The trees are speaking to each other

Ostin torstaina Halpa-Hallista kolmijalan (9,90!), jota olinkin halunnut jo piiitkän aikaa, ja heti perjantaina sitten piti lähteä kokeilemaan itselaukaisimen kanssa jne.

Menin sinne puistooni, toivoen, että siellä olisi vielä kauniin syksyistä, eikä vain kuollutta. Enkä oikein muita paikkoja täälläpäin tiedäkään. Eipä sieltä paljoa keltaisia tai oransseja puita löytynyt, mutta sain silti jonkin verran kivoja kuvia.

Tässä vaiheessa kamerasta loppui akku. Kaukaa viisaana olin tietenkin ottanut vara-akut mukaan.

Sitten löysin vaahteran, joka oli tiputellut keltaisia lehtiään runsaasti, ja yritin epätoivoisesti ottaa lehtikuvia. Eivät nyt ihan hirveän onnistuneita...

Ainakin oli hauskaa temmeltää yksinään, kuumotti tosin hieman, koska niiden ihmisten, jotka tuota puistoa pitävät, asuintalo oli ihan siinä lähellä, sieltä olisi voinut ikkunasta nähdä minun värkkäystuokioni, mutta yritin olla välittämättä potentiaalisista huvittuneista katsojista.

Tässä vaiheessa myös vara-akuista loppui virta, vaikka ne olivat kyllä olleet mielestäni ihan täysiä kotoa lähtiessä. Jospa ne säikähtivät kylmää, ei siellä varmaan ollut enää kymmentäkään astetta lämmintä... Mutta yleensä akut tekevät tätä vasta kunnon pakkasessa. En tiedä mitä tapahtui. Jäi monia kivoja paikkoja kuvaamatta, ja vähän harmitti, vaikka alkoikin olla jo aika kylmä.

Lähdin sitten puistosta kotia kohti, ja oli pakko kaivaa vielä kännykkä huonoine kameroineen esille, kun sumu oli muuttunut niin sakeaksi ja taianomaiseksi sillä välin. Kun olin matkaamassa kohti puistoa, se oli juuri nousemassa, ja kotiin päin lähtiessäni aurinko juuri alkoi laskea ja sumu tiivistyi hämähäkinseitteihin joita oli ihan käsittämättömän paljon joka paikassa. Oli pakko yrittää epätoivoisesti kuvata vielä tunnelmaa, vaikkapa sitten sillä kamalalla kännykän kameralla.

Hmm joo, olen siis uskaltanut olla luukustani ulkona tämän omituisen tukan kanssa... Ei se enää niin kamalalta näytä, kuin vielä keskiviikkona. Olen nyt kämmäillyt sen kanssa kolme kertaa putkeen, ehkäpä ensi viikolla jonain päivänä viitsin kokeilla vielä vihoviimeisen kerran...

Melkein jo tahtoisin vain värjätä sen lähelle omaa väriäni, ja antaa olla seuraavat kymmenen vuotta, olen suunnitellut sitä jo pitkään, mutta ei ehkä sittenkään aivan vielä. Vielä vähän aikaa haluan olla nuori ja hölmö ja pitää omituista tukkaa. Kunhan nyt jaksaisin vaalentaa sen jonain päivänä lähiaikoina. Pikkuisen tuo kunto minua huolestuttaa, mutta äh, uusiutuva luonnonvarahan se karvoitus on. Kerrankos sitä. Tai parikin kertaa.



Ensi kerralla kirjoitan eilisestä lolitamiitistä! Kunhan saan kuvia! Jeee minä uskalsin mennä sinne!!!

Don't matter

Minulla on suunnitelma ja välineet ja kaikki seuraavaa kritiikkitehtävää varten, jonka pitää olla valmis 15.10. Minulla on siis melko reilusti aikaakin, enkä aio jättää sitä viime tippaan. Tällä kertaa aihe on elokuvan kohtaus, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen. Tiedän jo miten haluan sen toteuttaa, ja kaikki on muutenkin oikein hyvällä mallilla.

Paitsi että en osaa.

Hemmetin taitoni eivät oikeasti riitä. En osaa käyttää akvarellimaaleja. En tule saamaan siitä sen näköistä kuin tahdon.

