ja kolistelun ja tappelun jäljiltä polvet kovin kipeät ja turvonneet, huomenna saan ihastella kirjavia mustelmia. Tuntuu, että joka paikka on vieläkin niin hapoilla, etten enää ikinä jaksa nostaa yhtään mitään.