Kuinka helvetin epärohkaisevaa tietää jo ennen kuin edes aloittaa, että tästä tulee pelkkää itkua ja hammastenkiristystä. Aion silti joka tapauksessa kokeilla, harjoitella, kaiken varalta. Jos en saa aikaiseksi mitään, en kyllä sitten tiedä. Pitäisi varmaan keksiä joku varasuunnitelma. Muttakun haluan tehdä juuri lempielokuvastani, haluan tehdä juuri sellaisen kuin olen suunnitellut! Mikään muu ei kelpaa! Ehkäpä jätän koko tehtävän palauttamatta, jos ei onnistu.




Njaa, laitan kuvia viikonlopulta, Haltiapojan kanssa höpsöttelyä.

Omppupomppupiirakkaa

Käytiin kävelyllä tuolla jossainpäin, sieltä löytyi lampi ja uimaranta ja sellaista. Joku avantouimarin näköinen täti kävi pulahtamassakin, hyrrr...

Kuten todettua, poltan syksyisin toisinaan tupsua.

Tervehdimme paria heppaakin. Ruskeaa tosin ei kiinnostanut, mutta harmaa tuli nuuhkimaan ja siliteltäväksi.

En ole oikein jaksanut olla tällä viikolla koulussa, kuten uumoilinkin maanantaina. Olin tiistainkin pois, ja eilen menin vain iltapäiväksi, kuten tänäänkin. Eilen oli kyllä oikein hieno luento, niinkuin keskiviikkoiltapäivisin ruukaa olla. Tällä kertaa se vain oli mielestäni oikein erityisen hyvä, koska siinä ei ollut varsinaisesti mitään kovinkaan opetuksellista aihetta, kuvanveistäjä Kari Tykkyläinen tuli kertoilemaan juttuja ja näyttämään videoitaan. Olisin jaksanut kuunnella niitä juttuja kauemminkin. Sain niistä uutta voimaa ja inspiraatiota, mitä todellakin tarvitsin ja tarvitsisin edelleenkin. Tänään jaksoin tehdäkin koulussa jotain, vaikka tosiaan meninkin vain iltapäiväksi.

Hiustenvärjäysprojekti on ollut tähän mennessä täydellinen fiasko. Haaveilin oranssi-pinkistä tukasta pari kuukautta, sain jossain vaiheessa tilattua värejäkin, ja tiistaina ne tulivat. Laiskuus kostautui nyt kyllä, vaikka kyllähän minä tiesin, että kun vaihtaa shokkiväristä toiseen, pitää hiivatti soikoon vaalentaa välissä. Mutta ei, en viitsinyt, yritin vain haalistaa turkoosia tujulla shampoolla, ja haalistuihan se, mutta ei tarpeeksi. Eikä se oranssi nyt vihreän päällä näytä muulta kuin oksettavan väriseltä. Pinkki sen sijaan muuttui violetiksi. Joopajoo, haaskuun meni purkillinen oranssia, täytyy kai tänään sitten käydä ostamassa se vaalennusaine kun ei kehtaa edes ilman pipoa olla ihmisten ilmoilla... Jospa oranssista sitten riittäisi vielä yhteen värjäyskertaan. Voisin yrittää värjätä pienemmän osion oranssilla ja suuremman pinkillä, koska pinkkiä on vielä paljon.


Pitäisi myös tänään ehtiä katsoa se lempileffa ja ottaa screencappeja, kun ei netistä näytä löytyvän siitä oikein mitään kuvia. Tarvitsen apua, referenssikuvia, että viitsin edes yrittää kokeilla sitä maalausta.



Olen nukkunut huonohkosti pitkästä aikaa. Ensimmäinen oli to-pe yö, jolloin en nukkunut oikeastaan lainkaan. Sen jälkeen on ollut pelkotiloja sun muita iltaisin, tai sitten en vain ole pystynyt rentoutumaan. Toissayönä valvoin viiteen jne. Taisi olla maanantaiyö, kun ahdisti nukkumaanmeno, oli taas pahaenteinen ja turvaton olo, ja rakensin itselleni majan, jonne raahasin kaikki peitot ja tyynyt ja parhaat pehmolelut, sitten oli vähän helpompi kömpiä sinne unille.

Öyh en muista, kaipa tiistailta ovat nämä kuvat, viimeinen päivä syyskuuta. Niinjoo, menin kirjastoon ja kauppaan ja hakemaan postista ne hiusvärit. Jonnet huusivat perään leidigagaa ja tekivät oksennusääniä. Pikkukylän jonneparat eivät ole tottuneet fabulousnessiin saatika oppineet emoiltaan käytöstapoja. Mutta koskapa jonneilla sellaisia olisi ollut.

Pitää olla pikkuisen spooky, Halloween on ihan lähellä!

Koskahan minulla olisi varaa asentaa noihin unelmasaappaisiin ne vetoketjut... Suutari povasi melkein satasen remonttia yhyy!

Ja jotta ei vain tulisi liian lyhyt postaus, laitan kuvia vielä eiliseltäkin, oli sievä sää. Koulun pihalla on penkki eräässä nurkassa, siellä ei koskaan istu ketään, minulla on tapana istuksia siellä silloin, kun on kiva sää, ja saan istua rauhassa jos ihmiset alkavat ahdistaa.

Huomatkaa pörröinen lakki joka peittää hienosti kamalan tukan.

Voi veljet.

Hyvää lokakuuta kuitenkin lukijat, jännittävää Halloweeninodotusta jne. Syyskuu meni ihan unessa koko kuukausi, aivan ohi, mateli eteenpäin ja nyt en muista siitä mitään, kuin olisi sujahtanut nopeaakin.

Silent City

Pelkään etten selviä tästä tulevasta viikosta. Selviä siis sillä tavalla, että pystyisin käyttäytymään edes etäisen normaalisti tai tekemään mitään mitä pitäisi tehdä tai edes nousemaan sängystä.

Lauantaina olisi Oulussa lolitamiitti, odotan sitä innolla koska en ole ollut sellaisessa aikoihin, ja pelolla koska pelkään etten pysty olemaan sosiaalinen ja kauhu iskee ja maa halkeaa ja helvetti pääsee valloilleen sieltä, pienet karvaiset demonit pomppivat ympäriinsä Oulun katuja ja... en minä tiedä.

Ehkäpä demonit eivät ole pieniä ja karvaisia.



Himoitsen pörröisiä, söpöisiä, karvaisia ja pehmoisia asioita. Löysin tänään kirpparilta pörröisen, söpöisen, karvaisen ja pehmoisen tyynyn eurolla. Jäin myös haikailemaan samoilla adjektiiveilla kuvailtavaa torkkupeittoa Halpa-Hallista, jota en raskinut ostaa, koska pelkään niin hemmetisti, että rahat loppuvat ennen kuin ehdin edes huomata. Tililläni on opintolaina jota pitää säästellä raivoisasti, koska laskin, että opintotuki ja -laina yhteen laskettuna kuukaudessa riittävät kyllä vuokraan ja kouluun, mutta eivät oikeastaan mihinkään muuhun.

En muista koska viimeksi olisi pitänyt olla näin visu rahojen kanssa, ja se on hankalaa, kun ei ole tottunut.

Tavallaan rahastressi selvisi, koska kuitenkin sain tuen ja lainan, mutta ei siltikään.

Kaupoissa on kovin paljon pörröisiä, söpöisiä, karvaisia ja pehmoisia vaatteita ja asioita näin syksyllä. Halailen ja hyväilen niitä joka paikassa ohi kulkiessani. Kunpa voisin kääriytyä kokonaan sellaiseen viittaan, lämpöiseen piiloon, pesään, koteloitua.

En tiedä mitä kuvia laittaa tähän. Enkä tiedä mitä kirjoittaa. Muistaakseni tulin kirjoittamaan siksi koska pelottaa.

Haltiapoika oli täällä torstaista maanantaihin, neljä yötä, ja vaikka en ollutkaan koko ajan miellyttävää seuraa, ja vaikka olinkin välillä kiukkuinen tai surullinen tai ahdistunut tai jotain, oli meillä mukavaa, ja saimme höpsötellä ja seikkailla ja tehdä ruokaa ja leipoa ja sen sellaista, ja Haltiapoika on ihan hyvää seuraa silloin kun minulla on huono olla, se osaa käyttäytyä, ei yleensä pahenna oloani niinkuin moni muu tekisi. Ja vaikka aina ei olekaan niin mukavaa ja helppoa, niin silti on lohdullista, turvallista ja rauhoittavaa olla sen seurassa.

Siksi nyt pelkäänkin, kun jäin taas yksin kotiin, pelkään entistä enemmän. Yksinäisyyden kupla paksuuntuu ympärilläni, suurenee mutta pienenee, ahdistaa minut pienempään ja tiukempaan myttyyn, pitää maailman kuitenkin kauempana, tummenee, romahtaa niskaani. Nykyään yksinäisyys tuntuu erilaiselta kuin ennen. Pahaenteiseltä.

Taas piti pidätellä itkua koko matka juna-asemalta bussilla kotiin (enkä itse asiassa koko ajan edes onnistunut pidättelemään, mutta onneksi oli iso huppu eikä ihmisiä muutenkaan kiinnosta). Niin kovin yksin.

Koti on kiva, Olen kaivanut jokusen Halloween-koristeen jo esille, koska ylihuomenna on lokakuu!

Miss Chaos dataa.

Ja voisin vielä kirjoittaa siitäkin, kuinka hankalaa välillä on, hankala ymmärtää ja olla yhdessä, tahtoisin puhua siitä jonkun ulkopuolisen kanssa, mutta en siltikään voi kirjoittaa siitä täällä.


Olen käynyt kaksi kertaa terkkarilla, ensi perjantaina on uusi aika, ehkä jo pian pääsen mielenterveyspuolella jollekin, psykiatriselle sairaanhoitajalle kai.



Hävettää myöntää kuinka paljon minua eilen ahdisti hyvän elokuvan jälkeen. Jäi pahaenteinen olo siitäkin, sellainen etten voi luottaa itseeni enkä kehenkään muuhun enkä maailmaan enkä luonnolliseen järjestykseen ja pelko jäi kalvamaan, nakersi niin etten pystynyt sitä mitenkään sanoiksi pukemaan tai muutenkaan ilmaisemaan, makasin vain ja yritin hengittää taas kuten aina.

Ei minua ennen vaivannut elokuvien mielikuvat ja ideat ja pahaenteisyydet ja ennustukset ja aiheet eikä minua hetkauttanut kauhu tai gore tai ahdistavuudet. Olen tullut niin kovin herkäksi kaikelle. Herkkä imemään vaikutteita itseeni, herkkä päästämään asiat liian syvälle sisimpääni. En tiedä miten estää sitä enää. En tiedä mihin kaikki suojukseni ovat kadonneet, murtuneet ja rapistuneet tuhkana tuuleen, ja miksi?


En vain ymmärrä miten en pysty pääsemään täältä helvetin kuopasta, olenhan päässyt ennenkin, miksi se nyt on niin ylivoimaista, miksi epätoivo kuiskailee takaraivossani vaikka haistatin sille paskat jo aikoja sitten, miksi epävarmuus ja paranoia ja itseinho hiippailevat taas mieleni kartanon pimeissä nurkissa, mistä tämä kaikki tulee, ja miksi, ja miksen pysty pysäyttämään sitä enää, mikä salaisuus minun kartanoni kellarissa piilee, miksen uskalla laskeutua pitkiä jyrkkiä portaita, miksi yritän vältellä itseäni, totuuksia, miksi yritän turruttaa kivun, miksen vain jaksa enkä pysty enkä uskalla enkä ymmärrä?






Pyydän anteeksi tätä tekstiä, tällä tavalla minä kaiken juuri nyt kuulen päässäni, tällä tavalla minun ajatukseni juuri nyt toimivat. Myös musiikki kuulostaa vääränlaiselta.

Hells bells

Yritän välttää itkukohtausta, taas, tänäkin iltana, se painaa kyllä rinnassa niin, että on hankala hengittää, mutta pelkään, että jos annan sen tulla, se ei koskaan lopu, tai jos loppuukin siitä jää vain entistä kurjempi olo päänsärkyineen ja kirvelevine silmineen ja jäykkinen niskoineen. Sitten ainakin olisin niin uupunut, että nukahtaisin. Nyt en uskalla mennä sänkyyn.

Kuuntelen suloista ja iloista harppumusiikkia, mutta se ei auta. Ei tähän kasvavaan pelkoon.

Päivät ovat helppoja, mukavia, koulussa on kivaa, tunnen eläväni, grafiikka on omituista, monimutkaista, työlästä, turhaa, mutta mielenkiintoista ja mukavaa puuhastelua. Päivällä en murehdi ongelmiani ja elämääni ja itseäni ja yksinäisyyttäni ja kasvavaa paranoiaani. Päivällä en pelkää typeriä juttuja.

Joskus se tulee vasta yhdeltätoista illalla, joskus jo seitsemältä, mutta pelko ja ahdistus tulevat kyllä. Joka ilta nykyään. Pelkään ihan hemmetisti sitäkin, että torstaina kun Haltiapoika tulee tänne, en osaa olla, vikisen ja äyskin ja angstailen vain, en minä halua. En halua. Minun pitäisi olla kivaa seuraa ja ihana ja rakastettava.

Päiväsaikaan maailma on raikas ja mielekäs, olen elossa ja olemassa, ihminen. Voin nähdä kauneutta auringonvalossa, istua ulkona syksyssä, pitää itseänikin sievänä, miettiä mukavia juttuja ja jopa sanoa ääneen hassuja juttuja, niin että saan muut naurahtamaan hieman, ja se on kovin helppoa, se tulee luonnostaan, olen suorastaan pirtein ihminen koko huoneessa. En ymmärrä.

En tarvitse huolikiveäni päivällä, vaikka kuljetankin sitä taskussa varmuuden vuoksi.

Odottelen, koska uudet hiusvärit tipahtavat postilaatikkoon. Tulkaa jo! Onpahan ainakin jotain positiivista, mitä odottaa.

Viihdyn koulussa, se on ainoa asia, mitä jaksan tehdä ja teen mielelläni nykyään. Vaikka kuuden tunnin päivän päätteeksi olenkin aivan uuvuksissa, enkä jaksaisi mennä vielä illaksi uudestaan hommiin, tavallaan silti toivon, että voisin vain olla siellä koko ajan. Siellä on mielekästä tekemistä, ei tarvitse olla yksin kotona, opin uusia jänniä juttuja, saan ruokaa.

Illat kotona ovat ihan kamalia. En jaksa siivota, tosin ruokaa teen joka ilta, koska olen saanut vihdoin taottua kallooni sen, kuinka tärkeää syöminen on henkisenkin hyvinvoinnin kannalta. En valvo yömyöhään vaikka ahdistaakin, koska olen myös oppinut sen, että elämä nyt vain on helpompaa, kun nukkuu. Ja haluan joka tapauksessa nousta aamulla kouluun. Elämälläni ei ole muutakaan sisältöä.

En missään nimessä halua nyt vajota niin syvälle tänne mustaan mönjään, etten jaksaisi enää mennä kouluun. En enää ikinä tahdo olla pitkillä sairaslomilla, maata kotona, koomata samassa paskassa päivästä toiseen kunnes ei enää muusta tiedäkään. Ei enää ikinä.

Laatan ensimmäinen syövytysvaihe valmiina, huomenna koevedostus ja sitten lisäyksiä laattaan. Päätin olla uskalias ja laittaa kuvia parista työvaiheesta, omasta kädenjäljestäni, hui!

Aah blogiin kirjoittaminen auttaa niin hyvin. Itku tuntuu rinnassa yhä, mutta ei enää tunge väkivalloin ulos suusta ja silmistä. Yritän vain hengittää. Mennä nukkumaan. Olla miettimättä sairaita uusia pelkojani.

Huomenna tuntuu taas ihan absurdilta muisto siitä, kuinka paljon illalla ahdisti. Illalla tuntuu taas käsittämättömältä muisto siitä, miten hyvä olo päivällä oli. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Perjantaina on uusi terkkariaika. Kerroin sille eilen paljon kaikkea, yritin kertoa hyvin, niin että se ymmärtää, ja osasinkin kai. Pääsen varmaan psykiatriselle sairaanhoitajalle pian. Mutta perjantaina ensin uudelleen terkkarille, täytin kyselyitä, taas se iänikuinen masennustesti, yritin kaivella vanhoja lääkärinlausuntoja, ainoa jonka löysin oli vuodelta 2009. Ehkäpä terkkarin pitää sittenkin pyytää Rovaniemeltä tietojani. En edes muistanut kertoa siitä, kun olin hullujenhuoneella, se on tärkeää. Äkkiä nukkumaan, ajatukset aloittavat tämän kiihdytysajonsa, yritän makoilla lämpimässä peiton alla ja vain hengittää.